Huhtiniemen mysteeri

Tämä on esitys, jonka pidän Lappeenrannan Teknillisen yliopiston Tieteiden yössä perjantaina 28.9 illalla. Tai siis esityksen runko.

Tietenkään en tiedä mitään mielenkiintoista Huhtiniemen mysteeristä.

Mutta on minulla jotain kerrottavaa.

Akatemiaprofessori Heikki Ylikankaan kirja, joka ilmestyy tulevana tiistaina, on tässä kassissani. Kiinnostuneilla on tilaisuus tutustua siihen silloin.

Olen miettinyt tekijän ja kustantajan kanssa, että tämä on eläväinen esimerkki yhteiskuntatieteellisesti tutkimuksesta eli siis tieteestä, ja olen vapaa käyttämään sitä esimerkkinä.

Ensimmäinen näkökohta on tutkimuseettinen. Onko näin huteralla pohjalla olevien asioiden penkominen perusteltua?

Voi olla, ettei koko asiassa ole mitään muuta kuin vinksahtaneiden perättömiä juttuja. Silti asiaa on tutkittava, koska Suomen historia 1939-1944 on riittämättömästi selvitetty, ja arkoina pidettyjä aiheita on kierretty. Kun kesällä 1944 ilmassa oli katastrofi tai sitten suuri poliittinen muutos, on loogista olettaa, että tapahtumat kärjistyivät kauttaaltaan.

Tutkija esittää hypoteesin, joka on siis oletus. Olettakaamme että Lappeenrannan kesän 44 tapahtumissa on hämäriä asioita.

Tutkimus on hypoteesin testaamista tosiasioilla. Jos hypoteesi osoittautuu vääräksi, tutkimus on onnistunut. Se on sanomattakin selvä, että todeksi osoittautuva hypoteesi on onnistunut. Mutta sanaa ”nollatutkimus” käytetään joskus väärin. Hyvin ajateltu oletus ja lopputulos, jonka mukaan se on väärä, voi olla hyvää tiedettä. Esimerkiksi käyttäytymistieteissä hypoteesi voisi olla, että lasten piekseminen kuritustarkoituksessa on lapsille haitallista.

Ylikangas ei ole löytänyt salaisia asiakirjoja. Hänenkään mielestään valaehtoisilla kertojilla ei olisi suurta merkitystä, vaikka sellaisia ilmaantuisi. Aikaa on kulunut niin paljon ja asia on ollut niin paljon esillä, että historiantutkija tai tuomari eivät panisi painoa yhdelle todistajille.

Tietynlaisia todisteita on. Niitä sanotaan joskus aihetodisteiksi. Suomessa aihetodisteista ei yleensä puhuta, vaan tuomioistuimilla on tapa luetella ja arvioida todisteet, pohtia olosuhteita ja sen jälkeen esittää kokonaisharkinnan perusteella, mitä asiassa on pidettävä todistettuna.

Teloituskeskustelussa on erittäin epätodennäköistä, että aihetodisteista syntyisi vakuuttava todistelu. Mukaan tarvitaan selviä tosiasioita.

Tunnen nämä molemmat menetelmät, jälkimmäisen paremmin, koska olin virkatuomari useita vuosikymmeniä. Osallistuin esittelijänä ainakin sadanviidenkymmenen murhajutun ratkaisemiseen. Tutkijana olen lukenut läpi monien 20-luvun, 30-luvun ja 40-luvun henkirikosjuttujen asiakirjat Tattarisuon ”mysteeristä” eversti Kempin Viipurin menettämisestä saamaan tuomioon. Ylioikeudessa saa tietoa myös muistiinpanoista, jotka jäävät salaisiksi. Joskus niissä on todisteiden harkinnan kannalta olennaisia asioita.

Arvioin edelleen, ettei Lappeenrannassa ole toiminut mitään salaista kenttäoikeutta vuonna 1944.

Arvioin kuten ennenkin, ettei kesän 44 teloituksista tähän päivään mennessä esitetty ole aivan koko totuus.

Ammuttuja on enemmän kuin tutkimuksissa on todettu – karkea kokonaismäärähän on ollut tiedossa sodista alkaen – noin 550 teloitettua kaikkiaan. Siihen on lisättävä pari sataa, ei enempää.

Asian ottaminen luennon aiheeksi johtuu useasta syystä. ”Huhtiniemen mysteeri” antaa ymmärtää, että tällainen mysteeri olisi olemassa. Sitähän me kuitenkaan emme tiedä. Toisten mielestä Lappeenrannasta on löytymäisillään ammuttujen jäännöksiä ja toiset arvelevat, että saahan sitä kaivaa, mutta tuskin sieltä mitään löytyy.

Kysymys on jäsennettävä uudelleen. Huhtiniemi ja kukaties Lappeenranta on poistettava kysymyksenasettelusta, varsinkin kun käsitys Viipurin suuresta karkurimärästä on jo osoitettu virheelliseksi.

Lisätarkastelua vaativia ilmiöitä esiintyi eri puolilla rintamien takana. Lappeenranta ei ole erikoisasemassa. Joukoistaan harhaantuneita oli mm. Laatokan pohjoispuolella.

