Suomennoksista

Tämä tulee nyt vähän väärällä hetkellä. Sain vasta pari päivää sitten käsiini Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kaksiosaisen Suomennoskirjallisuuden historian, yli tuhat isoa sivua.

Siinä on mahtava määrä sellaista tietoa, jota olen ollut vailla, mutta en osaa sanoa asiasta vielä sen enempää, koska en ole vielä keksinyt, miten tuo kirja on tehty.

Katsoin itseäni koskevat maininnat, joita on vähän. Kaikki minuun liittyvät tiedot olivat vääriä. Esimerkiksi sarjakuvakäännöksistäni Tintit on pantu ystävieni Kaukorantojen nimiin ja muut jätetty mainitsematta. Lyriikan kääntämisestä Catulluksestani kerrotaan, että siitä on osoitettu käännösvirheitä, jollaisista esitellään malliksi yksi. Juuri muuta siitä ei mainitakaan. Valikoiman nimeä sanotaan harhaanjohtavaksi (Kaikki runous). Se yritti olla viittaus Simonideen Omnia mea -hokemaan: kaiken omani kanssani kannan eli kaikki runous on mielessä. "Kootut runot" on jotain aivan muuta.

Nähdäkseni kaikki muut englannin kielisen lyriikan suomennokset mainitaan, mutta ei Wallace Stevensiäni (WSOY, Tämän ilmaston runot.

Nämä kaksi saivat mielestäni huomiota isoissa lehdissä ja kaikkiaan myönteisen vastaanoton, joten en ihan usko, että vaikeneminen johtuisi suomennosten hunoudesta.

Räpyttelen hiukan silmiäni. Olisin odottanut, että esimerkiksi Orwell (esseet ja "Puilla paljailla") olisi luettu käännöskirjallisuuteen, mutta ei.

No. Tietysti olen kiitoksen kipeä. Tottakai. Todellisuudentajuinen ja arvostelukykyinen ihminen ei pidä ajatuksiaan ja mielipiteitään esittelemisen arvoisina eikä esittele tekemisiään.

Sen nyt kuitenkin ehdin panna merkille, että Saarikosken käännöksiä ei ole luettu kunnolla. En ole ainakaan vielä löytänyt mainintaa siitä, miten päin seiniä Saarikoski käänsi pahimmillaan. Myös esimerkiksi Eeva-Liisa Manner hyppäsi kylmästi vaikeita sanoja sisältävien kappaleiden yli.

Saarikosken "Jalkapolku" -valikoiman käsitteleminen vakavalla naamalla on hiukan mystistä, koska kirja on samanlainen humalainen päähänpisto kuin hänen evankeliumi -käännöksensä.

Parhaimmillaan Saarikoski oli nerokas kääntäjä - ja tarkka. Kävin Parnasson arvostelua varten hänen Odysseiansa sana sanalta läpi ja vertasin sitä vaikka mihin, myös alkutekstiin. Uskomaton suoritus! - Mutta Joycen Odysseuksen voisi ehkä kääntää uudestaan.
Kävin opissa ollessani läpi joukon mm. näiden suurten nimien ja useiden muiden suomennoksia alkutekstiin vertaamalla. Se oli opettavaista.

On paikallaan, että vielä elävät henkilöt jätetään vähälle tällaisessa yhteydessä. Niinpä sanon oppineeni paljon muun muassa Juhani Jaskarin ja Aarno Peromiehen suomennosten tutkimisesta ja Thomas Warburtonin ruotsinnosten vertaamisesta alkutekstiin.

Mutta aihe oli oikeastaan asiateksti ja eilinen Terra Cognita ja Pietiläinen. Panin tähän vasiten paremman kirjahyllyn paremman kuvan.

Asiatekstin kääntäjän osa ei ole kadehdittava. Edellä kirjoitan täyttä vauhtia romaanikäännöksistä, ja niistä on kirjoitettu paljon ja harrastajat osaavat arvostaa alan nykyisiä suuria nimiä - Loponen, Kersti Juva, Oili Suominen (Grass), Annikki Suni, Kristiina Rikman ja kymmenen - kaksikymmentä muuta kertakaikkiaan mainiota ammattilaista.

Parasta mitä asiatekstin suomentaja voi toivoa on unohdus - että ei mainita. Mielestäni asiateksti on joskus vaikeampaa suomentaa kuin valtavirran proosa.

En halua moittia enkä kiittää Pietiläistä, joka tekee kaiken itse. Ei hänellä mitään kustannustoimittajaa ole eikä varaa sellaiseen ylellisyyteen. Tai ehkä yhdyn lähinnä siihen, mitä Sedis sanoo eilisessä kommentissaan. Aina näistä suomennoksista selvän saa, vaikka siellä olisi huttua seassa.

Vanhan polven kustannustoimittajat tekivät virheistä jonkinlaisen kultin, ja monet arvostelijat yhtyivät kuoroon. Oli löydettävä jokin yksittäinen todiste kääntäjän pään menoksi.

Olisin sitä mieltä, että tärkeää on vain se, että teksti kulkee ja lauseet rakentuvat käsitettäviksi. Tyrmistyn kerran toisensa jälkeen, kun katselen jonkin Loven tai Liken tai Vastapainoin litteitä niteitä, joissa usein huippuvaikea teksti on saatu aivan kunnialliseen suomenkieliseen muotoon. Ja saksasta ja ranskasta kääntävät tekevät lisäksi merkittävän kulttuuripalveluksen, koska sitä väkeä on vähän, joka oikeasti saa selvää ajankohtaisista teksteistä, kuten Luhmannin tai U. Beckin sosiologiasta tai Latourin mediateoriasta.

Euroopassa olemme totisesti putoamassa mustaan aukkoon, kun kielitaito on liian kapea.

Yhdyn siihen kritiikkiin, että Internetin yksi ongelma on meille liiallinen englantilähtöisyys. Minulla on samalla Netvibesin feed-lehdellä englanninkielisten sanomalehtien korvalla ruotsista DN, Tanskasta politiken, sitten NZZ, Die Zeit ja Frankfurter Allgemeine, Le Monde, Corriere della sera ja El Pais. Aikakauslehdissä jakauma on suurempi. Voin vakuuttaa, etteivät ajankohtaisia asioita koskevat uutiset ja kommentit ole Ison Britannian ja Yhdysvaltojen valtamedian esittäminä edes edustavia. Nuo kaksi ovat maailman nurkkakuntaisimpia maita. Hyvä kolmonen on Ranska.

Yksi mahdollinen blogi - pitäisiköhän miettiä - olisikin raaka tekijänoikeusrikos eli päivittäinen käännösannos oikeasti etevien julkaisujen jutuista eri maista. Mutta porukkaan olisi silloin saatava ainakin japania osaava kaveri. Slaavilaiset maat ja Al-Jazeera onneksi pitävät uutissivuja englanniksi.

Huomaan nyt surukseni, että välilehteni Business ja Technology sisältävät pelkästään englanninkielisiä julkaisuja. Yleisaikakauslehdissä nyt kuitenkin ovat Der Spiegel ja Nouvelle Observateur.

On tässä olemista.

Mutta muistutan vielä siitä, että tottuminen ja siedätys ovat tärkeitä asioita. Jos nuorimmat lukijat tottuvat tukeutumaan vain suomalaisiin lähteisiin ja NewYork Timesiin, eivät he siitä tavasta opi koskaan pois.

Ja varmuuden vuoksi: en usko näkeväni käännöskoneiden tuomaa pelastusta, vaikka käännökset isoista kielistä kuuluvat olevan jo ymmärrettäviä - esimerkiksi portugalista espanjaan tai jopa espanjasta ranskaan.

Pietiläisen kirjat

Kimmo Pietiläinen oli myymässä kirjojaan Lappeenrannassa, jossa yliopiston aula kuhisi väkeä Tieteiden yön vuoksi.

Katsoin vähän hitaasti, kun näin, että Wired-lehden päätoimittaja Chris Andersonin Pitkä häntä oli jo siinä tiskillä suomeksi. Miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää.

Sanoin että voisi kannattaa katsoa sellaista kuin Black Swan. Siinä pannaan taloustieteilijöille luuta kurkkuun yhdistämällä "pitkä häntä" siihen oivallukseen, että onnistumiset ovat odottamattomia tieteessä, taiteessa ja taloudessa. (Lausetta "Kaikki joutsenet ovat valkoisia" käytettiin esimerkkinä tieteellisestä totuudesta, kunnes 1700-luvulla sitten löydettiin mustia kyhmyjoutsenia.)

Tämähän tarkoittaa viime kädessä, että innovaatiotoiminnan edistäminen on turha toivo.

Pietiläinen sanoi, että käännös on jo vedoksina ja kirja ilmestyy kohta.

Hän sanoi myös, etteivät kirjakaupat pidä hänen kirjojaan - melkein kaikki myynti on tällaisista tilaisuuksita, ja hän saa siis kaiken kääntämisensä lisäksi laukata ympäri maata myyntitiskeineen.

Sanoin että täytyy patistaa blogissa. Pietiläisen Terra Cognitan suomeksi julkaisemien tietokirjojen lista on lähinnä järkyttävä - on se niin hyvä.

Ennen kuin kiirehdin pitämään luentoni, murehdimme yhdessä sitä, että ihmiset ovat niin kovia valehtelemaan. Kaikki professorit ja suurin osa muista kirjojen selaajista kuulemma sanovat, että he lukevat nämä tällaiset alkukielellä.

Se on tietenkin vale.

Olen seurannut asiaa pitkään. On suhteellisen harvinaista, että ihminen todella pystyisi lukemaan tätä ns. yleistajuista tietokirjallisuutta englanniksi. Jokin "Tykit, taudit ja teräs" vielä menee mutta entä Wilsonin Konsilienssi?

Yliopistopohjalla englannin taito ei yleensä kerry riittäväksi - vieraan tieteen lukeminen on oikeasti vaativaa, ja nämä Dawkinsit ja Dennetit ja vastaavat ovat biologiaa, psykologiaa, historiaa, fysiikkaa jne. siten mitoitettuna, että lukeminen on suorastaan nautinto - äidinkielellä. Etenkin muutoin vieroksumani Dawkins on aivan loistava kirjoittaja.

Yliopistopohjalla ihmiset eivät mielestäni yleensä saa liioin selvää englanninkielisestä romaanista tai pitävät niitä joka tapauksessa liian työläinä lukea. "Yleensä" tarkoittaa tässä yhteydessä yhdeksää ihmistä kymmenestä.

Älkää lukeko tästä moitetta. Yleensä ihmisillä on kädet täynnä tärkeämpää elämistä. Joskus saan itseni kiinni yllyttämästä perustutkinnon suorittajia. Käsken lukea romaaneja. Hiljan ylioppilastutkinnon suorittaneelta se alkaa sujua hyvin pienellä ponnistuksella, kunhan nyt ei jostain Bellowista tai Doctorowista aloita.

Mitä mieltä te olette? Ette varmaan tiedä. En minäkään tiedä. Kunhan väsyksissäni arvailen.

Porvoon motarilla oli lentokone.

Hyvä ajatus.

En tosin ole varma, oliko pysäköintipaikka laillinen. Matkaseuralaiseni tosin väitti, että kysymyksessä olisi ollut pakkolasku.

Huhtiniemen mysteeri

Tämä on esitys, jonka pidän Lappeenrannan Teknillisen yliopiston Tieteiden yössä perjantaina 28.9 illalla. Tai siis esityksen runko.

Tietenkään en tiedä mitään mielenkiintoista Huhtiniemen mysteeristä.

Mutta on minulla jotain kerrottavaa.

Akatemiaprofessori Heikki Ylikankaan kirja, joka ilmestyy tulevana tiistaina, on tässä kassissani. Kiinnostuneilla on tilaisuus tutustua siihen silloin.

Olen miettinyt tekijän ja kustantajan kanssa, että tämä on eläväinen esimerkki yhteiskuntatieteellisesti tutkimuksesta eli siis tieteestä, ja olen vapaa käyttämään sitä esimerkkinä.

