Katukiviä ja munakasta

Sanon vielä sanasen kirjoittamisesta, jota olen nyt käsitellyt kummallisen pitkään.

Ehkä tässä on kysymys tavallisesta tempusta.

Lahjakkuuden puute peitetään luonnevikaisuudella. Se menee aina täydestä.

Televisiotoimittaja kysyi suomalaistytöltä Saksassa, että mikä nyt on mielenosoittajien ajatus, kun katukiviäkin taas paiskotaan. Nuori nainen sanoi tietysti, että hän ei väkivaltaa kannata, mutta ehkä maailma tulee paremmaksi, kun rikkaita maita vähän vastustetaan.

Mieleeni tuli kaikkien veristen vallankumousten puolustus, jota on käytetty ahkerasti myös Suomessa ainakin Maon ja Stalinin toimintatapoja kiiteltäessä. Olen muistavinani, että joku – ehkä Arne Somersalo tai Paavo Susitaival, jotka molemmat olivat erinomaisia kirjoittajia – olisi viitannut siihen myös Hitlerin yhteydessä:

”Et voi valmistaa munakasta rikkomatta munia.”

Johon George Orwell eräässä esseessään:

”Missä se munakas on?”

Hiljan lukemani perusteella arvaan, että Orwell viittasi tietoisesti Ranskan 1800-luvun (Quinet) kuuluisaan kysymykseen: missä on menestys?

Jakobiinien terroria eli ihmisten surmaamista giljotiinilla ja muuten totuttiin varhain selittämään sanomalla, että vallankumouksen menestys vaati sitä. Ei voinut muuta. Mutta missä oli vallankumouksen menestys?

Vielä 1990-luvun suuressa historioitsijoiden sodassa F. Furet ja eräät muut huomauttivat ikävästi, että vallankumouksellinen terrori lopetti vapauden, veljeyden ja tasa-arvon yli sadaksi vuodeksi.

Kansanvihollisten likvidoiminen ja juuri tällä hetkellä ihmisten riiputtaminen Guantanamossa perustellaan juuri samoin. Ei tämä muka hauskaa ole, mutta välttämätöntä. Oikeiden aatteiden menestyminen vaatii sitä.

Toinen maailmansota kuitenkin oli munakas.

Koko maailma oli joutumassa gangstereiden käsiin, ja kiitos Churchillin johtamien brittien itsepintaisuuden ja sitten ennen kaikkea Yhdysvaltojen pahin vältettiin.

Se on totta, että USSR menetti ainakin 20 miljoonaa ihmistä, mutta sekin on totta, että tuosta määrästä ainakin puolet oli Stalinin tietoisesti tai laiminlyönneillä tapattamia.

Olihan Stalin historian huonoin sotapäällikkö, joka muun muassa oli täysin pelit seis kaksi viikkoa Hitlerin hyökkäyksen jälkeen. Hän ei ollut uskonut omia vakoilijoitaan eikä brittien salakirjoituksen avaamiseen perustuneita tietoja (Engima), joissa selostettiin Saksan armeijan hyökkäysryhmitys viimeistä moottoripyörää myöten. Seurauksena oli melkein täystuho. Pelkästään ilmavoimista meni kolmannes. Päivässä.

Ja myös se on totta, että Englannin ja Yhdysvaltain apu, jonka Neuvostoliitto sitten hienotunteisesti painoi villaisella, oli määrältään ja merkitykseltään suunnaton. Jopa niissä panssarivaunuissa, joita edellinen suomalainen sukupolvi poltti Karjalassa, oli Fordin tai GM:n moottorit, ja taivaalla hallitsivat Airacobrat ja vastaavat. Kaartin läpimurtoarmeijan mielimuonaa olivat chicagolaiset säilykkeet.

Ja sekin on totta, että jossain rinnakkaisessa todellisuudessa Suomen Talvisotaa voisi käyttää esimerkkinä kovan luokan sotilaallisesta virheestä, joka tuli hyökkääjälle hyvin kalliiksi. Suomalaiset tosin selittävät uskomattoman menestyksen mielellään oman etevyytensä eikä vihollisen huonouden ansioksi.

