Espanjan äly

(Tämä on ensimmäinen ottamani digitaalikuva, 2.7.2000, silloinen TKK:n työhuoneeni.)

= = =

Jatkan suutareista ja takalistoista ehkä huomenna ja sanon nyt vain, että Dawkinsin ”meemi” on tuskin tarpeellinen termi tässäkään asiassa. Suomen kielessä on ollut kauan sana kompa.

Joidenkin mielestä lapsia ei saa kiusata. Silti luulen, että nurinkurisilla kysymyksillä opettaminen on ikiaikainen tapa. Pojilta kysytään, kenen tyttöjä he ovat, ja kun kysyjä on joku äijänkäppyrä eli siis mies, sopiva vastaus on: ”Eiks täti tunne?”

= = =

Tänään katsoin TV-kaistalta dokumentin jalkapallosta. Ei se ollut kovin ihmeellinen, mutta mukana oli kuin olikin tämä viime päivinä esillä pitämäni yhteisöllinen ymmärrys kuvitettuna kalaparvilla ja muilla asiaan kuuluvilla tavoilla.

Kalaparvi ja samoin jotkut linnut ja hyönteiset reagoi yhteisönä ravintoon tai vaaraan. Tuon keskinkertaisen dokumentin ansioksi voi sanoa, että videokuvat nuolineen ovat paljon havainnollisempia kuin televisiostudion magneettinapit.

Olin epäillytkin, että television asiantuntijat – jotka tietysti ovat todella hyviä – eivät ole paneutuneet vaikeaan kysymykseen eli emergentin järjestelmän toimintaan.

Kun taktisia kuvioita esitetään napeilla, mieleen tulee shakki tai myllymatti. Luullakseni potkupallo eroa niistä suuresti. Vaihtoehtoja ja hyvin vaikeasti laskettavia häiriöitä on niin paljon, etteivät kuviot mene läpi.

Suurin vaikeus on vastapuoli, joka koettaa parhaansa mukaan tehdä tyhjäksi toisten ponnistukset. Suunnistuskilpailussa menestyy se, joka jaksaa juosta aivan kauheasti ja onnistuu samalla valitsemaan reitit etevästi. Jos karttaa lukee riittävän tarkasti, reitillä ei ole yllätyksiä.

Potkupalloilijan reitillä on aina yllätyksiä.

Biologian – ja kristinuskon – vanha erehdys on olettaa ilmiöiden taakse korkeampi, kokoava äly. Nyt kun erinäisiä ilmiöitä voi mallintaa, huomio on jo kääntynyt tuosta olemattomasta älystä adaptiivisuuteen.

Tyypeille on opetettu ja he ovat oppineet kaikenlaisia menettelytapoja, mutta valikointiin ja harkintaan ei jää aikaa. Parhaat ratkaisut tulevat ajattelu alapuolelta, kollektiivisesta kokemuksesta.

Juuri tämä oli keisarillisen Rooman legioonien uskomattoman menestyksen selitys. Hurjia ammattilaisia nämä legioonalaiset olivat, mutta niin olivat vihollisetkin. Roomalaiset oli harjoitettu toimimaan nopeasti reagoivina ryhminä. Kolme tai neljä legioonalaista nujertaa käsikähmässä hirveimmänkin jättiläisen.

Suunnilleen tähän ei vaistomaisiksi opittujen kuvioiden osaamiseen näytti perustuneen kesän 1944 ratkaisutaistelujen tulos. Valkeasaaressa hyökänneet neuvostojoukot olivat ylivoimaisia ennen kaikkea taidoiltaan. Kolmantena päivänä nämä mestarit siirrettiin lepoon ja eteneminen jatkui, kunnes se pysähtyi Taliin ja Vuoksen linjaan. Kaartin läpimurtoarmeijakunnat oli haettava uudelleen apuun, mutta nyt kävi ilmi, että ne olivat opetelleet Valkeasaaren kaltaisen kangasmaaston käyttämisen, ja Talissa oli ihan toista.

Suomalaisilta löytyi hyvin tiukan paikan tullen jalkapallomaista kykyä heilahtaa puolustuksesta hyökkäykseen eli vastaiskuun, ja etenkin löytyi vastuun ottajia.

Sotamuistelmat kuvaavat näitä – mutta liioittelevat poikkeusyksilöiden merkitystä. Pelihuumori oli tärkeämpi tekijä. Kun neuvostojoukot jäivät seisomaan pellolle menetettyään aliluutnanttinsa, suomalaisilta riitti aina uusia, osaavia ryhmiä.

Näistä syistä en viitsi opetella potkupallosankareiden nimiä mutta katson joskus, kuten sunnuntaina, hyvinkin kiinnostuneena, pystyvätkö Espanjan ja Saksan joukkueissa kaikki pelaajat uudelleen organisoimaan operaation. Se joukkue, joka on tässä parempi, voittaa mestaruuden.

(Uumoilen että edellä esitetty soveltuisi myös työhön. Ainakin tutkimusryhmissä ”johtajan” tehtävä kiertää.)