Pekka Tarkan arvostelu vaikutti jotenkin laimealta, vaikka se oli kiittävä. Niinpä kiirehdin esittämään oman arvioni.Antti Tuurin uutuus, "Kylmien kyytimies" on yli Finlandia-palkinnon luokkaa. Toivoisin tosissani, että esimerkiksi Otavassa aloitettaisiin viimeistään nyt reipas kähmintä kulisseissa. Tuuri sietäisi saada Nobelin, ja minusta tuntuu, että hän taitaa olla ainoa varteen otettava suomalainen ehdokas. Hyry olisi kyllä tasoltaan, ilman muuta, mutta Hyryn mielenmaisema taitaa kyllä olla läpitunkematon jopa suomalaisille kaupunkilaisille, saati ruotsalaisille akateemikoille.
Tuurista en tuota usko. Hän on päin vastoin onnistunut jatkamaan Pentti Haanpään avaamaa reittiä. Hän kirjoittaa aivan yleispätevää tekstiä näennäisesti paikallisista kummallisuuksista. Haanpään suot ja vaarat aukeavat käsitykseksi maailmasta. Tuurin Pohjanmaa pienine roistoineen ja vaiteliaine sankareineen on kuva kokonaisen maailman muutoksesta.
Tässä perusteluni Nobekl-puheille. Siis: on ollut ja on loistavia kuvaajia. He löytävät kohteensa ja esittävät täyteläisen kertomuksen. Sitten on hienoja kirjailijoita, jotka ovat löytäneet muutoskohdan, joka on joskus niin kuin mannerlaattojen liikuntasauma. Aleksis Kivi oli tietysti tällainen mutta myös Väinö Linna - sekä Tuntemattoman että Pohjantähden henkilöt aloittivat maatalousyhteiskunnan tuotteina ja kurkottuvat kohti tulevaa, tuolle puolen kertomuksen näennäisen päättymisajankohdan.
Tuuri on osoittanut olevansa "differentiaali-kirjailija" (samassa mielessä kuin sanaa käytetään termissä differentiaalilaskenta). Hän osaa kuvata muutakin kuin muutosta eli kulmakerrointa. Kuvauksen kohteena on myös muutoksen suunta, nopeus ja vaihtelu (derivaatta).
Pidän erittäin kovasti näistä hänen uusimmista kirjoistaan, Taivaanraapijoista ja tästä. Joskus ainakin oudompien silmissä puusta veistettyyn pohjalaisuuteen sekoittuu teosofiaa ja esoteerisia oppeja, jotka tietääkseni ovat muotoutuneet kirjoittajan suvussa esiintyneen ja tapahtuneen pohjalla.
Heikki Ylikankaan lähisuvussa muuten oli väkevää tolstoilaisuutta, joka sekin on aika mielenkiintoinen asia vanhanajan maalaisoloissa. Väittäisin ettei sekää asia ole mennyt ohi jättämättä jälkiä tuleviin polviin.
Ihmiset luulevat usein, että aate tai uskonsuuntaus koskisi vain asianomaisia itseään eli aktiiveja. Ei se ole niin. Körttiläisyys tai aktivismi tai tolstoilaisuus tai raittius tuntuvat kolme tai neljä sukupolvea. Joskus ne tietysti näyttäytyvät peilikuvina, kuten on asia jonkin Hannu Taanilan kohdalla, tämä kun on lahjakkuudeltaan ja luonteeltaan niin perikuvallinen ylivieskalaispappi, ettei siinä sosialismin aate paljon paina.
Tuurin kirjaa lukiessani pohdin tätä tuttua ongelmaa: millä tavoin lukija rakentaa mieleensä kuvat henkilöistä ja paikoista?
Itse teen sen usein alkamalla tutusta paikasta ja lisäämällä järviä ja poistamalla mäkiä tarpeen mukaan.
