Käsiala

MIT Technology Review on hyvä lähde tietotekniikkaan meille, joilla uteliaisuus korvaa asiantuntemuksen.

On valitettu että verkko on täynnä roinaa. Onhan se niinnii'. Mutta juuri nyt, kukn sanomalehdistö ja osa aikakauslehdistöä etsii kuolinkouristuksessa elintilaa, verkosta löytää asiaa, jos etsii tosissaan.

Ehkä yliopistojen verkkopaikkojen suosiminen on kotiinpäin vetämistä, ehkä ei.

MIT on kumminkin yksi niistä noin kymmenestä tutkimusyliopistosta, jonka nimen lausuttua voi rauhassa nielaista. Massachusetts Institute of Technology.

Nyt syötteeni ilmoitti, että käsialan eli kirjoituksen tulkitseminen askarruttaa edelleen.

Muuan toinen syöte johti sinänsä kavahdettavaan itseapukauppiaaseen, joka sano pelottavasti: työpöytäsi ja ympäristösi kertoo sinusta ikävän paljon. Siitä näkee, millainen käsitys sinulal on itsestäsi ja mitkä peloistasi ovat päällimmäisiä.

En viitsi kieltää, ettei olisi tullut hiukan siivotuksi ja skannatuksi erilaisia laskuja ja kuitteja. Laskin kuitenkin, että pöydälläni oli erilaisissa kupeissa ja lisksi hujan hajan 72 kynää.

Määrää voidaan pitää suurena.

Yksi Rami saattaa olla viimeinen ihminen maailmassa, joka kirjoittaa kaiken terällä ja juoksevalla musteella. Rotringin "kalligrafiset" kynät ovat hyviä ja halpoja.

Omat täytekynäni kuivuvat laatikossa. Geeli-rolleri antaa saman kirjoitustuntuman ja on viisitoista kertaa vaivattomampi käyttää. Lisäksi niitä voi kavaltaa työpaikalta.

Varoituksen sana: etenkin rolleri on varma tapa tuhota valkoinen paita tai pikkutakki.

Älä pidä kyniä rintataskussa!

Amerikassa ja englanissa on edelleen pitkäkäsi, longhand. Luultavasti näinä aikoina hipsivät manan majoille viimeist kirjailijat ja tiedemiehet, jotka kirjoittavat myös tuhatsivuisen tutkimuksen ensimmäiset versiot käsin eli kynällä.

Syy on selvä. Kun oli itse nuori ja etevä, jotkut vanhemmat kollegat suorastaan paheksuivat sitä, että osasin kirjoittaa koneella. Sellainen ei oikeastaa ollut parempien brittiläisten seuratapojen mukaista. Korkeimmassa oikeudessa saattoi iltapäivisin kuulla tomuisista huoneista puhetta ja pauketta, kun joku arvovaltaisista oikeusneuvoksista saneli "lappua" konekirjoittajattarelle.

Asinajaja Heikki Borenius, aikoinaan esimieheni ja sangen mielenkiintoinen ja etevä henkilö, saneli inlaagoja joka päivä rouva Niemiselle, jolla ei siis ollut etunimeä. Tai oli se Aune, mutta sitä ei käytetty. Rouva Niemisen kirjoituskoneessa oli Remingtonin näppäinsijoittelu, vaikka muu maailma oli siirtynyt sopeutettuun Underwoodiin. Siinä missä meillä on A, Remingtonissa oli X.

Asianajaja HB (äänetään hoobee) kirjotti sitten marginaalit ja ja liuskojen kääntöpuolet täyteen huomautuksia, muutoksia, oikaisuja ja parannuksia, ja rouva Nieminen kirjoitti taas, kunnes oli aika tarttua viralliseen paperiin nro 2 ja sijoittaa kalkkeeripaperit paikoilleen.

Tämä on filosofinen kysymys, mutta eräät epäilevät, ettei kirjoituksen vaivattomuus ole hyväksi tekstin laadulle. Jos taas kirjoittaa kirjallisuutta musteella sidottuihin kirjoihin mallia Bell Labs (saa suomesta), voi olla, että tulee miettineeksi, mitä kirjoittaa.

