Kiinalainen säätiedotus

Oliko tuo vitsi vai kiinalainen säätiedotus, kysyttiin ennen. Kysymyksellä haluttiin halventaa henkilöitä, jotka olivat ottaneet oma-aloitteisesti suunvuoron kansakoulun ulkohuoneen halkopinon takana eli siellä, mistä suuret muistot ovat muutenkin peräisin.

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme oli kauhean huono. Menetin vähäksi aikaa uskoni Kaukoidän toimintaelokuviin. Olin aikoinani nähnyt Run Run Shaw’n filmejä ja käsittänyt, että tässä on uusi satuelokuvan laji.

Tsui Harkin Kiinalainen kummitustarina oli raju. Terrakottasotilaan katsoessani ei tullut mieleenkään, että pääosan esittäjässä olisi jotain mielenkiintoista. Näyttelijän nimi oli Zhang Yimou. Hän on ohjaaja.

Kuvan elokuva räjäytti tajunnan. Muun muassa Wikipedia kertoo, miten on mahdollista, että tuo Kiinassa eikä siis vain Hongkongissa tehty elokuva on niin hyvä. Ohjaaja on kerännyt kaikki mahdolliset elokuvakilpailujen palkinnon – tai Oscaria hänellä ei ole, mutta kuitenkin yksi ehdokkuus.

Hän kuuluu olevan sitä sukupolvea, joka sai kulttuurivallankumouksen jälkeen luvan katsoa ulkomaalaisten tekemiä elokuvia.

Luultavasti Hero ja saman ohjaajan melkein yhtä hyvä House of Flying Daggers on velanmaksu Michelangelo Antonionille huligaanimaisessa värien käytössä ja Francois Truffaut’lle siinä, että toimintaelokuva on täynnä odotusta, liikkumattomuutta – hiljaisuutta.

Truffaut mielestäni sanoi oppineensa tämän pidättyvyyden viisauden Jean Renoirilta, joka oli oppinut sen isältään Augustelta – mutta jo Bach sanoi, ettei pidä käyttää kahta viulua, jos yksi riittää.

Nuoremmilla päivillään Zhang teki selvää neorealismia.

Japanilaisista ohjaajista on muodikasta sanoa, että Kurosawa on ”amerikkalainen”. Seurassa kuin seurassa saa syvähenkisyyden sädekehän mutisemalla Mizoguchista ja lisäämällä varmuuden vuoksi, että Ugetsu on muka epätyypillinen.

Muistan - tämä on totta – kun näin sen kaiketi elokuva-arkiston tai akateemisen filmikerhon esityksenä jokseenkin tarkkaan vuonna 1966. Ihastuin filmin nimeen; se oli ranskalainen kopio. ”Kalpean kuun tarinoita sateen jälkeen.”

Noin viisitoista vuotta sitten, kun Pena Pajukallio –vainaja hankki ja kopioi hyvän hyvyyttään vaikeasti löydettäviä filmejä Petterille ja minulle, sain videona myös Shin Heiken (Uusi tarina kaani Tairasta). Värifilmi 50-luvulta, ja heti alussa noin kolmen minuutin ajo dollyllä ja nosto puomilla ilman leikkausta!

Nyt kun periaatteessa vastustan kirjallisuutta, taidetta, musiikkia ja elokuvaa, sormeilen levottomana luetteloita ja totean, että lännessä lähes absoluuttisen tuntemattomat perustekstit alkavat löytyä englanniksi. Ranskaksi ne on julkaistu La Plèaidessa jo joitakin vuosikymmeniä sitten, mutta en koskaan raatsinut ostaa niitä.

Kertomakirjallisuus oli olemassa Kreikassa ja Roomassa (Petronius, Apuleios), mutta idässä koko homma alkoi 900-luvulla, jolloin jo tunnettiin Bambunhakkaajan tarina, Luo Guàngzhongin Kolmen kuningaskunnan kertomus (The Romance of Three Kingdoms) Wu Chéng’enin nimissä kulkeva Apina: matka länteen ja Shi Nai’anin ja Luo Guàngzhongin Vedenraja tai Henkipatot suolla (The Water Margin). Sitten ollaan 1200-luvulla ja ilmestyy Genji, joka löytyy myös suomeksi. Mutta kun Genji on hienostunut hovitarina, muut mainitut ovat väkivaltaisia, hirveitä, hauskoja, mielettömiä ja mahdottomia tarinoita, todellisia kiinalaisia säätiedotuksia.

Nähdäkseni edellä mainitut, Suomessa tunnetut ja helposti löytyvät Zhangin kaksi elokuvaa ja tietenkin Terrakottasoturi pohjautuvat aivan suoraan näiden varhaisten romaanien maailmaan ja mieleen.

Arvaisin että hän, siis Zhang Yimou, aikoo lyödä maailman hepnaadilla Pekingin olympialaisissa. Hänellä on siellä vastuullaan avajais- ja päättäjäisseremoniat.

En usko, että hän jättäisi näyttämättä eurooppalaisille ja amerikkalaisille katsojille, mistä kana kusee.