Laivoista ja rotista

Minäkin lukeuduin hämmästyneisiin, kun Kalevi Kivistö otti pitkät Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan tehtävästä.

Kai se on virkatuomarin ajattelua, että mielestäni kapteenin ei pitäisi rotan nähtyään lähteä vetelemään pelastusveneellä turvaan ja jättää alaisensa pärjäämään komentosillalla parhaan kykynsä mukaan.

Mietin vielä ja kirjoitan ennen pitkää arvelujani Internetin julkisen sanan neuvostosta, sellaisen tarpeesta tai tarpeettomuudesta.

Mutta Kivistöstä ymmärrän, että taustalla olevat DDR-jupinat tympiinnyttävät. Olen itsekin muistavinani, että SKDL:n piirissä juuri Kivistö ja ikisympaattinen Ele Alenius saivat vähän väliä ympäri korvia ”aateveljiltä”, jotka eivät todellisuudessa olleet aateveljiä.

Minulla on vähän sellainen pelko, ettei näillä Neuvostoliiton ja DDR:n kovilla pojilla ja naisilla mitään aatetta ollut. Porukoissa aatteen paloa oli vaikka kuinka. Se on surullista.

Tuntemani turkulainen Onnela kirjoitti taannoin kipakasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Hiidenkivi-lehdessä, että miksei kukaan muistele rähmällään olleita vuorineuvoksia, ja jatkoi vielä, ilkiö, että missäköhän vaiheessa ihmisoikeuksien ja ympäristötietoisuuden mallimaan Kiinan kannatus havaitaan viaksi.

Hyviä kysymyksiä.

Olen tosin eri mieltä.

Kun muistelen, isän puolen suvussani pääelinkeino oli 1800-luvulta Kapinaan asti ryssän pettäminen kaupoissa. Kivennavalta vietiin innokkaasti härskiintynyttä voita ja märkiä sekahalkoja Pietariin. Ainakin huikeasti valtiota palvelleiden serkkujeni, Veijalaisen poikien isä Väiski muisteli tätä menneisyyttä mehumielin.

Kauko Rastas ja joukkio, joka tunnettiin nimityksellä Punaiset vuorineuvokset, kannatti Kekkosta ja aiheutti siten sielullisia hämärätiloja Etelärannan eri kerroksissa. Pekka Herlin ei ruvennut vuorineuvokseksi mutta kuului samaan porukkaan. Muistaakseni rempseydestään kuuluisa Armas Puolimatka oli sakissa hänkin.

Ei se oikein ole rähmällään oloa, että pettää ryssää kaupoissa suuressa mittakaavassa.

En kuollaksenikaan muista, kuka nyt kadonneet tekstiiliteollisuuden edustaja kerran hieroi kämmenensä rakoille Neuvostoliiton tilauksia kuvaillessaan: kaksisataa tuhatta miesten pukua, koko 52, väri sininen, ei kaulaa. Maksu per heti ja mitään reklamaatioita ei harrasteta.

Suomen koko lääketeollisuus eli tämän saman keinon turvin. Meillä kun ei tunnettu tuotepatentteja lääkkeisiin ja menetelmäpatentti on aina heikompi, amerikkalaisten ja sveitsiläisten hienoja lääkkeitä ilmaantui meillä markkinoilla ja niitä vietiin junakuormittain Vainikkalasta suuntana itä.

Olen edelleenkin murheellinen siitä, ettei suomalaisen liiketoiminnan historiaa ole kirjoitettu. Tietonsa joutuu keräämän pienistä palasista. Sotevan toiminnasta olen lukenut pari pikku kirjaa, jotka vaikuttavat uskottavilta. Vuorineuvokset Kivinen ja Gräsbäck ottivat komennon metalli- ja metsäteollisuudessa. Sotakorvausteollisuudesta vastaava Soteva asuin nykyisen Vaakunan eli S-ryhmän eli Sokoksen talossa paria kerrosta, ja vihollinen oli Kaisaniemenkadulla torin toisella puolella. Siellä käytiin puhumassa lipevästi neuvostoliittolaisille.

Sotevan palveluksessa oli sen toiminta-ajan eli vuoteen 1951 joukko tehokkaita hirviöitä. He ajelivat tehtaille ja juoksuttivat jossain Tampereella johtokuntaa lipputangon ympäri ja lyöttivät maihin ja sanoivat että nuo teräkset tuosta lähtevät nyt kadun toiselle puolelle kilpailijan tehtaalle. Oikeat omistajat väänsivät itkua ja vannoivat ostaneensa raaka-aineet hyvinkin kovilla markoilla vuonna 1938 Solingenin hyvästä kaupungista, mutta Sotevan 25-vuotiaan edustajat karjahtelivat että turpa kiinni, vuorineuvokset.

Sotakorvaukset maksettiin ja sitten tuli kertomuksen jännittävä osa: mikään ei muuttunut.

Suomi oli teollisuuskartellien luvattu maa, jokseenkin yhtä paha kuin Saksa, ja tätä jatkui omaan aikaamme eli pankkikriisiin asti.

Idänkauppa oli merkittävä osa mutta vain osa. Tärkein oli kartelli: markkinat jaettiin ja hinnat määrättiin Pörssiklubilla siinä kabinetissa, joka oli biljardihuoneen vieressä. Voi olla vieläkin, mutta enää siellä ei päätetä yhtään mitään.

Muistan jopa Kekkosen kaverin ja idänkaupan suuren ystävän Juuso Waldenin raskaat silmäluomet ja tuolin uhkaavat natinan hänen painonsa alla. Juuso oli aikamoinen itsevaltias, kun velimies jäi Siiranmäkeen. Mutta löytyi Waldenillekin vihollinen, joka oli häijympi kuin Neuvostoliitto, nimittäin pankki, jossa ilmoitettiin, että Juuso keskittyy sitten Valkeakosken Hakan asioihin ja ammattijohtaja Hakkarainen hoitaa firman.

Kuvassa poliittinen leimauskirves, jossa on Enso-Gutzeitin tukkileima – Talvisodassa vitsailivat vihollislentokoneista, että ei hätää – Kutsetin merkit siivissä.