Ensimmäinen näkökohta on tutkimuseettinen. Onko näin huteralla pohjalla olevien asioiden penkominen perusteltua?

Voi olla, ettei koko asiassa ole mitään muuta kuin vinksahtaneiden perättömiä juttuja. Silti asiaa on tutkittava, koska Suomen historia 1939-1944 on riittämättömästi selvitetty, ja arkoina pidettyjä aiheita on kierretty. Kun kesällä 1944 ilmassa oli katastrofi tai sitten suuri poliittinen muutos, on loogista olettaa, että tapahtumat kärjistyivät kauttaaltaan.

Tutkija esittää hypoteesin, joka on siis oletus. Olettakaamme että Lappeenrannan kesän 44 tapahtumissa on hämäriä asioita.

Tutkimus on hypoteesin testaamista tosiasioilla. Jos hypoteesi osoittautuu vääräksi, tutkimus on onnistunut. Se on sanomattakin selvä, että todeksi osoittautuva hypoteesi on onnistunut. Mutta sanaa ”nollatutkimus” käytetään joskus väärin. Hyvin ajateltu oletus ja lopputulos, jonka mukaan se on väärä, voi olla hyvää tiedettä. Esimerkiksi käyttäytymistieteissä hypoteesi voisi olla, että lasten piekseminen kuritustarkoituksessa on lapsille haitallista.

Ylikangas ei ole löytänyt salaisia asiakirjoja. Hänenkään mielestään valaehtoisilla kertojilla ei olisi suurta merkitystä, vaikka sellaisia ilmaantuisi. Aikaa on kulunut niin paljon ja asia on ollut niin paljon esillä, että historiantutkija tai tuomari eivät panisi painoa yhdelle todistajille.

Tietynlaisia todisteita on. Niitä sanotaan joskus aihetodisteiksi. Suomessa aihetodisteista ei yleensä puhuta, vaan tuomioistuimilla on tapa luetella ja arvioida todisteet, pohtia olosuhteita ja sen jälkeen esittää kokonaisharkinnan perusteella, mitä asiassa on pidettävä todistettuna.

Teloituskeskustelussa on erittäin epätodennäköistä, että aihetodisteista syntyisi vakuuttava todistelu. Mukaan tarvitaan selviä tosiasioita.

Tunnen nämä molemmat menetelmät, jälkimmäisen paremmin, koska olin virkatuomari useita vuosikymmeniä. Osallistuin esittelijänä ainakin sadanviidenkymmenen murhajutun ratkaisemiseen. Tutkijana olen lukenut läpi monien 20-luvun, 30-luvun ja 40-luvun henkirikosjuttujen asiakirjat Tattarisuon ”mysteeristä” eversti Kempin Viipurin menettämisestä saamaan tuomioon. Ylioikeudessa saa tietoa myös muistiinpanoista, jotka jäävät salaisiksi. Joskus niissä on todisteiden harkinnan kannalta olennaisia asioita.

Arvioin edelleen, ettei Lappeenrannassa ole toiminut mitään salaista kenttäoikeutta vuonna 1944.

Arvioin kuten ennenkin, ettei kesän 44 teloituksista tähän päivään mennessä esitetty ole aivan koko totuus.

Ammuttuja on enemmän kuin tutkimuksissa on todettu – karkea kokonaismäärähän on ollut tiedossa sodista alkaen – noin 550 teloitettua kaikkiaan. Siihen on lisättävä pari sataa, ei enempää.

Asian ottaminen luennon aiheeksi johtuu useasta syystä. ”Huhtiniemen mysteeri” antaa ymmärtää, että tällainen mysteeri olisi olemassa. Sitähän me kuitenkaan emme tiedä. Toisten mielestä Lappeenrannasta on löytymäisillään ammuttujen jäännöksiä ja toiset arvelevat, että saahan sitä kaivaa, mutta tuskin sieltä mitään löytyy.

Kysymys on jäsennettävä uudelleen. Huhtiniemi ja kukaties Lappeenranta on poistettava kysymyksenasettelusta, varsinkin kun käsitys Viipurin suuresta karkurimärästä on jo osoitettu virheelliseksi.

Lisätarkastelua vaativia ilmiöitä esiintyi eri puolilla rintamien takana. Lappeenranta ei ole erikoisasemassa. Joukoistaan harhaantuneita oli mm. Laatokan pohjoispuolella.

Huhtiniemestä haetaan ruumiita. Sellaisia syntyy sodassa. Omien ammuksista kuolleissa on tapaturmaisesti, varomattomuudesta ja tahallisen teon johdosta surmansa saaneita. Tahallinen teko on rangaistava tai se ei ole rangaistava. Rankaisematta jäi sodan aikana tapaus, jossa sotilas ammuttiin taistelutilanteessa ns. esimiehen aseenkäyttöoikeuden perusteella. Rankaisematta jää tietysti teloitus, joka perustuu voimassa olleen lain mukaiseen tuomioon.

Jos oletamme että Lappeenrannan seudulla hautausmaan ulkopuolelta löytyy sotien aikana ammuttujen ruumiita, kysymyksessä ovat joko viholliset tai salaa haudatut suomalaiset. Kenttähautaus ei kuitenkaan ole mahdoton vaihtoehto – tarkoitan myöhemmin siirrettäväksi aiottuja vainajia.

Taistelutilanteessa ammuttuja tuskin koottiin mihinkään. Oli tuskin muuta mahdollisuutta kuin käsitellä heitä samalla tavoin kuin muitakin vainajia. Se puolestaan tarkoitti kentälle jäämistä tai kuljetusta seurakuntiin tai keräilypisteisiin, joista yksi oli Lappeenranta.

Jos siis jostain löytyy useita ampumalla teloitettuja, arkistoista on haettava selvitys. Lähtökohta on selvä: jokaisesta ammutusta on tieto arkistoissa. Jos tieto puuttuu, tapaus on hämärä. Sitä ei ole arkistoitu tai arkistoa on vääristelty.

Tänään ollaan tilanteessa, jossa ei ole ruumiita eikä arkistotietoja. Olisi onnetonta, jos asia jäisi tähän.

Näköpiirissä ei ole lopullista selvyyttä – ellei sitten jostain vierähdä esiin pyykkisäkillistä papereita, mihin en usko.

Tämänpäiväistä parempi käsitys on saatavissa . Ei siitä ole pitkä aika, kun suomalaisten ottamista sotavangeista oli vähän tietoa. Nyt asia on tutkittu, eikä tulos ollut miellyttävä. Sotavankien kohtelussa oli mielivaltaisuutta, laittomuuksia ja raakuutta etenkin kevääseen 1942 asti.

Tutkijan on selvitettävä epämiellyttäväkin totuus.

Miksi tällainen hahmotelma Lappeenrannan Teknillisen yliopiston tilaisuudessa. Ei meillä opeteta historiaa.

Oma oppiaineena on informaatio-oikeus, ja tämä esimerkki valaisee työskentelyämme, jossa voidaan hyvinkin joutua oikeushistorian puolelle ja saatetaan joutua käyttämään esimerkiksi organisaatioihin ja johtamiseen liittyviä tietoja. Tähän nimenomaiseen tapaukseen tarvitaan tuomioistuinjuristin taitoja ja kykyä tulkita sota-ajan rikosoikeudellisia säännöksiä.

Meillä on tätä osaamista.

Tohtorioppilaille ja vanhemmillekin tutkijoille vanha aineisto voi olla antavampaa kuin aivan uusi. Enimmäkseen työskentelemme sähköisen viestinnän ja tietotekniikan kysymysten parissa ja selvittelemme esimerkiksi tietosuojaa ja salassapitoa.

Emme me käynnistä mitään Huhtiniemi-tutkimuksia, jos sellaisia enää tuleekaan. Se on liian kaukana alastamme. Mutta media on tästä asiasta innostunut ja mielenkiinnon kohteet sattuvat sijaitsemaan tuossa muutaman kilometrin päässä.

Valitsemme joka tapauksessa tutkimuskohteemme itse. Se on tieteen tärkeimpiä lähtökohtia. Ilmaisemme tutkimusmenetelmämme julkisesti ja näkyvästi.

Ensi viikolla sitten varmasti keskustellaan enemmänkin siitä, missä määrin Ylikangas tavoitti nämä tieteen kriteerit ja mitä uutta löytyi. Tieteellisessä tutmikuksessa on aina se puoli, että sen voi osoittaa vääräksi tosiasioilla ja perusteluilla. Sanomalehtikirjoitusta ei voi, ainakaan jos se perustuu nimettömiin lähteisiin ja jo kuolleilta kuultuun.

Oma osuuteni liittyi eräisiin tietosuojakysymyksiin ja muutamaan näkökohtaan, jotka liittyvät oikeudenkäyntimenettelyyn ja todisteiden punnintaan.

Luulen ettei sukupolvemme pääse irti näistä sotaisista ongelmista. Viipurin ympäristössä eli täällä Etelä-Karjalassa tapahtui etenkin Vapaussodan eli kansalaissodan aikana paljon sellaista, mikä ei ole yleisesti tiedossa. Se tutkimus on aika hyvässä vauhdissa. Hyvä onkin. Saksan esimerkki osoittaa, että kansakunnan on selvitettävä menneisyytensä. Venäjän esimerkki osoittaa, että menneisyyden unohtaminen ei ole eduksi.

Sloboista

Kuvassa suojeluskuntain lehden sarjakuvasankari Rymy-Eetu, ryssän kauhu.

Kommenttikeskustelumme vinksahti vinoon, kuten usein.

Nyt kuitenkin jatkan siitä mihin te, lukijat, veitte.

Halventavat kansojen ja kansanosien nimitykset ovat nimittäin poliittisia. Miksi joku aina älähtää yhteen katsomatta sanasta ”neekeri” ja sanasta ”ryssä”, muta ei koskaan sanasta ”saku” tai ”fritsi” eikä edes ”svedupelle”?

Ranskassa ”boche” (saksalainen) oli aikoinaan haukkumasana. Englantilaiset ja sitten amerikkalaiset tarttuivat typeryydestään kuuluisan Wilhelm II:n sotilailleen sanomaan ja alkoivat käyttää saksalaisista sotilaista nimeä ”hunni”. Saksan Ville oli käskenyt Kiinaa kurittamaan lähteneitä solttuja muistamaan ylpeydellä esi-isiään, kuten Attilaa.

Melkein kaikissa kielissä melkein kaikkien naapurikansojen nimitys tarkoittaa ”puhevikainen” ja oman kansan nimitys tarkoittaa ”ihminen”, kuten sanat magyar, deutsch ja lukemattomat muut. Muistaakseni venäjällä sanotaan kaikkia ikäviä ulkomaalaisia saksalaisiksi ja sanottiin jo 1800-luvulla.

Melkein kaikissa Suomen pitäjissä oltiin sitä mieltä, ettei naapurikuntien jästipäitä voi edes verrata meidän miehiin eikä akankutaleita omiin naisiin. Tarvittaessa vihanpito kohdistettiin naapurikyläänkin, ja aina oli taustalla perustelematon käsitys omasta ylemmyydestä.

Köllinimillä pidettiin kurissa myös omia kyläläisiä. Niistä (pilkallisista nimistä) ilmestyi hiljan SYK:n pitkäaikaisen äidinkielen lehtorin ja yleisen käsityksen mukaan ammattikuntansa kärkeen kuuluvat Kirsti Mäkisen ”Lollot ja kollot – suomalaista naapurihuumoria”.

Muistan erään suunnilleen äitini ikäisen naishenkilön, josta käytettiin kotipitäjässäni jokseenkin johdonmukaisesti nimeä Pillu-Lissu. Ja oli siellä myös Tuhannen kullin Elli.

Selviä kunnianloukkauksiahan nämä ovat mutta köllittely on myös selvä tosiasia. Teekkaripiireissä tunnettiin aikoinaan muuan sodassa toisen silmänsä menettänyt kaveri – muistaakseni Retuperässä soittanut – joka otti taiteilijanimen P. Puolivalo.