Niin tai näin, käsialan tunnistus ei tiettävästi onistu, ja nuoretkin tohtorit istuvat Valtionarkistossa näpyttelemässä läppäriin menneisyyden merkkihenkilöiden kirjeenvaihtoa tai muistiinpanoja.

Tätä ihmettelen mutta kukaan ei ole suostunut selittämään. Ne 1800-luvun ihmiset, joiden papereita olen itse pöyhinyt, ja lisäksi kaikki kopistit ja käräjäkirjurit, kirjoittivat järkyttävän tasaista, säännönmukaista ja kaunista käsialaa.

Karvas epäilyni on, ettei OCR-järjestelmän puuttuminen johtuisi kuitenkin vain markkinoiden suppeudesta.

Ja nyt MIT Technololy Review vetää esiin kynällä kirjoitetut tunnarit eräänlaisina "biotunnisteina".

Tunnen jollain lailla keskusrikospoliisin tekniikkapuolen väkeä. Siellä on johtajana sellainen Himberg, joka osaa asiansa.

Aikoinaan poliisin tutkijat kertoivat minulle - juoksin siellä erinäisissä asioissa omin nokkini - ettei poliisin käsialantutkimus ole mitään sukua naistenlehtien grafologialle. Aikoinaan kävi ilmi, että tämä etenin saksalaisten ja sveitsiläisten suosima grafologia, jonka uranuurtaja Suomessa oli Leo Pennanen, ei taida olla tiede eikä edes projektiivinen testi, vaan lähinnä intuitiivista arvailua.

Se tieto oli pettymys. Vasemmalle kallistuvaa tekstiä kirjoittajat eivät olekaan himomurhaajia, kuten olin luullut luettuani aikoinani alan kirjallisuutta.

Poliisi tutkii esimerkiksi väärennetyksi epäiltyjä allekirjoituksia mikroskoopilla, kemiallisesti ja nykyisin hienoin fysikaalisin keinoin. Tulos on käytännössä varma, jos vain vertailumateriaalia on riittävästi. Olen ollut oikeudenkäynneissä, joissa poliisi on pitänyt "jokseenkin varmana", ettei vekseliä ole allekirjoittanut henkilö, jonka nimi siinä lukee, vaan päin vastoin henkilö X, joka on syytettynä väärennyksestä.

Sekin on mennyttä aikaa. Ei nykyisin pääse pelkällä allekirjoituksella edes vankilaan. Tai jaa - ehkä joku vielä väärentää esimerkiksi tädin testamentin.

Kesiajalla ja uuden ajan alussa hallitsijoilla ja mahtimiehillä oli erikoisia allekirjoittajia. Ruhtinaan oma kirjoitustaito saattoi olla... kouliintumista vailla. Siksi asiakirjan allekirjoitti ammattilainen.

Sitä perua ovat seteleitten pohjakuvioina vielä esiintyvät kiehkurat ja girlandit, jotka olivat esimerkiksi 1600-luvun allekirjoituksissa erikoisen runsaita. Kirjuri varmensi allekirjoituksen näin väärentämistä vastaan. Siihen tarvitaa kovan tason ammattilainen, että pystyy vetäisemää yhdellä vedolla sata silmukkaa ja lenkkiä. Alan tutkijoiden mukaan kuninkaallisten kanslioiden kirjurit tunnistivat allekirijoituksesta jopa sen, kuka naapumaan keisarillisen kanslian kirjureista oli laatinut allekirjoituksen.

Luultavasti komea allekirjoitus katosi vanhan yhteiskunnan myötä. Yhdysvaltain itsenisyysjulistuksessa kaikkein hienoin nimmari on kaikkein vähäpätöisimmän miehen. Sellainen oli aikoinaan tavallista. Olen tuntenut nimismiehiä, joiden allekirjoittama kalastuskortti oli todellinen taideteos.

Mannerheim, joka todellakan ei käyttänyt etunimiä eikä niiden alkukirjaimia allekirjoituksissaan, oli vanhan Wulffin myyjiltä kuulemani mukaan kranttu täytekynistä, ja hänen kirjoituksensa tunnusomaisuus johtui siitä, että hän piti kirjoittaessaan kynää pystyssä etusormen ja keskisormen välissä.

Ratsuväen kadonnutta perinnettä tai aatelismiehen kotkotuksia? En tiedä.