Sivun näyttöjä yhteensä

9. kesäkuuta 2007

Ismo

Miten Ismon mahtaa käydä?

Tiedätehän, Ismo on peliriippuvainen.

Hänellä on hankala luonne. Hän ei halua tunnustaa tosiasioita. Hän elää kuvitelmien maailmassa. Hän on ylpeä itsestään etenkin silloin, kun siihen ei olisi aihetta.

Toivoisinpa, että Ismo nimitettäisiin ministeriksi tai kansliapäälliköksi.

Hänellä olisi varmaan aikaakin nyt kesällä, kun sarja on tauolla.

Sivistyneet ihmiset ja lisäksi professorit vihaavat ja potkivat luotaan tavallisia ihmisiä. Muistan ainakin kaksi, jotka lainaavat tunteitaan latinaksi: odi profanum vulgo et arceo. Horatius. Carminum liber III 1 eli tuttavien kesken vain "Odes".

Päivö Oksalan väitetään esittäneen tätä lainausta paljon puhutuilla latinan pro-kursseillaan. En tiedä totuutta, kun en kursseja käynyt. Pro lipsahti muinoin suoraan läpi, kun olin huvikseni lukenut pitkän latinan kurssin ja kieliopin. Arvelin siihen aikaan, että klassillinen poikalyseo on hienointa maassa, ja kun kävin epäklassillista yhteiskoulua, niin piti sitten harjoittaa erillisopintoja syvän murrosiän synkkyydessä.

Joidenkin esimerkkihenkilöiden perusteella arvelen, että eliittikoulutus jättää luonteeseen lähtemättömän tahran. Eliittitason tiedot puolestaan vanhenevat muutamassa vuodessa, mutta häijy korskeus ei vanhene.

Jokaiselle välineelle vuorostaan on soviteltu rahvaanmielistelijän viittaa. Italialainen ooppera esimerkiksi olijalostuneiden sielujen mielestä rahvaanomaista ilveilyä vielä 1900-luvun alussa, ja Verdin epäillään nieleskelleen ja rykineen, jos tuli puhe Wagnerin kaltaisista tosi taiteiijoista. Ooppera oli joissakin Italian kaupungeissa samanlaisessa asemassa kuin jalkapallo nykyisin ja pyöräily tässä välissä.

Romaani oli hyvin kyseenalainen huvitus, ja monet kuuluisat romaanikirjaiijat lausuvat varoituksen sanan. Elokuva oli alkujaan bordelliviihdettä, ja on hyvin tunnettua, että näyttelijät luettiin hallinnollisissa määräyksissä samaan ryhmään kuin prostituoidut, varkaat ja irtolaiset.

Televisio-ohjelmat suunnattiin putkiaivoisille, mutta saippuaoopperat ovat jääneet yleisessä katsannossa alimmalle arvonannon askelmalle senkin jälkeen kun dokumentit, draamasarjat ja ajankohtaisohjelmista jäntevimmät ovat muuttuneet luvallisiksi kokemuksiksi.

Saippuasarjojen eli siis juonensa ja sisältönsä kannalta vaatimattomien ja tarinoina loputtomien ihmissuhdesarjojen arvoitus on vaikea. Minulla ei ole mitään käsitystä menneiden aikojen suursarjoista, jotka puhuttivat puolta kansaa. En tullut lainkaan katsoneeksi niitä. En saa selvää kauniista enkä rohkeista. En toisin sanoen näe tarpeeksi vaivaa päästäkseni selville henkilöistä ja heidän kuvitelluista seikkailuistaan, ja siksi erotan vain kuvamattoa. Suljen television.

"Salatut elämät" sitä vastoin herätti minussa kevätkaudella innostusta, kun huomasin ensin jostain hajamaininnoista ja sitten netin keskustelupalstoja tutkimalla, että kohdeyleisö on 8-11 -vuotiasta. En tiedä, onko tämä totta, mutta vaikutelma on vahva.

Hollywoodin toimintaleffojen kohdeyleisö on väitteen mukaan 12 vuotta täyttänyttä, joten tässä on iso ero.

