Jakoavaimella ohimoon

Hyvä ministeri Pekkarinen ja te kaikki muut!

Innovaatiot ovat kaikkien huulilla. Rahaakin on varattu. Innovaatio on sanana helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, ellei kerrota, miten sellaisia kehitetään.

Sovitaan että tarkoitamme sanalla ”innovaatio” etenkin elinkeinotoiminnassa hyödyllisiä (tehokkuutta lisääviä) uudistuksia, jotka ovat yleensä teknisiä mutta yhä useammin myös menetelmiin liittyviä. Tämän lisäksi on olemassa merkittäviä sosiaalisia innovaatioita, sellaisia kuin esimerkiksi erilaiset vertaisverkostot.

Ongelman ydin on lainsäädäntöön ja oikeudelliseen ajatteluun sisältyvä perinpohjainen väärinkäsitys. Sitä olisi ryhdyttävä kiireesti oikaisemaan.

Patenttien ja tekijänoikeuden sanotaan toimivan kannustimina eli insentiiveinä keksijöille ja tekijöille. Lisäksi nämä kaksi ja tavaramerkki kolmantena ovat sallittuja ja ehkä välttämättömiä kilpailunrajoituksia, jotka estävät investointeja valumasta sivullisten hyödyksi.

Kiihoke-ajatus tuli oikeudelliseen ajatteluun hyvin kauan sitten. Taloustieteellinen tutkimus ja tieto olivat silloin aivan kehittymättömiä. Itse asiassa hyvin suuri osa ekonomistien merkittävistä oivalluksista on tehty vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Väitän että innovaatioiden alueella markkina on toisaalta hyvin kehittymätön ja että monin tärkein kohdin markkinahäiriöt estävät hintamekanismeja toimimasta.

Insentiivit kohdistuvat vääriin tahoihin.

Jos halutaan edistää esimerkiksi matkapuhelinten tuotantoa, on keskityttävä tuotteisiin, joilla on kysyntää, ja poistettava tuotannon esteitä. Tällä alueella valtiovalta on tunnetusti toiminut ja onnistunut esimerkillisesti. Ei Nokian suuruus ole pelkästään Nokian ansio.

Kun halutaan edistää innovaatioita, kysynnän olemassaolo sisältyy jo käsitteeseen. Uudistus uudistuksen vuoksi on englanniksi ”novelty”, joka on tarkoittaa myös tarpeetonta roinaa.

Oletamme, että patentti ja innovaatio liittyvät yhteen ja että patentti on kannustin. Se tarjoaa tilaisuuden tuoda laitteita, valmisteita ja menetelmiä markkinoille ja ansaita niillä rahaa.

Miksi patentointi maksaa?

Miksi patentista on myöntämisen jälkeen suoritettava vuosimaksuja?

Miksi valtion ylläpitämä patentin hakumenettely on niin mutkikasta, että keksijän on käytännössä aina käytettävä asiantuntija-apua. Patenttiasiamiehet ovat erikoisosaajia eivätkä millään muotoa ilmaisia.

Kun halutaan edistää innovaatioita ja siis samalla patentointia, valtion pitäisi maksaa menettelyn kulut ja lisäksi poistaa patenttimaksut ja suorittaa niiden sijasta myönnettyjen patenttien haltijoille lahjapalkkiota niin että nämä pysyisivät leivän syrjässä kehitellessään keksintöään markkinoille.

Patenttioikeudenkäynnit ovat tunnetusti menneet mahdottomiksi. Myös Suomessa patentinloukkauksen kohteeksi joutunut saa varautua maksamaan kuluina ainakin sata- kaksisataa tuhatta euroa. Saako niitä koskaan takaisin, se on epävarmaa. Moni alalla toimiva juristi arvioi, että suurimmat yritykset kävelevät kylmästi pienten yli tietäessään, ettei pienillä ole kuitenkaan rahaa oikeudenkäyntiin. Tämä näyttäisi olevan totta etenkin kasvualoilla, kuten tietotekniikassa ja bioteknologiassa.

Eikö valtion olisi estettävä tämä? Riita-asiain oikeudenkäynnin pitäisi olla hyvin halpa julkinen palvelu, koska se on verrattavissa turvallisuuteen (armeija ja poliisi) ja terveyteen (sairaalat ja terveyskeskukset).

Lainsäätäjä tuijottaa väärään tahoon.

Sekä patenteissa että tekijänoikeudessa puhutaan sikin sokin ihmisistä ja firmoista. Keksijä on usein ihminen; tekijä on aina ihminen. Tilanteen mukaan patenttioikeus esitetään keksijöiden oikeutena ja tekijänoikeus tekijöiden oikeutena.

Taloudellisesti mitaten keksijän ja tekijän osuus onnistuneen keksinnön tai teoksen liikkeelle panemasta rahasta on keksimäärin alle 2 prosenttia, useimmiten paljon vähemmän.

Perinteikkäimmällä alalla eli kirjoja julkaistaessa tekijän osuus kirjan hinnasta on laskennallisesti noin 5 prosenttia (arvonlisävero ja ainakin 20 prosenttia sidoksen osuutena vähennettiin jo ”ohjevähittäishinnasta” silloin kun sellaista käytettiin). Tekijä saa parhaassa tapauksessa puolen painoksen laskennallisen tekijänpalkkion. Jos kirja maksaa kaupassa 25 euroa ja painos on suurehko 2 000, kirjailija saa 1,25 euroa kirjasta eli 1 250 euroa kirjan ilmestyessä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä siinä onkin kaikki, ja jos tekijällä on muita tuloja, tuosta summasta menee vielä vero.