Tuuri on näissä uusimmissa ja hienoimmissa romaaneissaan tarkkaa kuin graafikko. Tampereen poltettu kaupunki näkyy hiilipiirroksena. Ruumisjunat Kangasalan asemalla on luonosteltu lyijykynällä ja kokonaisuus on viimeistelty parilla väriläikällä (punainen vaate räystäsvuotoon pinottujen ruumiiden päällä). Hän kirjoittaa hajut näkyviin silloin kun se on todella tarpeen, ja maun. Hänen päähinkelönsä Jussi Ketola näkee vieraassa yläsängyssä maatessaan laudan pinnassa enkeleitä ja hiuksia mutta muistaa samalla ihmetellä, että on uhrattu renkituvan katoon höylälautaa.
Kerronnassa on haanpääläinen pidättyvyys. Huumori ja etenkin ironia on pantu hiukan näkymättömiin, hoksaavan havaittavaksi. Ja kun suorittaa lähilukemisen testin, huomaa että jokainen sana on oikealla kohdallaan ja niitä sanoja on täsmälleen tarvittava määrä.
Alussa kun juna, johon puoluettomuutta tavoitteleva päähenkilö pakotetaan aseella uhaten, lähtee Lapuan suuntaan, tullaan metsien sekaan; puut löivät takaisin veturin äänet...
Ihmeellisen tarkkaa. Metsien sekaan...
Tuurin uusin on vielä lukematta, entiset ovat tukevasti hyllyssä. Upeaa proosaa. Talvisota ja Taivaanraapijat on saatavissa myös äänikirjana: Taneli Mäkelän suoritus lukijana on huikea sekin. Puhuttuna Tuurin tekstiin tulee uusi ulottuvuus. Ja isäni, 90-vuotias veteraani kiitti Talvisotaa siitä, että asiat on kerrottu 'oikein'. Niin se meni kirjassa kuin rintamallakin.
VastaaPoistaKannatan lämpimästi Nobelia Tuurille.
Voisi jopa onnistua, ainakin uskon, että vahva lause on myös käännettävissä.
Meillä suuriin ikäluokkiin kuuluvilla on tietysti ihan oma konteksti ja kosketuspinta näihin kirjoihin.
"Ruumisjunat Kangasalan asemalla on luonosteltu lyijykynällä ja kokonaisuus on viimeistelty parilla väriläikällä (punainen vaate räystäsvuotoon pinottujen ruumiiden päällä)."
VastaaPoistaKonformiteetti osuu yksiin Schindlerin-lista elokuvaan, jossa pieni tyttö kävelee jonossa ja myöhemmin näkyy ruumiskasassa.
Nuorena selasin Viipurista kertovaa kirjaa, jossa lyijykynällä luonnosteltuja piirroksia taloista ja punaisella väritettyjä pieniä yksityiskohtia. Erinomainen tehokeino.
Jopas sattui, kun juuri sain valmiiksi ja lähetin Tuurin Hakaloista kertovan lehtijutun. Näin se loppuu:
VastaaPoistaTuuri on sittemmin luvannut jättää Hakala-nimiset ihmiset rauhaan. Luettavaa kuitenkin riittää, kun 2000 sivua Pohjanmaa-sarjaa ovat synnyttäneet 700 sivua herkullista väitöskirjallisuutta.
Helsingissä 2002 väitellyt Juhani Sipilä katselee Hakaloiden kotiseutua ulkopuolisena. Tampereella vuotta myöhemmin tohtoroitu Markku Kulmala tulkitsee Pohjanmaa-sarjaa kotimaakunnastaan käsin. Molemmat kirjat ovat kuin kutkuttavaa jatkoa romaaneille.
Kirjailija istui kummassakin väitöstilaisuudessa, viisaasti vaieten. Tuuri tyytyi silloinkin hymyilemään, kun vastaväittäjä totesi Hakala-nimen symboliikan jäävän vaille lopullista vastausta. Parempi antaa muiden tulkita, taisi kirjailija tuumata.
Niinpä Sipilän väitöskirjasta voi hakea tulkintoja esimerkiksi eteläpohjalaisesta yritteliäisyydestä, sotasankaruudesta ja vaarin perintökalujen symboliikasta. Kulmalan kirjasta löytyy avaimia muun muassa kirjojen syvempiin teemoihin, yhteyksiä villin lännen kertomuksiin tai vaikka siihen, mitä merkitsee haukka Pohjanmaan taivaalla.