Halventavia nimityksiä käyttävät siis ne, joilla on siihen tarvetta ja jotka arvelevat voivansa tehdä sen rankaisematta.

Olin itse mukana, kun Otavassa sensuroitiin sotia edeltäneitä poikien seikkailukirjoja. Jokainen ”ryssä”, ”vanja” ja ”iivana” muutettiin sanaksi ”koirankuonolainen”. Teksti oli sitten vähän omituisen näköistä, mutta poliittisesti korrektia.

Armas J. Pulla loi pohjaltaan aika kiltin propagandakirjallisuuden välirauhan aikana aloittamillaan Ryhmyillä ja Romppaisilla. Ne ovat itsestään selvästi kunniapaikalla kirjastossani. Pulla kirjoitti huomattavan sievästi ja pehmeästi vihollisista. Tavallisin nimitys taisi olla ”vanja”, jonka moni nykyvenäläinenkin saattaa myöntää hellittelynimeksi (Ivan). Sotilassensuuri tosin kielsi ryssä-nimityksen käyttämisen jo 1942, ja Pullan sissien sipuliviinaa rakastavan kissan nimi muuttui Kustaa Vilkunan vaatimuksesta Molotohvista Mörökölliksi. Mutta Ryhmyt ja Romppaiset (joita Otava ei kelpuuttanut ohjelmistoonsa mutta joilla Karisto eli vuosikymmeniä) pysyivät aika lempeinä hassutteluina verrattuna Pallen ja Heikki Asunnan ajoittain raivohulluun viisutuotantoon – jonka senkin sensuuri lopetti asemasodan aikana.

Meillä oli sotien jälkeen rähmällään olon kausi, jota ystäväni Kai Ekholm on etevästi selvittänyt (Kielletyt kirjat 1944-1946 : yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944-1946) – Ryhmyt, Romppaiset ja lukuisat nyt aika viattoman tuntuiset viihdekirjat olivat kirjastojen ”myrkkykaapeissa” lukkojen takana poliittisesti arveluttavina.

Muuten – itäisen naapurimme nimi ei ollut Neuvostoliitto, vaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto. Jostain syystä CCCP / SSSR / USSR eivät koskaan oikein vakiintuneet.

Adjektiivi on ongelmallinen – ”sosialististen neuvostasavaltojen liittolainen”?

Alkuvaiheessa valtion nimi oli Neuvosto-Venäjä. Fundamentalistit Pietarissa ja Helsingissä vaativat puhuman ja kirjoittamaan Soveetti-Venäjä, koska soveetti on aatteellisesti ansiokkaampi sana kuin samaa tarkoittava neuvosto.

Kuinka moni mahtaa edes mukistaa, miten nopeasti Lenin ja Trotski tekivät lopun neuvostojen vallasta? Asiasta on olemassa ainakin yksi hyvä ranskalainen tutkimus. Kaiken vallanhan oli määrä siirtyä neuvostoille, mutta ei se siirtynyt.

Laivoista ja rotista

Minäkin lukeuduin hämmästyneisiin, kun Kalevi Kivistö otti pitkät Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan tehtävästä.

Kai se on virkatuomarin ajattelua, että mielestäni kapteenin ei pitäisi rotan nähtyään lähteä vetelemään pelastusveneellä turvaan ja jättää alaisensa pärjäämään komentosillalla parhaan kykynsä mukaan.

Mietin vielä ja kirjoitan ennen pitkää arvelujani Internetin julkisen sanan neuvostosta, sellaisen tarpeesta tai tarpeettomuudesta.

Mutta Kivistöstä ymmärrän, että taustalla olevat DDR-jupinat tympiinnyttävät. Olen itsekin muistavinani, että SKDL:n piirissä juuri Kivistö ja ikisympaattinen Ele Alenius saivat vähän väliä ympäri korvia ”aateveljiltä”, jotka eivät todellisuudessa olleet aateveljiä.

Minulla on vähän sellainen pelko, ettei näillä Neuvostoliiton ja DDR:n kovilla pojilla ja naisilla mitään aatetta ollut. Porukoissa aatteen paloa oli vaikka kuinka. Se on surullista.

Tuntemani turkulainen Onnela kirjoitti taannoin kipakasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Hiidenkivi-lehdessä, että miksei kukaan muistele rähmällään olleita vuorineuvoksia, ja jatkoi vielä, ilkiö, että missäköhän vaiheessa ihmisoikeuksien ja ympäristötietoisuuden mallimaan Kiinan kannatus havaitaan viaksi.

Hyviä kysymyksiä.

Olen tosin eri mieltä.

Kun muistelen, isän puolen suvussani pääelinkeino oli 1800-luvulta Kapinaan asti ryssän pettäminen kaupoissa. Kivennavalta vietiin innokkaasti härskiintynyttä voita ja märkiä sekahalkoja Pietariin. Ainakin huikeasti valtiota palvelleiden serkkujeni, Veijalaisen poikien isä Väiski muisteli tätä menneisyyttä mehumielin.

Kauko Rastas ja joukkio, joka tunnettiin nimityksellä Punaiset vuorineuvokset, kannatti Kekkosta ja aiheutti siten sielullisia hämärätiloja Etelärannan eri kerroksissa. Pekka Herlin ei ruvennut vuorineuvokseksi mutta kuului samaan porukkaan. Muistaakseni rempseydestään kuuluisa Armas Puolimatka oli sakissa hänkin.

Ei se oikein ole rähmällään oloa, että pettää ryssää kaupoissa suuressa mittakaavassa.

En kuollaksenikaan muista, kuka nyt kadonneet tekstiiliteollisuuden edustaja kerran hieroi kämmenensä rakoille Neuvostoliiton tilauksia kuvaillessaan: kaksisataa tuhatta miesten pukua, koko 52, väri sininen, ei kaulaa. Maksu per heti ja mitään reklamaatioita ei harrasteta.

Suomen koko lääketeollisuus eli tämän saman keinon turvin. Meillä kun ei tunnettu tuotepatentteja lääkkeisiin ja menetelmäpatentti on aina heikompi, amerikkalaisten ja sveitsiläisten hienoja lääkkeitä ilmaantui meillä markkinoilla ja niitä vietiin junakuormittain Vainikkalasta suuntana itä.

Olen edelleenkin murheellinen siitä, ettei suomalaisen liiketoiminnan historiaa ole kirjoitettu. Tietonsa joutuu keräämän pienistä palasista. Sotevan toiminnasta olen lukenut pari pikku kirjaa, jotka vaikuttavat uskottavilta. Vuorineuvokset Kivinen ja Gräsbäck ottivat komennon metalli- ja metsäteollisuudessa. Sotakorvausteollisuudesta vastaava Soteva asuin nykyisen Vaakunan eli S-ryhmän eli Sokoksen talossa paria kerrosta, ja vihollinen oli Kaisaniemenkadulla torin toisella puolella. Siellä käytiin puhumassa lipevästi neuvostoliittolaisille.

Sotevan palveluksessa oli sen toiminta-ajan eli vuoteen 1951 joukko tehokkaita hirviöitä. He ajelivat tehtaille ja juoksuttivat jossain Tampereella johtokuntaa lipputangon ympäri ja lyöttivät maihin ja sanoivat että nuo teräkset tuosta lähtevät nyt kadun toiselle puolelle kilpailijan tehtaalle. Oikeat omistajat väänsivät itkua ja vannoivat ostaneensa raaka-aineet hyvinkin kovilla markoilla vuonna 1938 Solingenin hyvästä kaupungista, mutta Sotevan 25-vuotiaan edustajat karjahtelivat että turpa kiinni, vuorineuvokset.

Sotakorvaukset maksettiin ja sitten tuli kertomuksen jännittävä osa: mikään ei muuttunut.

Suomi oli teollisuuskartellien luvattu maa, jokseenkin yhtä paha kuin Saksa, ja tätä jatkui omaan aikaamme eli pankkikriisiin asti.

Idänkauppa oli merkittävä osa mutta vain osa. Tärkein oli kartelli: markkinat jaettiin ja hinnat määrättiin Pörssiklubilla siinä kabinetissa, joka oli biljardihuoneen vieressä. Voi olla vieläkin, mutta enää siellä ei päätetä yhtään mitään.

Muistan jopa Kekkosen kaverin ja idänkaupan suuren ystävän Juuso Waldenin raskaat silmäluomet ja tuolin uhkaavat natinan hänen painonsa alla. Juuso oli aikamoinen itsevaltias, kun velimies jäi Siiranmäkeen. Mutta löytyi Waldenillekin vihollinen, joka oli häijympi kuin Neuvostoliitto, nimittäin pankki, jossa ilmoitettiin, että Juuso keskittyy sitten Valkeakosken Hakan asioihin ja ammattijohtaja Hakkarainen hoitaa firman.

Kuvassa poliittinen leimauskirves, jossa on Enso-Gutzeitin tukkileima – Talvisodassa vitsailivat vihollislentokoneista, että ei hätää – Kutsetin merkit siivissä.

Kirjallisuustiedettä Antti Tuurista

Esitän tässä toisenlaisen tavan lukea ja käsittää Antti Tuurin romaaneja. Tiedän että käsitykseni on monille outo ja vastenmielinen, kenties Tuurille itselleenkin, jos tämä tulee hänen tietoonsa. En välitä siitä. Kirjoittaja on joka tapauksessa epäluotettava tekstiensä lukija.

Perehdyin joskus kohtuullisen hyvin modernistisen kirjallisuuden teoriaan. Omasta kirjallisuudestani saattaa näkyä, että on luettu Empsonia ja Richardsia, puhumattakaan Wellek-Warrenista, ja mikä on luettu, sitä on pidetty kovasti totena.

Uusimmasta kirjallisuudesta en ole oikein välittänyt. Jokin alkoi muuttua muutama vuosi sitten, kun huomasin etten pääse irti Jorge Luis Borgesista, että suorastaan Italo Calvino alkaa oudosti viehättää, ja sitten tuli etenkin Paul Auster ja jo ennen häntä Doctorow, joka valehtelee kuin hevonen. Nyt on rivissä jopa suomennettuja romaanikirjailijoita, jotka odottavat repivää otettani: Pamuk, DeLillo; Rushdieta olen lukenutkin ja pitänyt.

Nykyisistä tutkijoista Franco Moretti on mielestäni mies, joka on saanut juonesta kiinni, kun taas jo vanhan Harold Bloomin uranuurtajan työ on niin tärkeää, että jotkut tuntevat tarvetta vähätellä sitä.

”Kirjoittajan tarkoitus on tulla väärin ymmärretyksi” (A Map of Misreading). Vaikutus on kirjoittajalle paha paikka (Anxiety of Influence). Hyvä kirjailija keksii itselleen edeltäjät. Bloom uskaltaa lukea jopa Shkaespearen uusiksi ja väittää, että niin kuuluukin tehdä.

Nähdäkseni Tuuri on meidän postmodernistimme ja olen kiitollinen, ettei hän ole haksahtanut ”maagiseen realismiin”, vaan tarinat pysyvät niukin naukin uskottavuuden rajoissa ja siten realismin perinteessä. Useimmat lukijat luulevat ettei niissä muuta olekaan. Niinpä Tuuria sanotaan "hyväksi kirjailijaksi", koska totuutta ei tajuta. Tanskalainen Nobel-tason kirjoittaja Peter Høeg seikkailee ajoittain aika kaukana uskottavuudesta. Hänen tuotantonsa (Lumen taju) on saanut suosiota ja kiitosta moniaalla, mutta tanskalaiset arvostelijat suhtautuvat mieheensä aika vihamielisesti.

Tähdentääkseni, etten ratsasta epämääräisillä käsitteillä, viittaan postmoderneihin elokuviin, sellaisiin kuin Lynch ja Tarantino - ja esi-isään, joka on tietysti Ingmar Bergman. Pohjoismaisessa kirjallisuudessa postmodernin psykoosin partaalla hoippuu suunnattoman suosittu Henning Mankell, joka hänkin antaa tehdä romaaneistaan "normalisoituja" elokuvia.

