Kirjallisuustiedettä Antti Tuurista

Esitän tässä toisenlaisen tavan lukea ja käsittää Antti Tuurin romaaneja. Tiedän että käsitykseni on monille outo ja vastenmielinen, kenties Tuurille itselleenkin, jos tämä tulee hänen tietoonsa. En välitä siitä. Kirjoittaja on joka tapauksessa epäluotettava tekstiensä lukija.

Perehdyin joskus kohtuullisen hyvin modernistisen kirjallisuuden teoriaan. Omasta kirjallisuudestani saattaa näkyä, että on luettu Empsonia ja Richardsia, puhumattakaan Wellek-Warrenista, ja mikä on luettu, sitä on pidetty kovasti totena.

Uusimmasta kirjallisuudesta en ole oikein välittänyt. Jokin alkoi muuttua muutama vuosi sitten, kun huomasin etten pääse irti Jorge Luis Borgesista, että suorastaan Italo Calvino alkaa oudosti viehättää, ja sitten tuli etenkin Paul Auster ja jo ennen häntä Doctorow, joka valehtelee kuin hevonen. Nyt on rivissä jopa suomennettuja romaanikirjailijoita, jotka odottavat repivää otettani: Pamuk, DeLillo; Rushdieta olen lukenutkin ja pitänyt.

Nykyisistä tutkijoista Franco Moretti on mielestäni mies, joka on saanut juonesta kiinni, kun taas jo vanhan Harold Bloomin uranuurtajan työ on niin tärkeää, että jotkut tuntevat tarvetta vähätellä sitä.

”Kirjoittajan tarkoitus on tulla väärin ymmärretyksi” (A Map of Misreading). Vaikutus on kirjoittajalle paha paikka (Anxiety of Influence). Hyvä kirjailija keksii itselleen edeltäjät. Bloom uskaltaa lukea jopa Shkaespearen uusiksi ja väittää, että niin kuuluukin tehdä.

Nähdäkseni Tuuri on meidän postmodernistimme ja olen kiitollinen, ettei hän ole haksahtanut ”maagiseen realismiin”, vaan tarinat pysyvät niukin naukin uskottavuuden rajoissa ja siten realismin perinteessä. Useimmat lukijat luulevat ettei niissä muuta olekaan. Niinpä Tuuria sanotaan "hyväksi kirjailijaksi", koska totuutta ei tajuta. Tanskalainen Nobel-tason kirjoittaja Peter Høeg seikkailee ajoittain aika kaukana uskottavuudesta. Hänen tuotantonsa (Lumen taju) on saanut suosiota ja kiitosta moniaalla, mutta tanskalaiset arvostelijat suhtautuvat mieheensä aika vihamielisesti.

Tähdentääkseni, etten ratsasta epämääräisillä käsitteillä, viittaan postmoderneihin elokuviin, sellaisiin kuin Lynch ja Tarantino - ja esi-isään, joka on tietysti Ingmar Bergman. Pohjoismaisessa kirjallisuudessa postmodernin psykoosin partaalla hoippuu suunnattoman suosittu Henning Mankell, joka hänkin antaa tehdä romaaneistaan "normalisoituja" elokuvia.

Mutta ehkä parhaat esimerkit postmodernin maailmasta ovat David Lynchin "Mullholland Drive" ja Tarantinon "Pulp Fiction". Uudempaa ja rajumpaa tavaraa on, mutta tunnen sitä huonosti. Valtavirran ohjaajista lähimmäs tätä uutta hulluutta on ajautunut muutamissa elokuvissaan Scorsese, joka tuskin onkaan aivan täysijärkinen.

Mutta korostan samalla, että postmoderni ei ole tyylisuunta, vaan maailma on tullut posmoderniksi. Minulle täydellisimpiä tämän paranoidisen maailman kuvauksia ovat James Ellroyn ja Andrew Vachssin dekkareina pidetyt kirjat.

Mutta myös kirjallisuus on muuttunut todella rajusti. Vielä Haanpää sanoi, että enempi on maailmassa vettä kuin paskaa. Nyt on toisin päin, ja vesi on käymässä vähiin. Haanpään maisema oli suo ja sitä laikuttava hakkuukelpoinen puutavara. Nyt meiltä on suot ojitettu ja metsäteollisuus tipahtamassa polvilleen, vaikka se ei vielä myönnä sitä suoraan.