Normaalisti tekijän ja keksijän tienesti on paljon tätä pienempi.

Sitten taas toisaalta tekijänoikeuteen ja patentteihin tukeutuva teollisuus on kolmannes tai jopa puolet Ruotsin ja Suomen bruttokansantuotteesta. Ruotsissa väitetään musiikin liikevaihdon olevan suuremman kuin metalliteollisuuden.

Alan bisnes ei siis näytä todellakaan tarvitsevan valtion tukea eikä lahjapalkkioita.

Patenteissa yksityisten ja yksittäisten keksijöiden merkitys on hyvin pieni. Merkittävä keksinnöllinen toiminta on kautta aikojen keskittynyt suuryrityksiin ja niiden tutkimuslaitoksiin.

Yliopistojen välillinen merkitys on suuri, mutta uusi laki korkeakouluissa tehdyistä keksinnöistä on sekä omituinen että tarpeeton. Se ei kannusta ketään. Korkeakouluilla ei liioin ole henkilökuntaa eikä resursseja harjoittaa mielekästä toimintaa patenteilla. Eiväthän yliopistomme ole koskaan pystyneet edes taloudellisesti järkevään julkaisutoimintaan. Työnjako on vanhastaan se, että kannattavat kirjat julkaisevat yksityiset yritykset ja kannattamattomat julkaisevat yliopistot.

Etenkin tekijänoikeudesta levitetään alan yritysten ja järjestöjen toimesta johdonmukaisesti virheellisiä mielikuvia. Aina kun firmat haluavat laajentaa – joskus kuluttajien turmioksi – monopolioikeuksiaan, esiin marssitetaan joku tunnettu ja hyvin pärjäävä taiteilija, joka parahtaa itkuun puolustaessaan oikeuksiaan.

Siinä ei jää yksikään silmä kuivaksi. Tietysti tekijöiden on saatava kohtuullinen ja mielellään joskus kohtuutonkin korvaus luovuudestaan. Mutta kun he eivät käytännössä saa, ja sitä ei koskaan mainita tekijänoikeudesta keskusteltaessa.

Ajatus hyödyllisen toiminnan tukemisesta julkisin varoin on hyvin vanha. Eri muodoissa sitä on pidetty yhtäjaksoisesti yllä nyt 600 vuotta. Tarkoituksena on nykykielenkäytön mukaan luoda toimivat markkina.

Mutta kun pitäisi edistää markkinaa, edistetäänkin firmoja, ja se on eri asia.

Markkina on niin yksinkertainen asia, että sitä on vaikea ymmärtää. Jos ihmiset osoittavat haluavansa ostaa bensapihejä autoja, jotka ovat lisäksi vähäpäästöisiä, sellaisia ilmestyy kauppoihin ja suursyöpöt väistyvät. Jos kaupunkilaiset siirtyvät virkistäytyäkseen sankoin joukoin tuplaviskistä espressoon, se näkyy nopeasti jopa katukuvassa.

Tätä perusmekanismia ei saa enää hukata epämääräisiin puheisiin sosialismista, vapaasta yrittäjyydestä tai globalisaatiosta. Tämä on ihan totta. Polkupyörät ovat suosittuja, ja kaupungit rakentavat kiitettävästi kevyen liikenteen väyliä.

Muutkin kuin minä väittävät, että ”aineettomat oikeudet” kuten esimerkiksi musiikki ja erilaiset äänet ja liikkuvat kuvat ovat iso juttu.

Tähän mennessä on jo moneen kertaan nähty, että nämä alat eivät edisty omin voimin ja että joka tapauksessa suuriarvoisena pidetty tuotanto sotkeutuu ahneiden kansainvälisten yrittäjien saappaisiin.

Patenteissa kansallinen suorituskykymme on surkea, mutta eipä sitä toimintaa toisaalta tuetakaan muualla kuin metsä-, elektroniikka ja metalliteollisuudessa, ja metallissakin oikeastaan vain Kone, Konecranes ja Metso.

Yliopisto-opetuksessa uusiin keksintöihin ja uusiin teoksiin tähtäävää toimintaa ei ole otettu mainittavasti huomioon.

Meillä ei ole koko maassa yhtään tekijänoikeuden tai patenttioikeuden professuuria. Informaatio- ja teknologiaoikeudessa on yksi; se on minun professuurini Lappeenrannassa. Kun kerron asiasta saksalaisille, ranskalaisille tai englantilaisille juristeille, nämä eivät ole uskoa korviaan. Oletteko te aivan hulluja? Eivätkö ministerinne ymmärrä mitään? Mitä teillä opetetaan juristeille, insinööreille ja kyltereille? Riksuäkeen rakennetta ja salaojituksen oikeuskysymyksiä vai?

Siis, ministeri Pekkarinen ja te kaikki muut – tässä olisi perustelu paljon puhutulle innovaatioyliopistolle ja järkeenkäyvä selitys sille, miksi niputettaisiin yhteen tekniikka (patentit), taide (tekijänoikeus) ja kauppakorkeakoulu (kaupankäynti näillä kahdella).