Katselin Salkkareita harjoitteluna ukkokotiin siirtymistä varten. Sarja tuntuu paljon hauskemmalta kuin "Kotikatu", jossa näyttäisi olevan oikea käsikirjoitus ja taitavia näyttelijöitä, vaikka jaksoista tulee mieleen lähinnä väärin toimiva puimakone, joka pieksee korret ja tähkät ruumeniksi. Myös Salkkareissa on "tyyppejä", jotka on leikattu kartongista niin kuin paperinuket niin että niiden päälle voi pukea "tapahtumia".

Jotain syvällisestä näissä sankareissa täytyy olla, koska tyypit jäävät joskus jatkamaan keskusteluaan katsojan päässä juuri samalla tavalla kuin romaanin henkilöt. Koskela ja Lammio keskustelevat upseerikoulutuksestaan ja tulevaisuudestaan. Miten Ismolel käy, kun Seppo ei lainaa enää rahaa?

Alexandre Dumas oli ihailluimpia ja halveksituimpia kirjailijoita kautta aikojen. Olen hiukan silmäillyt "Bragelonnen varakreiviä" ja sitä toista tiiliskiveä, jonka nimi saattaa olla suomeksi "Kaksikymmentä vuotta myöhemmin". Dumas'n tehtailemat hahmot, joiden nimitys "muskettisoturi" tarkoittaa henkivartiokaartia, näyttäisivät olevan saippuaoopperan henkilöiden kantamuotoja, samoin kuin sarjan naiset, etenkin Mylady de Winter. Salaperäinen, hyväntahtoinen, arvaamaton, huimapäinen, uskollinen, uskoton.

Salatut elämät hämmästyttää siksi, että romantiikka on riisuttu pois. En ole sattunut huomaamaan sarjassa yhtäkään erikoista henkilöä, saati urheilun ja muun viihteen tuottamia samastumisen kohteita eli ihannehahmoja. Näissä ihmisissä ei ole muuta erikoista kuin ammatteja ajatellen käsittämättömän kalliit asunnot, joita ei tarvitse koskaan siivota, ja pyykki jota ei tarvitse pestä. Kaupassa eli kiskalla he joutuvat kuitenkin käymään.

"Kotikadun" ihmiset ovat herraskaisemman makuisia. Amerikkalaisissa saippuasarjoissa kummastuttaa henkilöiden tarmokkuus ja sanavalmius. Salkkareissa jahkaillaan ja tuijotellaan tutunomaisesti.

Tavallisisia ihmisiä on kuvattu paljon, mutta ellei ihmisissä ja heidän vaiheissaan ole mielenkiintoa, tekijän on sitten pakko kirjoittaa hyvin tai ohjaajan ja hänen ryhmänsä tehdä jäntevää työtä.

Radion "Suomisen perhe" ja muutamat sen seuraajista olivat hyvinkin taitavaa työtä. Salaiset elämät ihastuttaa tuotantona ja organisaationa, mutta muutoin liike on kuin tavarajunan ja dramaturgiaa ei ole. Hirmutyöt ja ihmeellisyydet ovat iltapäivälehdistä tuttua tavaraa - vaikka kioskilla ei ole käynytkään hullua haulikkomiestä, ainakaan vielä.

Erikoisen kiitettävää on kohottavien ajatusten ja aatteiden puuttuminen. Kansanvalistushengestä ei näy enää jälkeäkään.

Vastattavaksi jää kysymys, mistä huimat katsojaluvut. Tirkistely on liian yleisluonteinen vastaus.

Ennen kouluikää ja koulun aloittaneina koulimme itseämme kuuntelemalla oven raosta ja katselemalla toissilmin. Voi olla että sellainen perehtyminen aikuisten kummalliseen elämään on miltei sama asia kuin kulttuuri tai sivilisaatio. Siten opitaan vaikeimmat asiat: miten reagoidaan, mitä kysytään, mistä vaietaan.

Kun katsoja on todella pieni ja kokematon, aikuisille joutavatki asiat verhoutuvat salaperäisyyteen.

Edellisessä maailmassa arvokkain oppi saatiin luultavasti lapsijoukossa, ei koulussa. Nyt lapsijoukkkoja ei oikeastaan enää ole - ja aikuisjoukotkin harvenevat. "Ryhmä" olkoon tässä eri asia eli tarkoitusperän tai vastaavan yhteen kytkemä jouko. Joukko puoletaan on satunnainen kuten kioskilla istuskelevat (nykyisillä kioskeilla ei ole penkkejä).