Haanpään henkilöt hakivat kommunismia jopa rajan takaa. Nyt sosialidemokratia etsii tekijäänsä niin kuin Luigi Pirandellon näytelmän henkilöt, eikä edes Tuomioja hirviä sanoa, että ainoa mahdollisuus on tipauttaa duunarit tien oheen ja varastaan vihreiltä aate ja yhteisöllisyys.

Miten kirjallisuus voisi olla samaa? Onko talo enää sama, jos sen ympärille on kertynyt kaatopaikka?

Tuuria lukiessa viimeisten kahden kirjan (Taivanraapijat, Kylmien kyytimies) päähenkilöiden kristusmaisuus on hiukan oudostuttavaa. Etenkin jälkimmäisessä paljon oudompaa on radikaali paha, kuten varavääpeli, joka ampuu mieheltä hevosen ihan ilkeyksissään, ja on toimittaa miehen itsensäkin pahaan paikkaan. Apuun tuleva ”hyvä”, jääkäri Pollari – joka on muuten todellinen henkilö, kuten usea muukin kirjassa nimeltä mainittu – on yhtä käsittämätön ja samalla lailla motiiveja ja psykologiaa vailla.

Minulla viimeisten sadan viidenkymmenen vuoden kirjallisuus on helppo otsikoida – romantiikka & realismi eli neuroottisuus; modernismi eli skitsofrenia; postmoderni eli paranoidisuus.

Suuri 1800-luvun proosa paisutteli ihmisten tunteita ja kokemuksia kuin pahin Freud. Modernismi eli skitsofrenia on deluusioita ja hallusinaatioita, ajan ja paikan tajun katoamista, kielen joutumista sijoiltaan, tavallisten tunteiden katoamista ja puhe-ilmaisun vakavia häiriöitä.

Hyvä esimerkki on Paavo Haavikko, jonka lauseet tuntuvat usein hienoilta, kunnes niitä alkaa miettiä.

Paranoidisuus sisältää tuon lisäksi psykooseja eli todellisuuden ja kuvittelun tasojen kääriytymisen hyvinkin uhkaaviksi harhoiksi, joista yleinen tietoisuus tunnistaa helpoimmin vainoamisharhat ja suuruusharhat.

Tuurin kaksi viimeistä romaania ovat paranoidisia. Niiden päähenkilön sisäinen todellisuus on sisäisesti johdonmukainen mutta ulkoisesta kaoottinen. Aika-avaruutta ei ole rikottu – kuten monet muut postmodernin kirjoittajat tekevät – mutta tapahtuminen on täynnä bifurkaatioita, eli päätöksenteon haarautumia, jotka johtavat usein kompleksisiin, emergentteihin ilmiöihin. Romaani kulkee siis päättömästi kuin hurrikaani Karibian merellä.

Emergentti on teoriassa systeemi, joka ei koostu osistaan eikä ole osiensa summa. Mittakaavan rajut heitot ovat tyypillisiä. Aivojen systeemi neuroneista rakentuvana on emergentti, mutta niin on myös ihmisen fysiologia DNA-informaation ohjaamana. Emergentti ilmiö on piparkakku. Tiedämme aivan tarkasti, miten se on leivottu ja paistettu, mutta emme kykene järjellisessä ajassa palauttamaan sitä reseptinsä mukaisiin osiin.

Tuurin kuvaama Tampereen valtaus on emergentti eli osallistujille tilanteessa selittämätön – jossain korkealla heidän yläpuolellaan. Itsestään selvästi tarvitaan tarinoita Tampereen valtauksesta, ja ne tarinat on meillä perinteisesti kirjoitettu 1700-luvun kaavalla hyveen palkkana ja pahan rangaistuksena.

Tuuri kieltäytyy tällaisesta tykkänään. Hän kertoo, mitä näyttää tapahtuvan, ja siinä kaikki. Kun kysymyksessä on taide eli kirjallisuus, kokonaisuus on sekä tunteenomaisesti että älyllisesti ja lisäksi kielellisesti kiihdyttävä. Palavat talot ovat ihmisen päässä. Hautausmaan kiviaidan taakse riviin kaatuneet vainajat ovat katsojan mielessä, vaikka niitä on nosteltava kärryille ja vaikka ne ovat likaisia ja haisevia.

Olisin näkevinäni, että tämän kirjallisen mullistuksen merkit ovat käsillä jo ”Talvisota” –kirjassa ja ”Pohjanmaa”-sarjassa, vaikka niitä on käsitelty ainakin elokuvassa puskateatterina.

Olkaa kaikin mokomin eri mieltä. Sekin on sairasta että minä kirjoitan tätä ja tällaista blogiin enkä Parnassoon.

Fear and loathing in Tampere.