Friedell; selitys

Minulta on sävyisästi kysytty, miksi nirhaan Erik Ahlmanin rakastettua suomennosta Friedellin vanhasta 1920-luvulla kirjoitetusta Uuden ajan kulttuurihistoriasta.

Kaksi vastausta. Friedell on onnistunut ainoana henkilönä maailmassa kulttuurihistorian kirjoittamisessa. Hyllyssäni olevat parikymmentä kilpailevaa teosta ovat erittäin hyviäkin - kuten Peter Watson. Friedell kuuluu samaan sarjaan kuin Macauley, Gibbon ja Michelet parhain kohdin.

Friedell kirjoitti kuvan esittämässä kahvilassa, milloin ei kirjoittanut revyykappaleita tai näytellyt Max Reinhardtin tuotannoissa.

Kiinostavaa muuten että parhaat amamattilaisemmikin ovat narahtaneet Stanislavski - Brecht -kuvioon jaj melkein unohtaneet Renhardtin. Epäilen kommunisteja. Reinhardt piti elokuvasta ja koulutti suoraan tai välillisesti Hollywoodissa poikansa sekä Lubitschin ja siis Hitchcockin, Billy Wilderin ja niin poispäin. Muuten myös Brechtin ja Marlene Dietrichin.

Friedellillä oli käsitys ja ajatuksia. Tosin ne olivat vääriä, mutta se ei haittaa historiassa. Hän kuvaili eurooppalaisen ihmisen suurta sairautta itämisajasta lopullisen tuhon partaalle, ensimmäiseen maailmansotaan.

Kun hän kertoo filosofeista ja ajattelijoista, tarina johtaa aina johonkin, usein selkeään esitykseen siitä, miten sanat ja maailma ovat eri paria. Samaan wieniäisporukkaan kuuluneelta Wittgensteinilta meni monta kymmentä vuotta käsittää tämä.

Friedell on kaikkien aikojen humaanein kirjoittaja. Hän näkee jokaisen ihmisen elämässä tarkoituksen, koska aikakaudet ja niiden hulluudet eivät synny suurmiesten ja hallitsijoiden teoista, vaan kaikkien ihmisten toiminnan ja siis ajattelutavan muutoksista. Peräkulman Pekka (Hans Wurst) on yhtä tärkeä kuin Ludvig XIV.

Tämä on vähän vaikeasti sanottu. Yritän palata siihen.

Ahlman on suomentanut etevästi, mutta hänen versionsa kadottaa Saksa ja Itävallan jokien luonnollisen virtauksen tyvenestä kuohuihin ja vilkkaisiin virtapaikkoihin. Lukija ei hetkeäkään epäile, etteikö matka etenisi kohti kaukaista merta.

Ahlmanin suomennosta joutuu lukemaan vaivalloisesti, yleensä lauseeet kahteen kertaan. Hän kääntää sanat oikein mutta rakenteet väärin, suosii peräkkäisiä relativiilauseita ja on translatiivin suuri ihailija. Virtaus on padottu ja valjastettu venttiilein.

Aivan lyhyt ja taatusti mielivaltainen demo. Ensin Ahlman, sitten kevyesti editoitu versioni.

Laaja, elämää muodostava ja elämää hallitseva mahti oli klassismi ainoastaan cinquecenton ensimmäisinä vuosikymmeninä: lyhyt välikohtaus gotiikan ja barokin välillä. ( I, s. 232)

Klassinen tyyli rakensi ja hedelmöitti elämää aikakauden alussa vain pari vuosikymentä - ylimenokauden gotiikasta barokkiin.

Rakennustaiteessa ja yksityisissä maalareissa kuten Mantegnassa tai Signorellissa se alkaa jo aikaisemmin; mutta uudella vuosisadalla siitä tulee yleinen intohimo ja eräälainen piintynyt idea. Suurena tunnussanana on ääriviiva: plastiikka valtaa maalaustaiteen.

Mantegna, Signorelli ja kukaties muutama muu aloittivat tämän aikaisemmin, mutta 1500-luvulla tultaessa tyylistä tuli villitys ja pakkomielle. Taikasana oli ääriviiva: muotoilu valloitti maalaustaiteen.

Samalla pääsee voitolle asiallinen, ylimielinen yksinkertaistamistahto, joka liittyy muutamiin antiikkisiin kuvanveistoksiin, jotka siihen aikan tulivat päivänvaloon: nämä kurjat sydämettömän, tyhjän proosallisen epigonitaiteen rappeutumistuotteet tulevat ratkaiseviksi ja lisäksi väärinkäsitetyiksi esikuviksi joiden despoottisen painostuksen alla nyt kaikki tulee keinotekoisesti sterilisoiduksi, siloitelluksi, kuivatetuksi ja kuolleeksi. Ylpeän koruttomuuden, joka quattrocenton rakennuksissa oli viettäyt vertojaan vailla olevia riemuvoittoja, mutta joka luonnonmukaisesti aina voi jäädä ainoastaan erikoisesti armoitettujen luonteiden etuoikeudeksi, pitää nyt vallita kaikkia elämänilmauksia, mutta esiintyy pienten henkien käsissä pullistuneeksi, kopeaksi, itsekylläiseksi pitkäveteisyydeksi rumentuneena; yksinketaisuus muuttuu niukkuudeksi, selvyys mataluudeksi, puhtaus haalistuneisuudeksi; roomalaisen empiretyylin, taiteen, joka vastasi muinaisroomalaisten suurkeinotteljain kovan ja laihan hengenmmaailman tarpeita, pitää nyt äkkiä kohota yksinomaiseksi normiksi, korkeimmaksi ihanteeksi.

Samalla voittaa itaran ylimielinen yksinkertaistaminen, lähtökohtana muutamat antiikin veistokset, jotka tulivat tuohon aikaan päivänvaloon: viheliäisen sydämettömän ja tyhjän arkisen jäljittelytaiteen rappeutumistuotteet nousevat nyt ratkaisevasti esikuviksi, vaikka ne käsitetään väärin, ja niiden armoton paino ruhjoo kaiken muunkin keinotekoisen kuuratuksi, rosottomaksi ja kuivan sieluttomaksi. Ylväs koruttomuus oli juhlinut 1400-luvun rakenuksissa tavalla, jolle ei ole vertaa, mutta sellainen on luontojaan harvojen ja armoitettujen aluetta, ja nyt sen piti hallita kaikkia elämän aloja ja syntyä vähäisten henkien hieromana niin että se vääristyi pöhöttyen kopeaksi, omahyväiseksi ja pitkästytti pian; entinen yksinkertaisuus oli nyt koleutta, kirkkaus pintapuolisuutta, puhtaus virttynyttä; Rooman kova ja laiha "empire" oli muotoutunut Vanhan Rooman suurkeinotelijoiden sielunelämää vastaavaksi, ja nyt sitä tarjottiin äkisti ainoana sääntönä, ihanteista korkeimpana.