Mutta ehkä parhaat esimerkit postmodernin maailmasta ovat David Lynchin "Mullholland Drive" ja Tarantinon "Pulp Fiction". Uudempaa ja rajumpaa tavaraa on, mutta tunnen sitä huonosti. Valtavirran ohjaajista lähimmäs tätä uutta hulluutta on ajautunut muutamissa elokuvissaan Scorsese, joka tuskin onkaan aivan täysijärkinen.

Mutta korostan samalla, että postmoderni ei ole tyylisuunta, vaan maailma on tullut posmoderniksi. Minulle täydellisimpiä tämän paranoidisen maailman kuvauksia ovat James Ellroyn ja Andrew Vachssin dekkareina pidetyt kirjat.

Mutta myös kirjallisuus on muuttunut todella rajusti. Vielä Haanpää sanoi, että enempi on maailmassa vettä kuin paskaa. Nyt on toisin päin, ja vesi on käymässä vähiin. Haanpään maisema oli suo ja sitä laikuttava hakkuukelpoinen puutavara. Nyt meiltä on suot ojitettu ja metsäteollisuus tipahtamassa polvilleen, vaikka se ei vielä myönnä sitä suoraan.

Haanpään henkilöt hakivat kommunismia jopa rajan takaa. Nyt sosialidemokratia etsii tekijäänsä niin kuin Luigi Pirandellon näytelmän henkilöt, eikä edes Tuomioja hirviä sanoa, että ainoa mahdollisuus on tipauttaa duunarit tien oheen ja varastaan vihreiltä aate ja yhteisöllisyys.

Miten kirjallisuus voisi olla samaa? Onko talo enää sama, jos sen ympärille on kertynyt kaatopaikka?

Tuuria lukiessa viimeisten kahden kirjan (Taivanraapijat, Kylmien kyytimies) päähenkilöiden kristusmaisuus on hiukan oudostuttavaa. Etenkin jälkimmäisessä paljon oudompaa on radikaali paha, kuten varavääpeli, joka ampuu mieheltä hevosen ihan ilkeyksissään, ja on toimittaa miehen itsensäkin pahaan paikkaan. Apuun tuleva ”hyvä”, jääkäri Pollari – joka on muuten todellinen henkilö, kuten usea muukin kirjassa nimeltä mainittu – on yhtä käsittämätön ja samalla lailla motiiveja ja psykologiaa vailla.

Minulla viimeisten sadan viidenkymmenen vuoden kirjallisuus on helppo otsikoida – romantiikka & realismi eli neuroottisuus; modernismi eli skitsofrenia; postmoderni eli paranoidisuus.

Suuri 1800-luvun proosa paisutteli ihmisten tunteita ja kokemuksia kuin pahin Freud. Modernismi eli skitsofrenia on deluusioita ja hallusinaatioita, ajan ja paikan tajun katoamista, kielen joutumista sijoiltaan, tavallisten tunteiden katoamista ja puhe-ilmaisun vakavia häiriöitä.

Hyvä esimerkki on Paavo Haavikko, jonka lauseet tuntuvat usein hienoilta, kunnes niitä alkaa miettiä.

Paranoidisuus sisältää tuon lisäksi psykooseja eli todellisuuden ja kuvittelun tasojen kääriytymisen hyvinkin uhkaaviksi harhoiksi, joista yleinen tietoisuus tunnistaa helpoimmin vainoamisharhat ja suuruusharhat.

Tuurin kaksi viimeistä romaania ovat paranoidisia. Niiden päähenkilön sisäinen todellisuus on sisäisesti johdonmukainen mutta ulkoisesta kaoottinen. Aika-avaruutta ei ole rikottu – kuten monet muut postmodernin kirjoittajat tekevät – mutta tapahtuminen on täynnä bifurkaatioita, eli päätöksenteon haarautumia, jotka johtavat usein kompleksisiin, emergentteihin ilmiöihin. Romaani kulkee siis päättömästi kuin hurrikaani Karibian merellä.

Emergentti on teoriassa systeemi, joka ei koostu osistaan eikä ole osiensa summa. Mittakaavan rajut heitot ovat tyypillisiä. Aivojen systeemi neuroneista rakentuvana on emergentti, mutta niin on myös ihmisen fysiologia DNA-informaation ohjaamana. Emergentti ilmiö on piparkakku. Tiedämme aivan tarkasti, miten se on leivottu ja paistettu, mutta emme kykene järjellisessä ajassa palauttamaan sitä reseptinsä mukaisiin osiin.

Tuurin kuvaama Tampereen valtaus on emergentti eli osallistujille tilanteessa selittämätön – jossain korkealla heidän yläpuolellaan. Itsestään selvästi tarvitaan tarinoita Tampereen valtauksesta, ja ne tarinat on meillä perinteisesti kirjoitettu 1700-luvun kaavalla hyveen palkkana ja pahan rangaistuksena.

Tuuri kieltäytyy tällaisesta tykkänään. Hän kertoo, mitä näyttää tapahtuvan, ja siinä kaikki. Kun kysymyksessä on taide eli kirjallisuus, kokonaisuus on sekä tunteenomaisesti että älyllisesti ja lisäksi kielellisesti kiihdyttävä. Palavat talot ovat ihmisen päässä. Hautausmaan kiviaidan taakse riviin kaatuneet vainajat ovat katsojan mielessä, vaikka niitä on nosteltava kärryille ja vaikka ne ovat likaisia ja haisevia.

Olisin näkevinäni, että tämän kirjallisen mullistuksen merkit ovat käsillä jo ”Talvisota” –kirjassa ja ”Pohjanmaa”-sarjassa, vaikka niitä on käsitelty ainakin elokuvassa puskateatterina.

Olkaa kaikin mokomin eri mieltä. Sekin on sairasta että minä kirjoitan tätä ja tällaista blogiin enkä Parnassoon.

Fear and loathing in Tampere.

Variksensaappaat

(Kuvan tuote ja tavaramerkki vuodesta 1911.)

Kirjoitan juttuja, joita en ilkeäisi mistään hinnasta itse lukea.

Vähemmästäkin on tartuttu kirveeseen.

Vanhan kansan muistitieto inhottaa aina. Siispä sitä.

Yksi mieliohjelmistani ”Antiikkia Antiikkia” esitteli naisen hiuksista käsityönä tehdyt punotut kellonperät. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta, saati nähnyt. Kiirehdin soittamaan äidilleni joka sanoi että tietysti – isällä eli siis hänen isällään oli äidin eli siis mummoni omista hiuksistaan tekemät kellonperät, mutta niitä pidettiin niin arvokkaina, että ne olivat piirongin laatikossa.

Mihin ne ovat sieltä joutuneet, se ei ole tiedossa.

Muistan Taatan normaalit kellonperät. Hänen kellonsa on äidillä muistoesineeenä. Se on velj. Perkolta 20-luvulla hankittu. Edellisen vei saksalainen.

On siellä minunkin, Tissot vuodelta 1953. Isäni Vientikunta Munan juoksupojan palkasta säästämä Tissot ruostui sodassa romuksi ja erikoisesti ihailemani Omega sijaitsee nykyisin Luirojärvessä, entisen Raappanan turvekammin lähettyvillä. Olivat silloin tulleet Karapuljun suunnasta.

Kävin kysymässä vaimoltani, josko hän punoisi minulle kellonperät hiuksistaan. Ei luvannut punoa.

Ehkä aika on muuttunut. Ehkä naisten hiuksien missä tahansa käyttämisessä on toisen maailmansodan jälkeen jotain makaaberia, jotain sairaalloista.

Tavallaan sääli. Aines olisi ensiluokkaista ja kestää loputtomiin kulutusta ja kaikkia säitä. Meillä on suvussa näitä suuritukkaisia, mustia naisia.

Tämä sama mummo sai ennen ensimmäistä maailmansotaa jonkin palkinnon jossain näyttelyssä koristenapeistaan. Äitini on kehystänyt niistä taulun. Ajattelen välillä sen ohi kulkiessani – se on portaikossa – että olisi joskus otettava selvää, miksi mennoniitit ja amishit pitävät nappien käyttämistä vaatteissa syntinä.

Se voi liittyä siihen, että nappi oli niin myöhäinen keksintö – vasta keskiajalta, oikeastaan. Koukku eli siis myös vaatteen kiinnittäminen koukulla on maailman vanhimpia ja hyödyllisimpiä keksintöjä, ja olen nähnyt kuvista, että bonobonot ja sormieläimet hallitsevat koukun teknologian.

Samalla sain kysytyksi äidiltäni, miten ennen tukka pestiin. En muista mitään shampoota lapsuusvuosiltani. Samalla kun kysyin, muistinkin: naiset laittoivat saunassa kauhaan mäntysuopaa ja paljon vettä. Äiti sanoi, että se oli jotenkin parempaa kuin shampoot. Paitsi tietysti haju.

Pojilla oli syksyllä variksensaappaat eli sääret olivat sierrettyneet mustankirjaviksi. Väitettiin että lyhythousuisilla lika oli mennyt nahan alle niin ettei se irronnut edes saunassa eikä mattoporstalla. Mutta ahavaa se oli ja katosi hilseilemällä viimeistään jouluksi.

Poikiin ei uhrattu rasvoja eikä voiteita, ei edes kärrynrasvaa. Niveaa meni isoisän perheessä purkkikaupalla, kun oli niin paljon tyttöjä.

Kuole jo, Sibelius

Jospa Jean Sibeliuksen oikeudenomistajat siirtäisivät Sibeliuksen tekijänoikeudet Creative Commonsiin niin että kuka tahansa saisi soittaa, äänittää ja julkaista nuotteja.

Tekijän kuolemasta tuli juuri 50 vuotta. Koulussa kuunneltiin radiolähetystä. Oli vähän samanlainen juhlallinen tunne niin kuin Veikko Hakulinen olisi katkaissut laskussa suksensa.

Tekijänoikeuden suoja-ajan jatkaminen vanhan 50 vuoden sijasta 70 vuoteen tekijän kuolinvuodesta oli virhe. Tietokoneohjelmissa ja koulu- ja oppimateriaalissa se on naurettava. Tosiasiassa kustantajan valvonnassa tehdyissä tietosanakirjoissa ja hakuteoksissa se on yleisön edun vastaista.

Sibeliusta ajatellen esitän ehdotukseni vakavissani. Suurmiehillä on ollut tapana antaa kokoelmansa museoihin ja arkistoihin ja avata kotinsa museoksi. Niin teki Mannerheim. Niin teki Kekkonen. Viimeksi katselin arvostamani juristin Sakari Sohlberg –vainajan toimia. Hän oli sukuyhtiönsä ja monien muiden firmojen hallituksen jäsen ja varakas mies. Rouva Päivikin, omaa sukuaan Tulenheimo, kuoltua muutamia vuosia sitten heidän asuntonsa muutettiin kotimuseoksi. Pääsin sinne kerran jonkin asian varjolla kahville. Harvinaisen hieno ja mielenkiintoinen ja arvokas ”yläluokkainen” asunto Katajanokan komeimmassa talossa.

Siis Sibelius, jonka jälkeläisten en ole koskaan kuullut kärsivän puutetta toisin kuin Mestari itse, joka tosin oli aika etevä myös hävittämään rahaa.

Ajattelisin että tässä maailman vaiheessa Sibeliuksen musiikin leviäminen laajalle olisi se tärkein asia. Mahdolliset harmit – esimerkiksi teosten huono sovittaminen – ei tunnu kovin dramaattiselta.

Luopuminen ei muuten vaikuttaisi esitysten eli levytysten oikeuksiin. Ne ovat suojattuja periaatteessa 50 vuotta, ja se tuntuukin oikealta, koska minustakin ennen vuotta 1956 tehdyt äänitykset kuulostavat jotenkin opettavaisilta.

Teen toisen ehdotuksen.

Tarvitsen siihen hiukan apua, mutta tunnen pari pätevää juristia ja tietotekniikan ammattilaista ja muutaman graafikon.