Lapsijoukossa oppi, mikä on turvaetäisyys, jos aikoo aukoa päätään, ja kuka uusista opettajista on aivan hullu.

Jospa, kuitenkin, yhteiskunnassakin olisi merkkejä "yhtyvien astioiden laista". Kun fyysinen yhteys heikkenee, kuvayhteys paikkaa vahinoa ja toimii vaarallisten paine-erojen tasaajana.

Mitä minä olen ymmärtänyt, niin esimerkiksi Saksan viisi miljoonaa turkkilaista katsotavat viidella miljoonalla lautasantennilla turkkilaisia saippuasarjoja eivätkä uskonnollisten ja poliitisten johtajien teutaroimista.

Jos näin on, niin on hyvä.

11 kommenttia:

  1. Olen ollut Päivö Oksalan kursseilla abina Jyväskylän Kesässä 1965 ja syyslukukauden 1966. Pitää olla luullakseni Odi profanum vulgus et arceo. En usko että alkuperäisen viestin merkitys on niin suoran luokkakantainen kuin ensinäkemältä kuulostaa, vaikka erottautumisesta siinä toki on kysymys, distinktiosta. Muuten, muistaakseni juuri Päivö Oksala suomensi Horatiuksen Odi et amo (Vihaan ja rakastan) tyylilleen ominaisesti: Vieron ja lemmin. Se on naurattanut minua aina.

    VastaaPoista
  2. Muskettisoturien tekijä paheksu ideavarkauksia - Alexandre dumas plagiaatit.

    VastaaPoista
  3. Ad Anssi Sinnemäki:

    Oikeastaan volgus (rinnakkainen kirjoitusmuoto). Olet varmasti oikeassa. Päivö O. diivaili. Runon jatkosta nähdään, että muusat siinä asetetaan vertailukohdaksi ja samalla lyyrikko tulee kehaisseeksi itseään.

    "Odi et amo" on Catullusta.

    Oma suosikkini on Päivön Sapfo (ulkomuistista) "Noin punaloistoa saa omenainen oksien päässä, oksien viimeisten. Sitä huomaa ei poimijajoukko. Ei toki unhoon jäänyt, vaan ei yltänyt kenkään."

    Saarikoski "Poimijat unohtivat makean omenan ylhäälle oksalle punertumaan. Eivät he unohtaneet. Se oli vain liian korkealla.

    "Aristoteleen kantapäässä" pohdimme Matti Suurpään kanssa teemaa "kenkä suomalaisessa runoudessa". En raaskinut ottaa Oksalaa esimerkiksi, kun oli Koskenniemi käytettävissä "tuskan... pyyhkiä kenkään..."

    VastaaPoista
  4. Häijyt ja korskeat tuppaavat menestymään. Kiltit ja ujot putoavat väleihin. Tänään kätkin ikuiseen lepoon vajaat kuusikymmentä vuotta kiltteyttä ja ujoutta. Koskee.

    PS. muskettisoturien tekijä ei paheksu nykyisin mitään. Hän jäljittelee itse koiranputkea.

    VastaaPoista
  5. Taitaa olla Ismo peiliriippuvainenkin.

    VastaaPoista
  6. PS. muskettisoturien tekijä ei paheksu nykyisin mitään. Hän jäljittelee itse koiranputkea.

    Siksipä siis tuo epätäydellinen imperfekti.

    VastaaPoista
  7. Eikös Ismo ole käsikirjoitettu vastenmielisimmäksi ääliöksi koko porukassa. Ainakin tuntui siltä kioskin perustamisen aikoihin. Aaargghhh!!

    VastaaPoista
  8. Kemppinen: "En raaskinut ottaa Oksalaa esimerkiksi, kun oli Koskenniemi käytettävissä 'tuskan... pyyhkiä kenkään...'"

    Credit to whom credit is due: tietääkseni ainoa todistettu esimerkki tuskan (tai itse asiassa murheen) pyyhkimisestä kenkään löytyy kuitenkin Elina Vaaralta, Hölderlinin Menonin valitus Diotiman tähden -runon suomennoksesta (I osa):

    Niin myös laitani mun! oi rakkaat, otsani yltä
    murheen untako ei kenkään pyyhkiä voi?