Siltä näyttää, että Hakalan veljesten autojen ovet paukkuvat lakeudella vielä pitkään. Toisia se harmittaa, monia huvittaa ja joillekin se on yksi tapa nauttia Suomen villistä lännestä.
Kemppinen, Tuuriin uusi tuli äsken työpöydälle. Hyppään illalla kyytiin. Taitaa oll kylmää kyytiä?
VastaaPoistaHaanpäästä puhut paljon. Tarkan kritiikki toi heti mielen Haanpään, reppuselkäisen miehen ja hevosen, joka on lähtemättömästi mielessä. Aina vaan. Se kun on maailmankirjallissuuden klassikkonovelli.
Tiedän, että olen väärässä kun väitän että Tuuri on huono kirjailija. Oma vikani että olen lukenut häntä liian vähän, siis kylliksi; hänen lauseensa ovat "höylättyjä lautoja".
VastaaPoistaJa totta vitussa tiedän että lukeminen on melkein yhtä vaikeaa kuin kirjoittaminen.
Kiitos oivaltavasta tekstistä, joka laajeni kirja-arviointia suuremmaksi ja käynnisti melkoisen ajatusmyrskyn! Odotan lukemaan pääsyä enkä vähiten sitä, mitä Nivalan miehistä kirjoitettu on. Kerrottu on sotilaiden lääkitsevästä ehtoollis- ja veisuuevästyksestä, myös että talvisodan alkuvaiheissa pitäjän rovasti olisi kuin moittiakseen saarnastuolista kysellyt, missä viipyy Nivalan ensimmäinen sankarivainaja… Keskipohjalaiset ovat aina jääneet isoisempien heimoveljien katveeseen, vähän niin kuin Niskavuoren salmiset ja järviset. Jumalan kiitos, olen tosin monesti huokaissut, kun työpaikkani savolaisenemmistö on pitänyt hauskaa pohjalaisuutta analysoimalla.
VastaaPoista"Differentiaalikirjailija" osui naulankantaan! Ja sitten lähti moneen suuntaan viemään tämä kolmanteen ja neljänteen polveen –syndrooma. Me aloimme ylioppilaskirjoitukset vuonna 1965 virren veisuulla. Työtoverini kertoi lapualaisabiturienttien nauttineen ehtoollisen ennen kirjoituksia. Mutta onko minun pojillani mitään vastaavaa tarinaa, jään miettimään, kun kiirehdin kirjakauppaan.
Myös Tuurin matkakirja "Neljännen valtakunnan vieraana" on perkeleellisen oivaltava. Omituisen heppoisesti se ohitettiin aikoinaan.
VastaaPoistaAd Omnia:
VastaaPoistaPalaan Tuurin kirjaan ehkä jo perjantaina.
Muistuttaisin, etten lukeutunut ennen hänen ihailijoihinsa. Sitten tulin siihen tulokseen, että tämä asenne johtui syystä, joka on hänen uusimmankin kirjansa aihe: kateus ja salaviha.
Koska olemme todella saman paikkakunnan poikia ja lisäksi luokkatovereita kansakoulusta, niin sisuttaahan se, että toinen menestyy noin komeasti ja saa kiitosta aiheesta.
Asiaa aikani pohdiskeltuani käänsi takkini tässäkin asiassa jo Tuurin edellisen romaanin kohdalla.
En muuten ole muistaakseni edes rupatellut miehen kanssa kuin kerran - pari viimeksi kuluneiden 40 vuoden aikana.
Pari viikkoa sitten oli eräillä synytmäpäivillä tipalla, mutta hänelle tuli este.
Luullakseni olisimme keskustelleet syvällisesti. Olisin sanonut että terve, ja hän olisi vastannut siihen, että terve terve.
Niin se käy.
Pahus minkä teitte jutuillanne.
VastaaPoistaOli pakko tilata ne pari viimeistä kirjaa tänne maan ääriin, maksakoon mitä maksavat.