Huhtiniemestä haetaan ruumiita. Sellaisia syntyy sodassa. Omien ammuksista kuolleissa on tapaturmaisesti, varomattomuudesta ja tahallisen teon johdosta surmansa saaneita. Tahallinen teko on rangaistava tai se ei ole rangaistava. Rankaisematta jäi sodan aikana tapaus, jossa sotilas ammuttiin taistelutilanteessa ns. esimiehen aseenkäyttöoikeuden perusteella. Rankaisematta jää tietysti teloitus, joka perustuu voimassa olleen lain mukaiseen tuomioon.

Jos oletamme että Lappeenrannan seudulla hautausmaan ulkopuolelta löytyy sotien aikana ammuttujen ruumiita, kysymyksessä ovat joko viholliset tai salaa haudatut suomalaiset. Kenttähautaus ei kuitenkaan ole mahdoton vaihtoehto – tarkoitan myöhemmin siirrettäväksi aiottuja vainajia.

Taistelutilanteessa ammuttuja tuskin koottiin mihinkään. Oli tuskin muuta mahdollisuutta kuin käsitellä heitä samalla tavoin kuin muitakin vainajia. Se puolestaan tarkoitti kentälle jäämistä tai kuljetusta seurakuntiin tai keräilypisteisiin, joista yksi oli Lappeenranta.

Jos siis jostain löytyy useita ampumalla teloitettuja, arkistoista on haettava selvitys. Lähtökohta on selvä: jokaisesta ammutusta on tieto arkistoissa. Jos tieto puuttuu, tapaus on hämärä. Sitä ei ole arkistoitu tai arkistoa on vääristelty.

Tänään ollaan tilanteessa, jossa ei ole ruumiita eikä arkistotietoja. Olisi onnetonta, jos asia jäisi tähän.

Näköpiirissä ei ole lopullista selvyyttä – ellei sitten jostain vierähdä esiin pyykkisäkillistä papereita, mihin en usko.

Tämänpäiväistä parempi käsitys on saatavissa . Ei siitä ole pitkä aika, kun suomalaisten ottamista sotavangeista oli vähän tietoa. Nyt asia on tutkittu, eikä tulos ollut miellyttävä. Sotavankien kohtelussa oli mielivaltaisuutta, laittomuuksia ja raakuutta etenkin kevääseen 1942 asti.

Tutkijan on selvitettävä epämiellyttäväkin totuus.

Miksi tällainen hahmotelma Lappeenrannan Teknillisen yliopiston tilaisuudessa. Ei meillä opeteta historiaa.

Oma oppiaineena on informaatio-oikeus, ja tämä esimerkki valaisee työskentelyämme, jossa voidaan hyvinkin joutua oikeushistorian puolelle ja saatetaan joutua käyttämään esimerkiksi organisaatioihin ja johtamiseen liittyviä tietoja. Tähän nimenomaiseen tapaukseen tarvitaan tuomioistuinjuristin taitoja ja kykyä tulkita sota-ajan rikosoikeudellisia säännöksiä.

Meillä on tätä osaamista.

Tohtorioppilaille ja vanhemmillekin tutkijoille vanha aineisto voi olla antavampaa kuin aivan uusi. Enimmäkseen työskentelemme sähköisen viestinnän ja tietotekniikan kysymysten parissa ja selvittelemme esimerkiksi tietosuojaa ja salassapitoa.

Emme me käynnistä mitään Huhtiniemi-tutkimuksia, jos sellaisia enää tuleekaan. Se on liian kaukana alastamme. Mutta media on tästä asiasta innostunut ja mielenkiinnon kohteet sattuvat sijaitsemaan tuossa muutaman kilometrin päässä.

Valitsemme joka tapauksessa tutkimuskohteemme itse. Se on tieteen tärkeimpiä lähtökohtia. Ilmaisemme tutkimusmenetelmämme julkisesti ja näkyvästi.

Ensi viikolla sitten varmasti keskustellaan enemmänkin siitä, missä määrin Ylikangas tavoitti nämä tieteen kriteerit ja mitä uutta löytyi. Tieteellisessä tutmikuksessa on aina se puoli, että sen voi osoittaa vääräksi tosiasioilla ja perusteluilla. Sanomalehtikirjoitusta ei voi, ainakaan jos se perustuu nimettömiin lähteisiin ja jo kuolleilta kuultuun.

Oma osuuteni liittyi eräisiin tietosuojakysymyksiin ja muutamaan näkökohtaan, jotka liittyvät oikeudenkäyntimenettelyyn ja todisteiden punnintaan.

Luulen ettei sukupolvemme pääse irti näistä sotaisista ongelmista. Viipurin ympäristössä eli täällä Etelä-Karjalassa tapahtui etenkin Vapaussodan eli kansalaissodan aikana paljon sellaista, mikä ei ole yleisesti tiedossa. Se tutkimus on aika hyvässä vauhdissa. Hyvä onkin. Saksan esimerkki osoittaa, että kansakunnan on selvitettävä menneisyytensä. Venäjän esimerkki osoittaa, että menneisyyden unohtaminen ei ole eduksi.