Ehdotan että perustaisin kotisivun, johon halukkaat voisivat maksaa vapaaehtoisesti vähäisiä summia vapaan musiikin ja muiden tekijänoikeussuojansa menettäneiden teosten käyttämisestä. Todellisuudessa haluaisin ohjata varat yliopiston kirjastolle, mutta siinä on ylivoimaisia juridisia ongelmia.

Perustettaisiin Teostosta riippumaton rahasto, joka sitten tukisi lähinnä vähälevikkisten ääni- ja kuvatallenteiden valmistamista ja levittämistä suoraan tekijöille osoitettavalla rahalla. Myös voitaisiin tukea pipejä ja pöpejä.

Arvoisat miljoonamiehet ja –naiset – pieni siemenraha ei olisi pahitteeksi. Kaavailen että kun maksaminen verkossa helpottuu jatkuvasti, ihmiset voisivat maksaa todella pieniä summia – euroja, kymmeniä euroja.

Haluaisin itse maksaa jotain etenkin mp3-faileistani, joita on paljon.

Arvoisa Osuuspankki, Sinä joka muutat toiminimeäsi koko ajan – olisiko takana sen verran vanhanaikaista aatteellisuutta, että ottaisitte junaillaksenne maksuliikenteen niin että tilisiirto olisi mahdollisimman helppo ja turvallinen.

Arvoisa Nokia – merkittävänä sisällön käyttäjänä voisitte ehkä valmistaa widgetin, jota käyttäen pikkumaksujen suorittaminen onnistuisi matkapuhelimella?

Ehdotukseni johtuu siitä, että paheksun lievästi teleoperaattoreita, jotka eivät rakenna portaaleihinsa keinoja osallistua esimerkiksi Yhteisvastuukeräykseen ja Punaisen Ristin linkkejä. Punaiselle Ristille voisi joku antaa ensiapua – verkkolahjoitus on juuri niin kömpelösti toteutettu, että se torjuu liian paljon halukkaita. Anonyymi ja nopea maksaminen on mahdollista, mutta lomakkeeseen on sotkettu liikaa muita kenttiä, jotka hämäävät halukkaita.

Ja Osuuspankki – missä viipyy digitaalinen kukkaro? Minä ainakin haluaisin käyttööni oman pankkini ”kukkaron”, jossa voisin pitää esim. 50 euroa ja mennä sisään pelkillä tunnareilla. Verkkopankkiin kirjoittautumisesta tulee aina paha mieli ja sellainen tunne, että olisi muutenkin maksettava laskuja. Lupaan olla kitisemättä jos rosvo vie tällaisen pikkurahan.

= = =

Muuten – HIITin epävirallisessa blogissa inhiit selvitetään vertaisverkkotutkimusta eli käyttäjien omia asenteita. Normaalimmasta käytännöstä poiketen tutkimusaineisto eli kysymykset ja vastaukset ovat saatavissa tarkasteltaviksi blogissa olevasta linkistä.

Ei hullumpaa.

Kun en ollut tuon tutkimuksen kanssa juurikaan tekemisissä, saan ehkä sivustakatsojana yhtyä mielipiteeseen. Demonisoimiseen, jota on hiukan harjoitettu puolin ja toisin, ei ole aihetta eikä sillä ainakaan päästä asioissa eteenpäin.

Täytynee toistella jatkuvasti, ettei kukaan kadehdi tekijöiltä heidän ansaittua korvaustaan ja kunniaansa, mutta sen sijaan alan elinkeinotoiminnan arvoketjuissa kyllä riittää miettimistä. Eikä loppukäyttäjän eli kuluttajan asema ole ongelmaton.

Kauniisti kirjoittamisesta

Puhumme tästä asiasta Heikki Kaukorannan kanssa ”Aristoteleen kantapäässä”, nimittäin nimien oikein väärin ääntämisestä. Toisin kuin Heikki ja minä, asiallisella pohjalla taitavat olla ne, joille Tintin tekijä on Herge. Meille hän on erdšee.

Ranskaa ei tarvitse osata.

Huvituin silti, kun tänään samaisessa radio ykkösessä oli laajahko ohjelma juuri ilmestyneestä kirjasta, jonka toinen kirjeiden kirjoittaja oli radiotoimittajan mukaan flobert. Siis flobert. Minulle ei ole koskaan juolahtanut mieleen, että flobäär ja bodleer voisivat olla jotain muutakin, siis Flaubert ja Baudelaire. Hm…runo-ohjelma rimbaudista (rämboo)…

Pienten kielten nimiä saa ruhjoa vapaasti. Ei Amerikassa kukaan tunne elokuvaohjaaja bärimania, mutta böögmän tunnetaan oikein hyvin. Joskus sama henkilö vilahtaa saksalaisittan nimellä bergmän.

Tämä siis on OK englannin ja ranskan puhujille – mutta ei Suomen radiotoimittajille. Eräänä päivänä siellä mainittiin elokuvamies klaes olson (klaas uulsson). Odotan kiihkeästi, milloin saan kuulla kirjallisuusohjelmassa kihlmanista tsiilmanin sijaan. Se päivä ei voi olla kaukana.

Tämä on jatkoa sähköpostin pohdinnalle.

Väärä ääntäminen tuo joissakin tapauksissa samoja terveisiä kuin tökerö kirjoittaminen. Tuo flobert herättää minussa epäilyn, että kulttuuritoimittaja on kuullut Flaubert’sta ensi kertaa elämässään noin kaksi viikkoa sitten. Tämä epäily ei ole kovin mairitteleva, ja toistan vielä kerran, ettei mieleeni ole juolahtanut ajatella vaihtoehtoisia ääntämyksiä.

Aitoja vaihtoehtoja on esimerkiksi venäjässä, jossa puhun kirjailijoista dostojevski ja tolstoi, mutta painan tietysti pääni, kun kuulen mainittavan herrat dastojévskii ja talstói. (Nyt aksentti tarkoittaa sanakorkoa.) – Eli miten vain, vaikka suoraan sanoen olen itse joskus hermostunut siitä, että suuret sankarini T’ang kauden kiinalaiset runoilijat kirjoitetaan niin monella tavalla ja nyt näemmä virallisesti esim. Li Bao eikä enää Li Po. Mutta viis siitä. En osaa kiinaa enkä usko oppivani.

Ajattelemattomasti kirjoitettu sähköposti tai kirje voi aiheuttaa sen vahingon, että kirjoittaja tulee lipsauttaneeksi totuuden – että hän on pöljä ja auttamaton tunari.

Moni ihminen haluaisi oikeastaan pitää tällaiset tiedot omana pikku salaisuutenaan.

En harrasta oikeakielisyyttä enkä myy mitään, en edes käytettyjä autoja. Tehkää miten tykkäätte. Mutta sähköpostissa on sama ongelma kuin kirjevalikoimissa silloinkin kun kirjoittajina ovat Gustave Flaubert ja George Sand. Kirjeet ovat aina proosana puolitekoisia, koska ne yleensä täytyy lähettää. Ja blogissa on siis sama ongelma.

Ainakin itse haudon ja pyörittelen tekstejä, joihin koetan panna parastani, viikosta toiseen ja muutamissa tapauksissa kuukausia ja useita kertoja vuosia. Painettu versio saattaa olla kymmenes tai viideskymmenes. Eräät runot ja runokäännökset ovat yhdeksänsiäkymmenensiä versioita, joista siis ensimmäiset kymmeniköt on kirjoitettu kynällä.

Vale-kirje puolestaan on nokkela pienproosan muoto – siis Persialaiskirjeitä tai Vanhan puutarhurin kirjeitä jne.

Sähköpostissa pieni ystävällisyys ja henkilökohtaisuus ei ole pahaksi. Olen joskus tullut huomanneeksi, että työtoveri ilahtuu, jos kysyy, onko lapsen korvasärky ohi tai tuliko se peltikolari kalliiksi.

Sähköpostissa voisi käyttää samaa keinoa kuin käytävillä: katsoa silmiin ja hymyillä.

Harjoitusesimerkki – vanha asianajovitsi. Advokaatti palkkasi apulaista ja pyysi hakijaa laatimaan kokeeksi kirjeen hyvin tärkeälle asiakkaalle, joka ei ole maksanut laskuaan. Sanoma oli saatava perille mutta päämiestä ei saanut missään tapauksessa ärsyttää.

Kokelas teki ensimmäisen ja toisenkin version, joita rekrytoija piti ihan hyvinä mutta kukaties hitusen kulmikkaina ja pyysi vielä vähän pehmentämään. Kolmas versio kelpasi ja työpaikka järjestyi. ”Kaksi kirjoitusvirhettä vain – roisto kirjoitetaan lauseen keskellä pienellä alkukirjaimella ja kuritushuone on yhdyssana.”

Sähköisestä lukemisesta

Eräät Shipley ja Schwalbe näyttävät kirjoittaneen kirjan sähköpostin tuhovoimista – Pandoran klikkaus. Luin arvostelun tai esittelyn kirjasta ja päädyin välittömästi takaisin Antti Tuuriin ja blogiini ja kommentteihin.

Kirjoittajat ja arvostelija eivät ehkä ole päässeet asian ytimeen. Sähköposti on kehittymätön kulttuuri.

Kirjoittajat sanovat, että e-mail on valkokangas, jolle vastaanottaja heijastaa pelkonsa ja harhaluulonsa. Sellainen kirjekin on, ja kirja samoin.

Lukeminen on yhtä vaativaa työtä kuin kirjoittaminen.

Molemmat vertautuvat hirren veistämiseen kirveellä. Yksi huono lyönti, ja teelmä on susi. On aloitettava alusta. Toinen huono lyönti, ja saapas tulee täyteen verta.

Kirjeissä ja kirjoissa meitä auttavat vakiintuneet käsityksemme. Ainakin vielä sotien aikana ”kynämiehet” ansaitsivat tupakoita kirjoittamalla toisille kirjeitä. Yliopiston kirjastossa on suuret määrät kirjeen kirjoitusoppaita. Pelkistä puhutteluista on julkaistu vankkoja kirjoja.

En tiedä, millaista postia J. Jonkka saa, mutta Hakkila-Simolan kaavakokoelman varjossa kasvaneet juristit osoittivat kirjelmänsä Valtioneuvoston Herra Oikeuskanslerille. Kun oli päästävä alaikäisenä naimisiin, lupaa oli haettavat Tasavallan Herra Presidentiltä.

Olin epävarma kirjoittaessani virkakirjettä kaupunginviskaalille, joka oli vapaaherra. En vieläkään tiedä, oliko asiasta mainittava. Saksassa titteleiden Doktor ja Ritter sijoittaminen oikein vastaanottajan nimen eteen on kohtalaisen vaikeaa. Seher geehrter Herr Doktor Hans Ritter von und zu… tai jotain sinne päin. Itävallassa näitä pitäisi vielä käyttää.

Joku kirjoitti minulle kommentissa „herra Kemppinen“. Olen tottunut suhtautumaan tuohon tahallisena kunnianloukkauksena. Ennen vanhaan eduskunnassa, kun Fagerholm oikein suuttui, hän osoitti sanansa ”herra” Kekkoselle, ei kansanedustajalla eikä tohtorille.

Ihailin elokuvan Insider oikeudenkäyntikohtausta, jossa syyttäjä hiillostaa todistajaa ja aloittaa ”Now listen, Mr…” ja todistaja keskeyttää: ”It’s Doctor for you.”

Britit otsikoivat sähköpostinsa poikkeuksetta Dear NN. Ja perässä on Yours truly. Suomessa ”hyvä” tuntuu vähän hankalalta, paitsi jos siihen panee koko nimen perään. ”Hyvä Jukka Kemppinen – laskunne on nyt kuukauden myöhässä…”

Opiskelijat kirjoittavat pirteästi ”Hei!” Perttu kirjoittaa ”Hyvää päivää!” Martti kirjoittaa joskus meilin alkuun ”No niin”, joka on fiksu oivallus.m

Mutta sähköposti on huonon ja huolimattoman kirjoittamisen paraatikenttä. Luulisin että jokainen on nähnyt ja saanutkin viestejä, joiden sananmuotoa olisi totisesti voinut harkita. Kuulemma kosiminen ja avioeron ehdottaminen sähköpostilla tai tekstiviestillä on nykyisin tavallista.