Tää on just tätä. Ei pitäisi altistaa itseään uusille näkokulmille. Kun koko ikänsä on pitänyt Haanpäätä aivan mahdottoman hyvänä kirjailijana ja lähes halveksinut Tuuria, niin nytkö ne joutuu divareista etsimään ja lukemaan. Ja, pahoin pelkään, ymmärtämään taas lisää. Mutta että noopeli sille insinöörille!terveisin nimimerkki Kaikki saa mut komiaat ensin
VastaaPoistaEn ole Tuurin uusimpia kirjoja (vielä) lukenut, mutta on vähän vaikea uskoa, että hänen kirjailijanlaadussaan ja tyylissään olisi parin viime teoksen aikana tapahtunut jotain mullistavaa.
VastaaPoistaEivätkö kaikki nuo luonnehdinnat (graafikon tarkkuus, pidättyvyys, huumorin ja ironian puolittainen näkymättömyys) sovi aivan täsmälleen hänen kaikkiin teoksiinsa aina esikoisromaanista ja -novellikokoelmasta lähtien?
Joka tapauksessa 70-luvun tuotanto kannattaa ehdottomasti lukea uudestaan tämän takinkäännön jälkeen!
Vaikka Tuuri onkin hyvä kirjailija, niin kyllä nyt Kemppinen ampuu reilusti yli mettänlarvojen
VastaaPoistaVapaussoturista sivariksi
VastaaPoistaIsäni Matti Keski-Luoma s.1891 osallistui Tampereen valtaukseen. Itse olen Matti Keski-Luoma s.1952. Olen suorittanut asevelvollisuuteni siviilipalveluna.
Samaistun aika pitkälle kirjan päähenkilöön.
Vakaumukseni perustuu Raamatun kohtiin, "Älä tapa" ja "Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin antaa henkensä lähimmäisensä puolesta". Tulee siis toimia niin, että ei tapa, mutta on valmis antamaan henkensä lähimmäisensä puolesta. Eräs esimerkki tilanne voisi olla se, kun ihmiset aseettomina puolustavat rajaa tai muuta kohdetta aseellisten joukkojen välissä.
Siviilipalvelussa tulïsi olla mahdollisuus kouluttautua myös tälläiseen vaihtoehtoiseen puolustukseen. Siviilipalvelussa tulisi olla valittavissa jopa vaativampi palveluaika kuin armeijassa ja siviilipalvelukseen tulisi harkita eri pituisia palvelusaikoja armeijan malliin.
Mielestäni vakaumukseni on sopusoinnussa Jeesuksen ja alkuseurakunnan esimerkin kanssa. Kuoleminen itsessään ei ole tavoiteltava asia, kuten mm. Fil 1:21-24 osoittaa. Ainakin silloin, kun kristinuskosta tuli valtionuskonto, myös kristityt alkoivat palvella asevoimissa.
On toivottavaa, että ihmiset toimivat vakaumuksensa mukaan ja kunnioittavat toistensa vakaumusta. Pidän luonnollisena, että viime sotien veteraaneja kunnioitetaan ja heidän asioistaan huolehditaan.
Nykyään siviilivastarinnan kehittämistä puolustavat monet asiat. Sodankäynti on teknistynyt, joten armeija tarvitsee asevelvollisia entistä vähemmän. Kehittyneellä tiedonvälityksellä voidaan ohjata kansalaismielipidettä.Sodat ovatkin entistä enemmän mediasotia. Tämä antaa siviilivastarinnalle mahdollisuuksia. Myös nykyisen sodankäynnin kalleus puolustaa siviilivastarinnan kehittämistä muiden siviilikriisinhallintamuotojen ohella.
Vaikka maailmasta eivät sodat eivätkä aseet häviä ennenkuin Rauhanruhtinas tulee, kristittyjen tulisi kuitenkin olla rauhantekijöitä.
...kristittyjen tulisi kuitenkin olla rauhantekijöitä.
VastaaPoistaniinpä, auttaskohan valtion ja kirkon erottaminen toisistaan, mitä?
Kemppisen kanssa olen samaa mieltä, kuka on Finlandian ja Nobelin väärti.
Tämän vuosituhannen teoksista Muukalaiset (2003) on merkittävä, vaikka hän sävelsi siihen tosi tapahtumien hieman enemmän kuin halusin uskoa, (naureksi hyväuskoisuuttani). Wallenberg (2004) lähinnä välityö tässä seurassa, ja sitten nuo loput lähinnä mestariteoksia.
-rh
po. tosi tapahtumien päälle ..