    Teorian Koskenniemestä sylttytehtaana kehitti ilmeisesti alunperin Martti Terho ja sen popularisoi lopullisesti Terhon kaima Martti Anhava esseekokoelmansa Melkein oikein nimikkoesseessä, jossa Anhava tosin toteaa, että Terhon käyttämä esimerkkisäe "Tätä tuskaa ei kenkään pyyhkiä vois" on todennäköisesti tyypillinen "melkein oikein"-sitaatti, siis apokryfinen. Luultavasti Terho oli joko tietoisesti tai tiedostamatta attribuoinut säkeen Koskenniemen, koska se jotenkin sopii tämän pirtaan paremmin kuin Vaaran.

    Olisiko tuo "Aristoteleen kantapää" muuten kuultavissa netissä? Kyselee nimim. "Kengän käytöstä suomalaisessa lyriikassa kiinnostunut"

    VastaaPoista
  9. Ad Veikko Suvanto:

    Täsmlleen näin olimme Suurpään kanssa muistvinammekin. Koskenniemen tuotannosta kenkää ei ole löydetty.

    Oksala-esimerkkini on aika luultavasti oikea. Se olisi kirjasta Kreikkalaisia kirjailijakuvia, jonka olen hukannut. Siihen sisältyvät käännösesimerkit eivät keskimäärin ole hyviä.

    Aristoteleen kantapää on kauttaaltaa netissä, ja tämä jakso tulee luullakseni alkavalla viikolla.

    VastaaPoista
  10. Ad Kemppinen:

    "Oksala-esimerkkini on aika luultavasti oikea. Se olisi kirjasta Kreikkalaisia kirjailijakuvia, jonka olen hukannut."

    Minulla tämä harvinainen (?) kirja sattuu olemaan, sillä otin sen kerran erään suursiivouksen yhteydessä kieliainejärjestöjen yhteistilasta Lingvasta (Uuden ylioppilastalon 5. kerroksesta). Puolustukseni on se, että a) Lingvan kirjastoa ei (valitettavasti) juuri kukaan enää käytä ja b) sinne juuri tätä opusta vielä useita kappaleita. Mielestäni se oli myös kohtalainen palkkio Lingvan siivouksesta, joka tehtiin tietenkin talkootyönä. "Siivouksen" voi sitä paitsi käsittää monella tavoin...

    Oli miten oli, muistit tuon Sapfo-käännöksen kyllä "melkein oikein", mutta käännöksen luonteeseen nähden hämmästyttävän hyvin. Muutamat erot alkuperäistekstin ja muistumasi välillä ovat opettavainen esimerkki siitä "muistin kristalloivasta vaikutuksesta", josta Anhava tuossa esseessään puhuu.

    Oksala:

    Noin punaloistoa saa omenainen oksien päässä,
    oksien viimeisten; sitä muista ei poimijajoukko;
    ei tosin unhoon joutunut, vaan ei yltänyt kenkään.

    Itselläni tuonlaatuinen runoteksti ei millään pysy päässä. Olen monet kerrat yrittänyt opetella ulkoa tuon kahden säkeen mittaisen kohdan Vaaran Hölderlin-suomennoksesta, jottei minun täytyisi ottaa kirjaa esiin ylähyllyltä joka kerta, kun asia tulee puheeksi, mutta unohdan sen aina välittömästi sen jälkeen kun olen siteerannut sitä jollekulle tai vaikka kirjoittanut sen ylös (kuten äsken). Sen sijaan Martti Terhon keksimän (ja ehkä Martti Anhavan ja hänen vanhempiensa muistin vielä kristalloiman) Koskenniemi-säkeen "Tätä tuskaa ei kenkään pyyhkiä vois" olen muistanut ulkoa siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran luin.

    Kiitos "Aristoteleen kantapäätä" koskevista tiedoista, täytyypä kuunnella!

    VastaaPoista
  11. Catullusta tietenkin. Muistin sen heti, kun olin poistunut työhuoneeltani päätteen äärestä. Eli: Olin unohtanut sen, ennen kuin olin poistunut työhuoneeltani päätteen äärestä.

    VastaaPoista