Tämä on turha puheenaihe. Sekä suomalaiset että venäläiset osoittautuivat jatkuvasti uskomattoman hyviksi taistelijoiksi. Sitä vastoin Suomen onni oli vielä 1944 puna-armeijan johtoportaiden heikkous, kun Suomella taas oli juuri pataljoonatasolla runsaasti aivan loistavia suorituksia.

Huoli Yhdysvaltojen viime aikojen toimista on aiheellinen ja väistyy toivon mukaan aikanaan, vaalien jälkeen.

Vaikka on edelleen syvästi epäkorrektia sanoa Yhdysvalloista mitään hyvää, niin kyllä se suurvalta pelasti sivilisaation toisessa maailmansodassa ja sitten toisen kerran heti sodan jälkeen Marshall-avulla ja pysäyttämällä silloisen kommunismin etenemisen. Euroopassa Kreikka, Italia, Ranska ja Suomi olivat kengännauhan varassa. Suomi ei saanut raha-apua, mutta ainakin tieteen ja tekniikan uudistumisessa apurahamatkailu Amerikkaan merkitsi hyvin suuria. Meillä on edelleen näkyvissä keskeisesti Yhdysvalloissa koulutustaan silanneita johtajia, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Jorma Ollila. Ja Antti Herlin. Fyysikot, tietojenkäsittelytieteen edustajat ja biologit ovat jokseenkin poikkeuksetta hakeneet oppia Yhdysvalloista. Jopa kirjallisuudentutkimus muuttui toiseksi Amerikan vaikutteiden ansiosta; Yhdysvallat oli koonnut yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiinsa Euroopasta karkotettujen kerman.

Yhdysvaltojen vihaaminen oli oman sukupolveni suuri erehdys, samaa luokkaa kuin Neuvostoliiton ja DDR:n ihasteleminen.

Osaan luetella ulkomuistista sata asiaa ja tapahtumaa, joista en Yhdysvalloissa todellakaan pidä, ja ilmoitan suhtautuvani USA:n meininkiin yleensäkin sangen viileästi. Asuttuani siellä tiedän että en voisi asua siellä. Silti leimaan yleisen ja periaatteellisen amerikkalaisvastaisuuden rasismiksi ja huomautan, että nämä kirjoituksen alussa mainitut munakasmiehet ovat vanhastaan olleet erikoisen hyviä edistämään amerikkalaisvastaisia tunnelmia sekä Euroopassa että Aasiassa.

Järjellisyyden kannalta arvioiden Yhdysvaltain vihaaminen kuulostaa samalta kuin valtameren vihaaminen. Ruotsalaisille voi olla nyrpeä, koska toistaiseksi Ruotsi ja ruotsalaisuus on olemassa oleva ja käsitettävä asia. Yhdysvallat on niin suuri ja niin hajautetusti hallittu, ettei sitä ole olemassa.

Kaikki mitä USA:sta sanoo on totta.

Kaikki mitä USA:sta sanoo on valhetta.

Sekin on vale, että USA on suuri maa. Kun se ei ole ”maa” eurooppalaisessa mielessä.

En usko, että seuraava suurvalta eli Kiina tulee kenenkään apuun edes oman etunsa nimessä. Kiina ei ole koskaan tullut. Yhdysvallat on maailmanhistoriallinen munakas, joka onnistui – koska jotkut hoksasivat asian ajoissa ja säästivät toisen puolen munista siipikarjaksi. ”Et voi perustaa kanalaa tappamatta kanoja” ei ole järkevä lause. ”

Kanojen tappamisesta elintarviketeollisuudessa ei ole nyt puhe. Ihmisten tappamisesta… suuret diktaattorit olivat erikoisen huonoja käyttämään työvoimaa, koska heiltä työntekijät tahtoivat kuolla käsiin samalla tavalla kuin sotilaat.

Hitleriltä ja Stalinilta jäi kuorma-autoja kantoihin ja suohon, koska perääntyminen oli jyrkästi kielletty, ja ”erikoisosastojen” pistoolimiehet tulkitsivat myös peruutusvaihteen käyttämisen perääntymiseksi.