VastaaPoistatypoilen vain,
Näin on näreet
VastaaPoistaOlen lukenut melko paljon Tuuria aiemminkin sitä mukaa kun kirjoja on ilmestynyt. Viime jouluna sain Perhokalastusta Pohjanmaalla ja nautin sen huumorista, itsekin Pohjanmaan järviseutulaisena, aivan mielettömästi. Päätin siltä istumalta alkaa kerätä antikvariaateista ja lukea koko tuotannon, jossa on käsittääkseni jo 43 teosta. Tuossa edessäni pöydällä on pinkoissa nyt 35 teosta. Koska Antti ei paljon kostu antikvaarihankinnoistani, niin olen luvannut itselleni, että uudet kirjat ostan tästä eteenpäin kirjakaupasta.
Tyyliltään Kylmien kyytimies ei juuri poikkea edeltäjistään, Tuurin sanomistapa vain näyttää pelkistyvän pelkistymistään kirja kirjalta ja huumori on yhä hienovaraisempaa. Tuurin äitinsä suvun tarinan kuvaukset ovat samalla kuvausta pohjalaisesta herännäisyydestä, ja tuon arvotaustan kytkeminen Vapaussodan tapahtumiin tuo Kylmen kyytimieheen sellaisen näkökulman, että sitä ei juuri ole noiden vaikeiden aikojen kuvauksissa ennen nähty. Pohjalainen vakaumuksellinen pasifisti mukana Tampereen valtauksessa, ruumiskuskina. Jännää,etä ihan samanlaista pasifismia löytyy kuitenkin myös Linnan punaisen puolen kuvauksista.. Mielestäni Pohjantähden hieno räätäli Halme on Kylmien kyytimiehen täysi sielunveli.
Jännää, miten Amerikka oli ideologioiden suuri taistelutanner ja sulatusuuni vuosisadan vaihteessa. Sieltä Tuuri kävi hakemassa taustat Jussi Ketolallekin pitämällä häntä Taivaanraapijoissa New Yorkin pilvenpiirtäjien rakennustyömailla ja Matti Kurikan ja sosialistien puristuksessa.
Kummallista, että Erkki Tuomioja ei lainkaan ymmärtänyt missä oltiin menossa, kun hän pari vuotta sitten teilasi blogissaan Taivaanraapijat Hän kirjoittaa mm.
"On oikein tarkistettava kirjan kannenliepeistä, että kyseessä on Antti Tuurin neljäskymmenesensimmäinen proosateos ja viides itsenäinen osa Äitini suku-sarjassa. Onhan myös tämä romaani pohjalaisen perusinsinöörin tarkkuudella tehtyä työtä, mutta jo pitkän aikaa on alkanut tuntua siltä ettei Tuurilla enää ole oikein mitään sanottavaa. Kaukana on jo aika, jolloin Tuuri ansaitusti kilpaili Finlandia-palkinnosta ja myös voitti sen."
Ei voisi olla enempää eri mieltä.
Tuuri on nyt ilmeisesti ottanut Vapaussodan käsittelyyn sillä "perusinsinöörin tarkkuudella", jolla Talvisota ja Rukajärvi-sarjakin syntyi. Suuri asejuna pietaista kuvaa tapahtumia punaisten puolelta, ihme jos jatkoa Eino Rahjan ja Hyrskymurron tarinaan ei seuraisi. Toivottavasti Erkkikin ehtii vielä mukaan siihen junaan.
Harvinaista epätarkkuutta Tuomiojalta muuten tuo höpötys jostain "perusinsinööristä" - ennen se tarkoitti opistoninssiä, nyt amk:stä valmistunutta insinööriä.
VastaaPoistaTuuri on graafisen alan diplomi-insinööri, valmistunut Teknillisestä korkeakoulusta v. 1972.
btw.
Äitini suku -teeman kirjoja rakastanut niitä käsin kopioinut, taittanut ja sitonut böhmeläinen Ulla Kirjamaa on hänen alteregonsa - näin hän jotenkin sen itse ilmaisi, rakkautensa kirjan tekniseen valmistukseen elää siinä.