Voisi olla viisaampi käyttää puhelinta tai pistäytyä toisen puheilla. Sähköpostin lähettäjä ei saa tietää, miten vastaanottaja reagoi. Keskustelutilanteessa voi yleensä paikata erehdyksiään ja niin voi puhelimessakin. Kuulumisten kysyminen johdattaa vastaukseen, joka on melkein poikkeuksetta mitäänsanomaton, mutta kertoo kumminkin, ettei toinen ole raivopäällä. ”Eipä tässä sen erikoisempaa.”

Väittävät että useammin kuin harvoin selän takana panetteluksi tarkoitettu viesti päätyy myös sille, jota panetellaan. Postilistat ovat siitä kamalia.

Tylyys ja tympeys näyttävät olevan e-mailin default-sävyjä.

Blogi on välillä hosumalla koottu teksti, varsinkin jos sitä kirjoittaa joka päivä. Jos se on kirjoitettu huolella, törmää ongelmaa. Sitä ei lueta huolella, vaan samalla tavalla kuin sähköpostia.

Painettu teksti ja etenkin kirja panevat istumaan aivan erilaisessa asennossa. Hienointa on julkaista lyhyitä runoja. Kun sivulla on vain muutama sana, lukija ajattelee ilman muuta, että ne on valittu suurella huolella.

Blogin erikoisongelma on omakohtaisuus ja joskus päiväkirjamaisuus. Te ette, lukijat, usko, ettei ainakaan minun kirjoituksiini voi uskoa. On niin paljon sellaista, mistä en mainitse yhtään mitään. Se Kemppinen, joka välittyy kirjoituksistani, on minulle melkein tuntematon henkilö.

Olkoon esimerkki vielä kerran Antti Tuuri. – Minulla on isoja aukkoja uusimman kirjallisuuden lukeneisuudessa. Jotkut vanhat – Haanpään esimerkiksi – luen vähän väliä kokonaisuudessaan uudelleen ja tunnen tekstin siis tarkoin. Paljon uutta on jäänyt väliin.

Tuurin varhaistuotannon tunnen ja muistan. Osa hänen kirjoistaan on jäänyt tykkänään väliin syistä jotka eivät johdu kirjoista eivätkä minusta vaan olosuhteista. Kun vaimoni teki kuolemaa 1990-luvun alussa, en lukenut kaunokirjallisuutta moneen vuoteen. En kyennyt. Oli sellaisia aikoja, ettei ajatus seurannut lipsahtamatta edes sanomalehtiä. Luullakseni sama koskee Kari Hotakaista ja Jari Tervoa. Pahaan aikaan ilmestyneisiin kirjoihin jää pahoja mielteitä aivan niin kuin taloihin, joissa on tapahtunut pahoja asioita. Ja sitten asuin ulkomailla. Suomeen palattua ei niin tiennyt, mitä täällä oli julkaistu, eikä ehkä kiinnostanutkaan, mikä on tietyisti outoja virheellinen asenne.

Nuoruuden lennokkaina vuosina luettuun tarttuu sellaista vauhdikkuutta, jota tekstissä ei itse asiassa lainkaan ole. Mielikirjan uudelleen lukeminen voi olla harkitsematon teko.

Tämän takia en haluaisi olla kirjallisuusarvostelija. Tämän takia olen kirjoittanut suhteellisen vähän arvosteluja mutta sitäkin enemmän esseitä.

Valistustyö tuhoaa joskus lukunautintoa. Kirjoitan tässä blogissa aika kauan sitten, miten hämmästynyt olin, kun käsitin, että Volter Kilpi on suuri kirjailija siitä huolimatta, että Helsingin Sanomat sanoo hänen olevan suuri kirjailija. Olin siis virheellisesti haistanut hienostelua ja snobismia sieltä missä sitä ei ollut.

Ja jotkut kirjailijat ovat vaikeuksissa julkisen minänsä kanssa. Matti Klinge julkaisee (myös) erittäin hyviä kirjoja. Jörn Donner on julkaissut oivallista, mietteliästä proosaa. Kirjailija Jari Tervo ei ole se sama henkilö, joka pelleilee televisiossa.

Ja vielä: kustantajat pitävät useimmiten huolen siitä, että julkaistu kirja ei ole mikään sähköpostiviesti eikä blogi, vaan useaankin kertaan kirjoitettu, läpi ajateltu kokonaisuus.

Sopiva neuvo olisi kirjoittaa tärkeiden tekstien ensimmäiset versiot hankalassa asennossa huonolla kynällä ryppyiselle paperille.

Laki liiketoiminnan esteenä

Olen ottanut sen tavan, ettei suotta vatkaa PowerPointeja enkä edes tehtaile hand-outeja, kun olen jossain puhumassa. Sen sijaan panen puheeni keskeiset asiat tähän blogiin.

Nyt on Munkkiniemessä verkkoväkeä koolla keskustelemassa toiminnoista ja palveluista, jotka siirtyvät niin tavattoman nopeasti IP-verkkoihin.

Vastaan esitelmässäni kysymykseen, missä määrin tekijänoikeus on nykyisellään este palveluiden ja palvelutuotteiden kehittämiseen.

Se on suuri este.

Tämän sanottuani voisin lähteä pois, mutta silloin Tapio Hintikka joutuisi aloittamaan ennen aikojaan tai kuulijat saisivat vaikka pelata korttia aikansa kuluksi tai joisivat liikaa kahvia ja saisivat mahansa kipeäksi.

Selitän siksi hiukan lähemmin, millaisena näen tilanteen ja keinot sen korjaamiseen.

Tekijänoikeuslaissa on vaikka mitkä määrät pykäliä, jotka ovat vaikeatajuisia ja tarkoitustaan vastaamattomia ja muutama sääntö, jotka aiheuttavat erittäin pahoja vaikeuksia kunnon ihmisille. Näihin viimeksi mainittuihin kuuluu lain säätämä hyvitysvastuu koko arvoketjulle. Jos ruokakaupassa kuluttaja saa likilaskuista leipää, hän esittää huomautuksensa ja vaatimuksensa lähinnä kauppiaalle tai sitten tuotevastuulain nimeämälle taholle, joka voi olla maahantuoja tai alkutuottaja.

Tekijänoikeudessa on toisin. Jopa inhimillisiä erehdyksiä käsitellään epäinhimilliesti. Sellainenkin harvinainen tapaus, että joku on vilpillisesti ilmoittanut itsensä Teostolle säveltäjänä, vaikka kappale onkin todellisuudessa kaverin säveltämä, voi viedä levyn valmistajan ja myös vähittäiskauppiaan vastuuseen.

Tällaisessa ei ole tietenkään mitään järkeä.

Tekijänoikeuslaki oli hyvä laki, mutta kehitys meni yllättäviin suuntiin.

Laki on alun alkaen lohkaistu kahteen osaan - tavaratuotanto ja palvelujen tarjonta.

Tavarantuotanto on tekijnoikeudessa "oikeus kappaleen valmistamiseen". Sitä on siis levyjen valmistaminen ja kirjojen painaminen. Vanhstaan on ollut tiettyjä käsitteellisiä vaikeuksia määrätä sellaisista teoksista, joissa tavara ei siirry loppukäyttäjälle.

Nämä palvelut, kuten elokuvan näyttäminen, näytelmän esittäminen, laulun laulaminen, taulun asettaminen näytteille, on hoidettu luomalla yksinoikeuden kategoriat näyttäminen ja esittäminen, joihin on hiljan liitetty "välittäminen".

Tekijällä on vain laissa luetellut oikeudet. Tavaran valmistaminen eli oikeus kappaleiden valmistamiseen on tietenkin tärkeä, ja keskeisin poikkeus on lain kautta aikojen sallima kappaleen valmsitaminen yksityistä käyttöä varten, joka siis tarkoittaa kotikopiointia, aikoinaan mm. radiosta C-kasetille ja sitten yhä laajemmin ja kattavammin. Nythän kotikopiointi onnistuu Suomessakin laajakaistaa käyttäen niin, että televisio-ohjelmat voi "nauhoittaa" palveluntarjoajan palvelimille ja noutaa sieltä toiseen aikaan katsottaviksi. Sekin on siis yksityistä käyttöä, koska kotikopiointi on luvallista, tekipä sen itse tai teetti toisella.

Ennen pitkään joku huomaa aukon palvelukentässä. Intialaiset ovat oikeastaan jo huomanneet. - Ihmisten ja pikkufirmojen ei kannattaisi pelata verotusta ja mahdollisia karhukirjeitä ajatellen paperilappujen kanssa. Jos olisi sopivien kulkureittien varrella - vaikkapa R-kioskissa - sellainen palvelu, että sinne voisi jättää muovikassillisen kuponkeja, jotka saisi sitten skannattuina kotikoneeseensa, niin jopa olisi hienoa.

Tässä ja nyt palveluntarjoajat sanovat, etteivät uskalla ryhtyä tuollaiseen, koska siinä voi tulla tekijänoikeudellisia ongelmai.

Niin voi. Ja se on aivan hullua. Kyllä lain pitäisi olla sellainen, että jos asiakas vakuuttaa skannauttavansa tekijänoikeudesta vapaata aineistoa, kuten kuitteja ja tiliotteita, palveluntarjoaja olisi varmasti vastuusta vapaa. Käytännössä se olisi sitä, mutta tällaisia ideoita arastellaan. - Ihan samalla tavalla kirajstot arastelevat luvallista skannaamista myös niissä tilanteissa, joissa hyllyssä olevat niteet ovat kulumassa pulveriksi.

Tekijänoikeuslain säätäjät käsittivät informaatiobisneksen perusteet jo 1800-luvulla. Tekijänoikeuden"konsumtioperiaate" on turhan hieno sana. Se tarkoittaa keskeistä ja välttämätöntä sääntöä: kun teoskappale on toimitettu markkinoille (saatettu luvallisesti yleisön saataviin), sitä saa levittää edelleen (Tekijänoikeuslaki 19 §). Kun on ostanut kirjakaupasta kirjan, sen saa myydä antikvariaattiin.

Vain levittämisoikeus konsumoituu. Tekijä ei voi kävellä kirjakauppaan määräilemään teoksensa myynnistä. Kaupassa teos on hänen määräämisvaltansa ulkopuolella.

Tämä sääntö ei koska palveluja eikä siis kappaleen valmistamista.

Tällainen ero oli aikoinaan järkevä ja selvä, mutta ei ole enää. Sekä oikeuksien omistajan että loppukäyttäjän kannalta on oikeastaan yhdentekevää, tuleeko esimerkiksi televisio-ohjelma näytölle tai ruutuun striimattuna eli "lähetyksenä" vai ladattavana tiedostona, kuten esimerkiksi iTunesin kautta ostetut musiikkikappaleet. Liiketoiminnan kannalta voi hyvin lähteä siitä, että loppukäyttäjän äänite- ja kuvatallennevarasto on pysyvästi myyjän palvelimilla. Jos asiakas voi perustellusti luottaa siihen, että verkkoyhteyden saa aina kun sen haluaa, miksi hän näkisi vaivaa kootakseen teoksia niin kuin minä teen. Minulla taitaa olla 5 000 musiikkikappaletta koneessani, koska olen ripannut kaikki omat levyni ja osan paikallisen kirjaston levyistä. En ole tehnyt tätä ilkeyden enkä pahuuden vuoksi vaan siksi, että tarjolla oleva äänenlaatu riittää minulle mainiosti, ja olen hyvilläni, kun minun ei tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa esimerkiksi sitä levyä, jolla on se Bachin kantaatti, jonka ensimmäinen duetto on "Wir eilen mit wachen, doch emsigen Schritten".

Tekijänoikeuslaissa tekijän ja esittäjän oikeudet on perinteisesti erotettu toisistaan jostain syystä. En ole varma, ovatko vanhat perusteet enää ensinkään järkeviä. Ainakin ne aiheuttavat ongelmia, jotka aiheuttavat kuluja, jotka lisäävät hintaa.

