Shape of Things

Siinä voi olla perää, että englannin kieli vastustaa läpinäkymätöntä politiikkaa historiallisista syistä.

Locken ja muiden empiristen edeltäjä oli Shakespeare, jonka perässä tulivat Elisabethin ajan muut näytelmäkirjailijat ja sitten Swift.

Englantia äidinkielenään puhuva tietää, että oppineet hupsut ovat näytelmän naurettavia henkilöitä, jotka tietävät kaiken mutta eivät ymmärrä mitään.

Tai sitten he ovat pyörryksiinpuhujia, joiden Uuden Ajan kieli on tarkoitettu turruttamaan kuulijan tarkkaavaisuus siksi aikaa, joka puhujalta menee kuulijan lompakon varastamiseen.

Valitettavasti tuo hupsujen kieli on kovin perinteistä etenkin saksana ja venäjänä. Se on sama kieltä, johon poliitikot harjaantuvat myös meillä hyvin nopeasti. Asioita ei ole, mutta lauseet kootaan Lego-palikoista, joiden järjestystä voi vaihdella.

Kielellä ja havainnolla ei ole yhteyttä. Kieli ja kokemus eivät kosketa toisiaan.

Tästä syytän runouden modernisteja. He keksivät ja toteuttivat rähmällään olon ennen kuin muut intellektuellit. Ei ihme, että meille kävi samalla tavalla kuin Saksalle. Runous muuttui seitinohueksi ja yhdentekeväksi. Poikkeus on sitten Saarikoski, joka myös huonoiksi mainituissa kirjoissaan antoi muotoja kokemuksille.

Tuo sana "muoto" ärsyttää. Suomea kirjoittaen se tuo melkein väkisin mieleen sanan "form". Muoto ja sisältö. Muodottomien miesten kieltä. Marxismin-leninismin kielen tuli olla muodollisesti virheetöntä ja sisältöä vailla.

Englanniksi muoto on myös "shape". The Shape of Things to Come (H.G.Wells).

Siinä on lähellä toinen kääntymätön sana: suhde, suhteellisuus. Meille se on relaatio, relativity. Englanniksi se voi olla myös proportion, sense of proportions. Relaatio vallitsee matkan ja ajan välillä. Proportshuuni vallitseee Alvar Aallon tarjoiluvaunussa, joka on kallis, ja siinä luostarin puutarhassa, jossa olen kälynyt Fiesolessa katsomassa Firenzeä kaukaa.

Mietin tätä kovin kun käsitin Sir John Eliot Gardinerin musiikin mittasuhteiden tajun ja taidon väittää tuo taju toisille. Tuloksena oli että kaikista säveltäjistä Brahms löysi muotonsa. Brahmsia ei ole vältämättä pidetty oikesuhtaisuuden mestarina. Jo Herman Hesse arveli "Arosudessa", että Brahms ei päässyt taivaassaan, koska hänen soitinnuksensa oli liian raskas.

Raskas soitinnus tarkoittaa jotain yliopistollista. Aines ei ole järjellisissä mittasuhteissa asiaan. Se menee kuin - teknisesti suurenmoinen, musiikillisesti ihailtava - John Coltranen villiintynyt saksofonisoolo, yli kaikkien äyräiden. Mississippi on kaunis, paitsi jos se on jo kellarissamme.

Britti ja amerikkalainen kirjoittavat parhaimmillaan niin kuin esimerkiksi Joseph Conrad (joka ei ollut oikeastaan kumpaakaan, vaan ranskaksi ajatteleva puolalainen). Se mikä oli silmien edessä, nähtävissä, kerrottiin selkeästi ja konstailematta. Mutta kun kysymyksessä oli todella suuri kirjaiija, hän oli koko ajan tietoinen myös siitä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.

Orwell oli samanlainen, kunnes päätyi kirjoittamaan "Eläinten vallankumouksen" ja "1984", jotka eivät kumpikaan ole erikoisen onnistuneita kirjoja. Orwellin esseet ovat onnistuneita, ja yksi niiden pysyvä aihe on arvovaltaisten tahojen harjoittaman kielenkäytön puhkominen.

Tällä kohdin on muistutettava, että ranskalaiset osasivat tämän asian Montaignesta alkaen, mutta se pääsi jotenkin unohtumaan heiltä, kun heidän kielestään alkoi tulla kovin usein hurmaantunutta tanssia kokovartalopeilin edessä.

Saisimmekohan Suomeen vielä joskus pitävää kieltä? En oikein jaksa toivoa. Sellaiselle ei näy markkinoita.