-rh
Uskomattoman mitätöntä ja huonoa tekstiä on tämä kirja täynnä. Tekstin köyhä mitättömyys jättää valtavan ja roihuavan kuuman Tampereen taistelun harmaaksi ja kylmäksi taipaleeksi, jossa ei valkoisten otsasuonia pullistavia karjahteluita ja vihanleimauksia lukuunottamatta kuulu ääntäkään.
VastaaPoistaTuuri pukee Hakalan pasifistiksi ja rauhan aatteen mieheksi, joka ei ole kummallakaan puolella. Kuitenkin selvästi osoitetaan, että Hakala on aatteen mies ja sosialisti; kaikessa Hakala tuntee kokevansa vääryyttä joutuessaan valkoisten puolelle. Minusta tämä on jo selkeistä selkein kannanotto.
Valkoiset esiintyvät Tuurin romaanissa pikkurikollisina, inhottavina ja epäreiluina miehinä tai tunteettomina ja kiihkoilevina sotilaina. Kun punaisen kaartin kuolleet ja alastomat naissotilaat alkavat haista viiden päivän jälkeen, eivät valkoiset irstaat sankarisotilaat halua enää katsella heitä, Tuuri kuvaa.
Kaupungissa taas iloinen ja ilmeisen hyvinvoiva tummatukkainen valkoisia liinoja käsissään kannatteleva nuori nainen tuo miehille pikkuleipäpussia ja kertoo kuinka kamalaa on ollut kaksi kuukautta Tampereen punaisessa helvetissä. Kuin pilkaten, todellisuudessa piiritetyn ja vihamielisen punakaartien hallitseman kaupungin pelokkaan valkoisen väestönosan kauhut ja raskaat ajat Tuuri lyö tarinoinnillaan lokaan. Hän rakentaa vahvan kannanoton pienillä vaatimattomilla lauseilla punaisten hyvyydestä ja suojaavasta hyvinvoinnista ja urheista punakaartin naisista, jotka sitä puolustavat, tai punaisten naisista, jotka kaiken kamaluuden keskellä vielä menettävät miehensä ja poikansa ja itkevät tuskaansa. Sen sijaan valkoiset soturit ovat moraalittomia paskiaisia, valkoiset naiset vain heiluttelevat valkoisia liinoja ja heillä on varaa ruokapulasta kärsivässä kaupungissa pikkuleipäpussien jakoon (naisena koen tämän ristiriidan varsin merkillisenä seikkana ja osoituksena Tuurin ymmärtämättömyydestä naissukupuolta kohtaan).
Valkoiset soturit kertovat perättömiä tarinoita, he ovat tietämättömiä tupakoitsijoita, ovat vihaa ja kiihkoa täynnä. Tai he ovat suomalaisia halveksivia ruotsalaisia, suomea puhumattomia saksalaisia tai rantaruotsalaisia; ei siis oikeita suomalaissotureita ollenkaan.
Tämä selkeä yksisilmäisyys ei herätä luottamusta lukijassa, tuntuu, että Hakala/Tuuri näkee vain valkoisten pahuutta ja punaisten rohkeutta, vaikka miehen piti olla herkän hyvä tasa-arvon ja rauhan airut. Millään tavalla ei ilmaista punaisen osapuolen tekoja tai motiiveja, punaisen armeijan johdon epärehellisyyttä tai raakuutta. Tätä kirjailija tekee ilmeisesti kirjallisella vapaudellaan, jättäen tahallisesti tosiasioita kokonaan kertomatta.
Rehellisyyttä ja tasapuolisuutta tässä kirjassa jää kaipaamaan, syvemmän kerronnan toivomisen lomassa. Inhimillinen ihminen raa'assa taistelussa ei voi olla tuntematta asioita noin pintapuolisesti kuin Hakala tekee. Hakalan hahmosta puuttuu täysin syvyys, hän on paperinmakuinen hahmo, joka on vain omassa mielessään oikeassa, muut väärässä.
Suuri pettymys tämä kirja, tätä en voi rehellisesti suositella kenellekään. Taivaanraapijoiden lukeneena, tätä kirjaa ei voi verrata lähellekään samaa. Jos tämä kirja olisi esikoiskirjailijan tekemä, se painuisi unohduksiin jo ilmestymispäivänään.