Teosten indeksointi on avoin ongelma. Google Reader -tyyppiset erikoistuneet hakukoneet ovat ongelmallisia, kun Googlen löytämä ja näyttämä versio saattaa olla sellaista kappaleen valmistamista, johon tarvittaisiin tekijän lupa.

Käytäntö on tuottanut erinäisiä ratkaisuja, joista yksi mainittava on Creative Commons eli vapaalisenssi.

Se ei kuitenkaan riitä pitkän päälle.

Lainsäädäntö on mietittävä alusta alkaen uudelleen ja inventoitavat käyttäjien, valmistajien ja välittäjien todelliset tarpeet, jotta niitä voitaisiin punnita vastakkain.

Harva haluaa tosissaan sortaa esimerkiksi tekijöitä. Mutta "tekijä" tällaisena metafyysisenä ryhmänä, jota on muita heikompana suojattava lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä, istuu aika huonosti esimerkiksi suurten tietokoneohjelmien tekijöihin. Mielestäni sellainen työ - ainakin käyttöliittymien suunnittelu ja kehittäminen - on lähempänä liikennesuunnittelua tai sillan rakentamista kuin runojen kirjoittamista.

Mutta joudumme marssimaan väärien lippujen alla, kun lainsäätäjä ei havahdu, komiteaa ei nimetä ja riittävän moni ei muista Coasen teoreemaa, vaikka siitä annettiin aikoinaan Nonelin palkinto. Se on perusmuodossaan näin yksinkertainen:

Mutkikkaat lait ja säännöt lisäävät transaktiokustannuksia ja siten nostavat epätoivotulla tavalla hintoja ja vähentävät tavaroiden ja palvelujen saatavuutta.

Selvät ja yksinkertaiset lait vähentävät transaktiokustannuksia.

Luentoesimerkkini on kioskikauppa. Iltapäivälehti on hienostunut tekijänoikeudellinen tuote, mutta ostajan ei tarvitse ajatella koko asiaa kissan hännän vertaa. Riittää että kilauttaa tiskiin euron ja kaksikymmentä senttiä päälle, ja transaktio on sitä myöten selvä.

Oikeudellinen suunnittelu olisi siis todellakin liitettävä elimellisesti ja pysyvästi teknisen suunnittelun kylkeen ja muistettava että kaikkein haavoituvin ja huonoin osaamisalueemme on raska infra.

Sen osa on tekijänoikeus. Liioitellakseni: yritämme harjoittaa kansainvälistä lentoliikennettä meriteiden sääntöjä noudattaen ja käyttäen välineinä lippumerkkejä ja morseaakkosia.

Kylmien kyytimies

Pekka Tarkan arvostelu vaikutti jotenkin laimealta, vaikka se oli kiittävä. Niinpä kiirehdin esittämään oman arvioni.

Antti Tuurin uutuus, "Kylmien kyytimies" on yli Finlandia-palkinnon luokkaa. Toivoisin tosissani, että esimerkiksi Otavassa aloitettaisiin viimeistään nyt reipas kähmintä kulisseissa. Tuuri sietäisi saada Nobelin, ja minusta tuntuu, että hän taitaa olla ainoa varteen otettava suomalainen ehdokas. Hyry olisi kyllä tasoltaan, ilman muuta, mutta Hyryn mielenmaisema taitaa kyllä olla läpitunkematon jopa suomalaisille kaupunkilaisille, saati ruotsalaisille akateemikoille.

Tuurista en tuota usko. Hän on päin vastoin onnistunut jatkamaan Pentti Haanpään avaamaa reittiä. Hän kirjoittaa aivan yleispätevää tekstiä näennäisesti paikallisista kummallisuuksista. Haanpään suot ja vaarat aukeavat käsitykseksi maailmasta. Tuurin Pohjanmaa pienine roistoineen ja vaiteliaine sankareineen on kuva kokonaisen maailman muutoksesta.

Tässä perusteluni Nobekl-puheille. Siis: on ollut ja on loistavia kuvaajia. He löytävät kohteensa ja esittävät täyteläisen kertomuksen. Sitten on hienoja kirjailijoita, jotka ovat löytäneet muutoskohdan, joka on joskus niin kuin mannerlaattojen liikuntasauma. Aleksis Kivi oli tietysti tällainen mutta myös Väinö Linna - sekä Tuntemattoman että Pohjantähden henkilöt aloittivat maatalousyhteiskunnan tuotteina ja kurkottuvat kohti tulevaa, tuolle puolen kertomuksen näennäisen päättymisajankohdan.

Tuuri on osoittanut olevansa "differentiaali-kirjailija" (samassa mielessä kuin sanaa käytetään termissä differentiaalilaskenta). Hän osaa kuvata muutakin kuin muutosta eli kulmakerrointa. Kuvauksen kohteena on myös muutoksen suunta, nopeus ja vaihtelu (derivaatta).

Pidän erittäin kovasti näistä hänen uusimmista kirjoistaan, Taivaanraapijoista ja tästä. Joskus ainakin oudompien silmissä puusta veistettyyn pohjalaisuuteen sekoittuu teosofiaa ja esoteerisia oppeja, jotka tietääkseni ovat muotoutuneet kirjoittajan suvussa esiintyneen ja tapahtuneen pohjalla.

Heikki Ylikankaan lähisuvussa muuten oli väkevää tolstoilaisuutta, joka sekin on aika mielenkiintoinen asia vanhanajan maalaisoloissa. Väittäisin ettei sekää asia ole mennyt ohi jättämättä jälkiä tuleviin polviin.

Ihmiset luulevat usein, että aate tai uskonsuuntaus koskisi vain asianomaisia itseään eli aktiiveja. Ei se ole niin. Körttiläisyys tai aktivismi tai tolstoilaisuus tai raittius tuntuvat kolme tai neljä sukupolvea. Joskus ne tietysti näyttäytyvät peilikuvina, kuten on asia jonkin Hannu Taanilan kohdalla, tämä kun on lahjakkuudeltaan ja luonteeltaan niin perikuvallinen ylivieskalaispappi, ettei siinä sosialismin aate paljon paina.

Tuurin kirjaa lukiessani pohdin tätä tuttua ongelmaa: millä tavoin lukija rakentaa mieleensä kuvat henkilöistä ja paikoista?

Itse teen sen usein alkamalla tutusta paikasta ja lisäämällä järviä ja poistamalla mäkiä tarpeen mukaan.

Tuuri on näissä uusimmissa ja hienoimmissa romaaneissaan tarkkaa kuin graafikko. Tampereen poltettu kaupunki näkyy hiilipiirroksena. Ruumisjunat Kangasalan asemalla on luonosteltu lyijykynällä ja kokonaisuus on viimeistelty parilla väriläikällä (punainen vaate räystäsvuotoon pinottujen ruumiiden päällä). Hän kirjoittaa hajut näkyviin silloin kun se on todella tarpeen, ja maun. Hänen päähinkelönsä Jussi Ketola näkee vieraassa yläsängyssä maatessaan laudan pinnassa enkeleitä ja hiuksia mutta muistaa samalla ihmetellä, että on uhrattu renkituvan katoon höylälautaa.

Kerronnassa on haanpääläinen pidättyvyys. Huumori ja etenkin ironia on pantu hiukan näkymättömiin, hoksaavan havaittavaksi. Ja kun suorittaa lähilukemisen testin, huomaa että jokainen sana on oikealla kohdallaan ja niitä sanoja on täsmälleen tarvittava määrä.

Alussa kun juna, johon puoluettomuutta tavoitteleva päähenkilö pakotetaan aseella uhaten, lähtee Lapuan suuntaan, tullaan metsien sekaan; puut löivät takaisin veturin äänet...

Ihmeellisen tarkkaa. Metsien sekaan...

Microsoft vastaan EU

Luulin uutisvälineiden esittävän asian isommin. EU-tuomioistuin pysytti Microsoftin sakot eli 497 miljoonaa euroa.

EU sai siis amerikkalaisista otteen. Suoraan kaulavaltimoon, kuten tuomari Hugo Black tapasi tähdentää: "To the jugular."

Juuri tästä oli kysymys edellisissä kirjoituksissani. Joukko juristeja epäilee, että Yhdysvaltain tuomioistuinlaitos on yhä enemmän suuryhtiöiden taulutusnuorassa. Yksi Dworkinin kauhistelemista uusista tapauksista koskee vaalirahoitusta ja toinen kilpailuoikeutta.

Epäilyt amerikkalaisten tuomioistuinten hampaattomuudesta eivät ole millään muotoa aiheettomia. Silti jos otetaan vaikka vain kymmenen kaikkien aikojen tärkeintä tuomioistuimen ratkaisua, ainakin kolme niistä sivuaa omistusoikeuden ulottuvuutta ja työsuhteita eli siis nykykielellä kilpailuoikeutta (Granger Cases, Charles River Bridge, National Labor Relations Board).

Kenellä tahansa on vaikeuksia selittää, mistä Microsoftin jutussa oikein oli kysymys. Toivon etteivät toimittajat tällä kertaa soittele. Media Playerin sisällyttäminen Windows-pakettiin on hiukan toisarvoinen asia. Rajapintojen avaaminen ohjelmiston kehittäjille on paljon tärkeämpi asia.

Taustalla on vielä paljon, paljon isompi asia, mutta tämä on arvaukseni.

Suomessa pankkitoiminta oli sähköisen liiketoiminnan ensimmäinen merkittävä lohko. Se alkoi näppäinpuhelimista ja on nyt käytännössä yksin vallitseva. Meillä ja Ruotsissa on myös ollut pankki- ja postisiirto puolen vuosisataa - muualla ei.

Nyt tulee Sepa, josta kirjoitettiin viimeksi tänään. Se on EU:n maksujärjestelmä, jonka käyttö siis voi olla isompi muutos kuin euroon siirtyminen. Maksu- ja automaattikortit toimivat kaikkialla ja etenkin verkkomaksut EU:n sisällä näyttäisivät rutiinimaisen ongelmattomilta. Siihen päästään ehkä jo ensi vuonna.

Näihin asti suomalaiset pankit ovat tukeneet vakavaraisuuttaan ja korjanneet korkotuloa viivyttämällä maksuja pankkiryhmästä toiseen 1 - 3 päivää. Viivytykseen ei ole ollut mitään järkevää syytä viiteentoista vuoteen, mutta etu on ollut kaiketi suuri.

Miten viivytysetu, jonka maksavat asiakkaat, aitoaan jakaa eurooppalaisten pankkien kesken, se jää nähtäväksi.

Mutta Yhdysvalloissa on kytenyt yli kymmenen vuotta maanalainen sota, jossa ovat vastakkain yhtäältä Microsoft kulloistenkin liittolaistensa kanssa ja toisaalta pankit. Jokainen joka saa ison siivun maksuliikenteestä on käytännössä Amerikan keisari ja voi juoksuttaa Bushia lipputangon ympäri. Päivittäisten rahansiirtojen määrä on niin järkyttävän suuri.

Ja se sota ei siis ole ratkennut, mikä on tietoliikenteen ja mikä pankkien osuus tässä sodassa.

Yhdysvaltain ja Euroopan pankit ovat olleet perinteisesti halulttomia sellaisiin järjestelyihin, joilla edistetäisiin asiakkaiden asemaa, mutta sitä vastoin halukkaita rajoittamaan kilpailua erilaisin keinoin.

Nyt näyttäisi siltä, että EU-tuomioistuin on iskenyt tähän asiaan ja ettei kysymys siis pohjaltaan ole käyttöliittymistä, vaan rahavirroista.

Ainakin Suomessa Windowsin epäluotettavuus on ollut ongelma pankeille ja viranomaisille. Ongelma ei ole tietääkseni ratkennut.

Sellasinen suhtautuminen tietojenkäsittelyyn ja tietoliikenteeseen, että kysymys olisi lähinnä näistä kirjoituskoneista ja sähköposteista, on lapsekas.

Kysymys on aivan perinteisessä mielessä rahan ja siis vallan uusjaosta. Rintaman painopistesuuntia ovat käyttöliittymät, protokollat eli ne tekniset ratkaisut, joita käyttäen eri laitteet pitävät yhteyttä keskenään, ja yleisesti tietokannat.

