Kunnia on katkera juoma

Eilisen kunnianloukkausta koskevan asiallisen kirjoituksen jälkeen pari epäasiallista mietettä.

Rikoslajin nimi olisi täytynyt muuttaa jossain sopivassa vaiheessa.

Kunnia on katkera juoma.

Historiallisesti kunnia oli vain kunniallisilla ihmisillä, joihin 95 prosenttia ihmisistä ei luettu.

Vähä vähältä kunnian ala laajeni, kunnes eräänä päivänä jopa porvarilla (kauppiaalla) saattoi olla kunnia.

Toisilla oli korkeintaan hyve tai mahdollisesti he eivät tehneet pahemmin syntiä.

Kunnia oli yhteisöllinen käsite. Kunnian loukkaaminen tarkoitti yhteisöllisen aseman horjuttamista. Aatelismiehen sanominen moukaksi oli lause, joka vaati verta. Siinä annettiin ymmärtää, että aatelismies oli jollain tavalla rinnastettava maanviljelijään.

Kunnia ja hyve kulkivat yhdessä, honor et virtus. Englannissa tuomari on edelleen kunniallinen, vaikka ei olisi hyveellinen. Minulla on kaveri, joka on erittäin kunniallinen, most honourable. Se on painetu käyntikorttiin.

Hyve oli lähellä hurskautta, pietas. Hurskaus edellytti esimerkiksi verikostoa. Vasta renessanssin aikaan virtù ja pietà alkoivat sanoina tarkoittaa edes osapuilleen samaa kuin nykyisin.

Kunnia katosi lännestä. Paitsi tietysti naisen kunnia, joka liittyi sukupuolielimiin. Aika kauan tuo kunnia oli kuulunut Jumalalle. Bach tapasi raapustaa partituureihinsa S.D.G., yksin Jumalalle kunnia.

Sotilaan kunnia oli eri asia, gloria.

Ikuinen kunnia suuren isänmaallisen sodan sankareille!

Kunnia - isänmaa. Nationalismin eli siis nousevan porvariston aikakauden sanoja.

Kunnia oli esimerkiksi Suomen suuriruhtinaanmaassa ja vielä tasavallassa se ulkoinen arvostus, jota ihmisellä oli oikeus vaatia toisilta asemansa johdosta. Se oli kuin asema yhteisössä ja yhteiskunnassa. Kunnianloukkaus oli tuon aseman kieltämistä.

Tämä ajatus ei ole niin kaukana jostain samurai-aatteesta, johon otsikkoni viittaa (Mishiman romaanin nimi). Mutta se oli hyvin keskeinen esimerkiksi germaaneilla. Kantasana éra johtaa sanoihin Ehre, ära jne.

Kunnia koski koko ihmistä, ja kunnian saattoi menettää rikoksella. Suomen (Ruotsin) 1734 vuoden laissa kunnian menettäminen eli kunniattomuus on lisärangaistus. Rikoslaissa sen sijaan tuli kansalaisluottamuksen menetys. Tämäkin seuraamus on poistettu.

Kuten käsitimme eilen sähköposteista puhuttaessa, nyt kunnia on Euroopan yhteisöjen päätöksellä ihmisen tunteiden eli itsetunnon suoja.

Nykyisin siis toisaalta suojataan yksityisyyden piiriä. Yksityisyys on uudenaikainen ajatus. Ei sellaisesta ennen ollut kuultukaan ja jos oli, sitä pidettiin yksinäisyyteen vertautuvana onnettomuutena.

Nykyinen kunnianloukkaus on eräänlainen henkinen pahoinpitely. Toisen mieltä haavoitetaan, lyödään mustelmille.

Pelkään että tämä lainsäädäntö osoittautuu osaksi suurta yhteistä syntiämme hybristä, oikeastaan suuruudenhulluutta. Luulemme saaneemme isot asiat niin hyvään kuntoon, että voimme keskittyä pikkuasioihin.

Nykyinen kunnia tunteiden suojana on ehkä siinnyt syrjintäkielloista eli aiheellisista asioista. Juutalaisen sanominen juutalaiseksi ei perinteisen käsityksen mukaan voinut olla rikos.

Nyt meillä on erilaisia ryhmiä, joita ei saa syrjiä, ja hyvin kattavia säännöksiä kiusaamisesta ja simputtamisesta.

Kaikki nämä säännöt ovat hyvää tarkoittavia. Mutta pelkään hyviä tarkoituksia.

Voimme velvoittaa poliisit tai opettajat tai tuomarit käyttäytymään kauniista. Mutta todellisuudessa emme voi velvoittaa ihmisiä käyttäytymään kunnollisesti. Se on ideaali, johon olisi pyrittävä mutta jota ei voi saavuttaa.

Yksityisyys, kunnia ja nämä muut karmaisevat mieltäni, kun pidän ajan suurina ja ratkaisemattomina ongelmina kansanmurhia ja ympäristön nopeaa tuhoutumista.

Eikö kukaan ymmärrä hävetä itkeskellään osakseen saamaansa epäkunnioitusta tai kalseaa kohtelua maailmassa, josa 5/6 ihmisistä elää jo nyt vailla toivoa ja tulevaisuutta ja kohta vailla ravintoa?

Mielestäni meillä ei ole oikeastaan varaa kunniaan.