Tekijänoikeus on vähemmän tärkeä asia kuin tietokantaoikeus ja yksityisyyden suoja eli henkilörekisterilainsäädäntö.

Juuri näitä asioita ei opeteta yliopistoissa eikä muissa oppilaitoksissa juuri nimeksikään.

Kuten huomaatte yllä olevasta, amerikan ja siinä sivussa Suomen tuomioistuinten pohdiskelu siirtyy eteenpäin. Eilinen uutinen oli niin iso. Kävi myös siinä mielessä huvittavasti, että olin juuri päässyt kehumasta EU-tuomioistuimen (oikeasteaan siis -tuomioistuinten) suurta merkitystä.

Tässä se nyt näkyy.

Menen pitämään luentoa. Ja huomenna myös. Ja ylihuomenna yleisöluentoa. Jotenkin väärin että on ansaittava palkkansa rehellisellä työllä.

Korkea oikeus matalalla

Isoveli- ja Maanjussi –ohjelmaformaatit ovat peräisin Yhdysvaltain korkeimman oikeuden nimityskaruselleista. Niin luulen.

Jos on olemassa keskiverto amerikkalainen, hän tuntee nimeltä ja ulkonäöltä kaikki yhdeksän korkeimman oikeuden jäsentä eli kahdeksan herraa tuomaria ja presidentin.

Suomessa kukaan keskiverto suomalainen ei tunne nimeltä yhtään tuomaria, eikä keskiverto juristi osaa sanoa mitään järkevää ainoastakaan korkeimman oikeuden jäsenestä, jos sattuukin muistamaan jonkun nimeltä.

On aika yrittää selittää, mistä tämä ero.

Euroopassa, jolla tarkoitan tällä kertaa vanhaa EY:tä, vain Englannissa tuomarit ovat tunnettuja henkilöitä – ja sielläkin vain muutama harva. Pohjoismaissa tuomarit eivät kirjoita edes muistelmia. Tiedossani on sellaisia viimeisten kahdensadan vuoden ajalta yhteensä kymmenen.

Asianajajia muistetaan, mutta ei aina hyvällä.

Meidän järjestelmämme on hyvä. Viimeksi nimetty U.S. SuprC:n jäsen Sam Alito ilmaisi asian hämmästyttävän hyvin: peleistä muistetaan pelaajat ja juoksut tai maalit – ei erotuomareita. Kun se pääasia on se peli, ei tuomaritoiminta. Tuomareiden erehdykset muistetaan.

Jan Crawford Greenburg julkaisi juuri kirjan Supreme Conflict. The Inside Story of the Struggle for Control of The United States Supreme Court. Se on vaivoin lukemisen arvoinen. Luin sen kumminkin.

En ole aivan varma, kenen pussiin kirjoittaja puhuu, mutta kokonaisuus on tyyppiä "Jokisen eväät".

Olin välillä sitä mieltä, etteivät tuomarit ole kiinnostavia.

Muutin mieltäni.

EY on osoittanut lainsäädännön rajat eli siis mahdollisen ja huulluuden horistontin.

Tätä nykyä lainsäädännöllä yritetään saada aikaan sellaista, mikä ei ole todellisuudessa mahdollista. Säädökset edellyttäisivät koneistoa, joka toimisi niiden säädösten mukaisesti, ja toista koneistoa, joka valvoisi niiden noudattamista, ja kolmatta koneistoa, joka määräisi seuraamukset sääntöjen noudattamatta jättämisestä.

On helppo nähdä, että jossain tulee seinä vastaan – ei riitä ihmisiä eikä rahaa.

Liikenteessä on sääntöjä aika paljon. Toiset niistä ovat tärkeitä, toiset eivät. Toisia valvotaan, toisia ei. Kokonaisuus toimii itse asiassa aika hyvin. Järjellisiä päämääriä voi edistää näillä säännöillä ja valvonnalla.

Niin kuin Reino Paasilinna tietää, liikennekuolleisuus on pudonnut kolmessakymmenessä vuodessa lähes kolmannekseen. Samaan aikaan liikenne (liikennesuorite) on kasvanut ties kuinka paljon. Mutta aikana, jonka muistan, Suomen liikenteessä kuoli yli 1 000 ihmistä vuodessa. Se oli 70-luvun alkua.

Vaikka autot ja tiet ovat parantuneet niin paljon, myös kattonopeudella ja turvavyöpakolla on suuri merkitys.

Hirviömäinen sakottamiskäytäntömme, jota vastustan, mahtaa sekin vaikuttaa. Mielestäni päiväsakot eivät todellakaan sovi rutiinirikoksiin. Mökkimatkalla vaihdetaan kuskia. Isä saa sakkoa 10 000 euroa, isosisko tuhat ja nuorempi veli 50, vaikka sakkojen lukumäärä on sama. Onko tämä nyt laitaa?

Koko yhteiskunta ei toimi liikenteen tavoin. Jos kaikkia verotettaisiin todella oikeudenmukaisesti, valtion pitäisi kaksinkertaistaa budjettinsa verohallinnon vuoksi. Jos sairaaloissa hoitovirheiden määrä haluttaisiin laskea puoleen nykyisestä erittäin matalasta tasosta, sairaaloiden kustannukset nousisivat ainakin kaksinkertaisiksi.

Jos ihmettelette tätä väitettä, ajatelkaapa että jokainen lapsi, jolla on vähän pää kipeä, ja jokainen humalainen, joka valittelee muun ohella päätään, olisi silloin toimitettava röntgenin lisäksi vahvakenttämagneettikuvaukseen. Oireen taustalla voi olla (alle yhden prosentin todennäköisyydellä) piilevä verenvuoto tai kasvain, joka ei ilmene muulla tavoin.

Siis tarvitsemme tuomioistuimia aivan kälytännön syistä, ja EY-tuomioistuin alkaa olla esimerkki aika järkevästä toiminnasta sotkuisten säädösten perkaamisesta käyttökelpoisiksi.

Suomessa en itse näe sitä aikaa, mutta ehkäpä lapseni näkevät tilanteen, jossa meillä on yksi ylin tuomioistuin tutkimassa vakavia ja periaatteellisia rajanvetokysymyksiä, ja sitten muita putiikkeja. Olen näkevinäni, että perustuslakivaliokunnan, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tehtäviä voisi yhdistää, ja oikeampi lakien soveltaminen voitaisiin jättää hovioikeuksille. Viimeksi mainitulla tarkoitan "nyppimistä" eli asiaa oikeastaan vaikuttamatonta oikomistaja viilaamista, johon ylioikeudet panevat nykyisin käsittämättömän paljon aikaa.

Kenties nykyisiin käräjäoikeuksiin tai niiden alapuolelle syntyy ”rauhantuomareiden” järjestelmä, joka muistuttaa nykyistä sovittelua. Rikosasioista nykyisinkin 90 prosenttia on todellisuudessa ongelmattomia, ja ne voisi hoitaa huomattavan kevyesti ja nopeasti. Todellisuudessa ongelmaton on esimerkiksi rattijuoppous, joka on myönnetty tai verikokeella todistettu ja jossa korvauspuoli ei jätä kysymyksiä avoimiksi.

Vanhempi amerikkalainen kirjallisuus kertoo taistelevasta korkeimmasta oikeudesta. Sotien jälkeen poliittinen elämä oli niin mullin mallin, että jopa Joseph McCarthyn kaltainen heittiö pääsi pahantekoon ja J. Edgar Hooverin salainen poliisi (FBI) piteli jopa presidenttejä kuristusotteessa.

Silloin tuomioistuimet tarttuivat pakon edessä ensin rotuongelmaan ja sitten kansalaisvapauksiin, ja merkittäviä muutoksia syntyi. Sitten todettiin, että esimerkiksi Alabamassa sekä ehkäisy että abortti olivat rangaistavia tekoja, ja oli otettava kantaa siihen, onko tämä laitaa. ”Federalismi” on amerikkalainen vaikea kysymys – liittovaltion ja osavaltioiden toimivallan ero. Tuossa tapauksessa ehkäisy luettiin yksityisyyden suojan piiriin (privacy – myös ”yksityisasia”, jolle viranomaisilla ei ole asiaa kuraisine jalkoineen), ja varhnaisvaiheen abortti katsottiin usein ehdoin enemmän raskaana olevan naisen kuin lainsäätäjän asiaksi.

Siinä vaiheessa useimmat olivat villiintyneet näkemän tuomarit joko liberaaleina tai konservatiiveina. Sellainen jako oli ja on jopa Yhdysvalloissa tuomareista itsestään outo, ja eurooppalaisille merkillinen. Ylivoimaisesti useimmat tuomarit ajattelevat, että kaikkihan riippuu laista ja jutusta ja että ani harvoin tuomarilla on edes tilaisuutta päästä osoittamaan jotain vanhoillisuutta tai vapaamielisyyttä.

Mainitsemassani kirjassa on vastoin kirjoittajan tarkoitusta se ansio, että kuvassa vilahtelevat vanhan taistelukauden suuret nimet, kuten John Paul Stevens ja kieltämättä William Rehquist, liberaalien ja konservatiivien ikonit.

En tiedä, kenen asialla tämä journalisti-kirjoittaja on, mutta hänen päätelmänsä on vakuuttava. Nykyinen, vanhoillisempi korkein oikeus koostuu kyllä hyvistä ammattilaisista, mutta George W. Bush onnistui muuttamaan tuomioistuinta. Esimerkiksi The New York Timesin ja Washington Postin ja muunkin itärannikokn establishmentin mielestä kelloa käännettiin roimasti taaksepäin.

Presidentti John Roberts ja nuorin jäsen Sam Alito ovat vertaistensa arvostamia ammattilaisia. Ja tietysti tuomioistuinten on muututtava ja tietysti niissä on oltava erilaisia ajatusmaailmoja.

Vanhan vitsin mukaan Learned Hand sanoi Oliver Wendell Holmesille: make justice – jaa oikeutta. Ja Holmes sanoi, ettei se ole hänen työnsä, ”I apply law”, minä sovellan lakeja. – Hand ja Holmes ovat vuosisadan legendaarisimpia nimiä ammatissaan.

Jako on oikea ja ikuinen. Jotkut yrittävät parantaa yhteiskuntaa tuomioistuimen päätöksillä, jotkut yrittävät soveltaa lakia tunnollisesti sellaisena kuin lainsäätäjä on tarkoittanut.

Aivan tarkkaan ajatellen tämä jännite on jokaisen tuomarin päässä, ja etenkin korkeimmassa oikeudessa tuo ensin mainittu vaihtoehto ei ole meilläkään täysin vieras, vaikka kukaan tuomari ei valitsisi sanojaan noin. Joku voisi ehkä puhua epämääräisesti ”lain tarkoituksen” toteuttamisesta. Mutta silloin kun ei toteuteta lakia vaan lain tarkoitusta, silloin tavallaan mennään lainsäätäjän alueelle.

Meikäläisittäin tässä ei ole mitään uutisarvoista. Jotkut lait ovat niin vanhoja tai niin epäselviä tai niin puutteellisia, että tuomioistuimen on aivan pakko tekaista niille ”tarkoitus”.

- - -

Jatkan vielä huomenna. Kirjoittelen täältä Lappeenrannasta miten parhaiten ehdin.

Huomenna vuorossa on Suomessakin hyvin tunnetun Dworkinin uusi kirjoitus, jossa hän ilmaisee suuren epätoivonsa edellä käsitellyn U.S. korkeimman oikeuden ja sen kahden uusimman jäsenen johdosta.

Outoa ettei hän lyö erikseen halolla Antonin Scaliaa, joka on ainoa henkisesti tasapainoinen tuomari porukassa. Hänen mielestään maailman paras tuomari ja miellylttävin ihminen on Antonin Scalia, ja kun Antonin Scalia sanoo näin vähän väliä, asiat ovat parhaassa mahdollisessa kunnossa parhaassa mahdollisessa maailmassa.