Halitoosi ja muuta

Clive James, Cultural Amnesia. Notes in the Margin of My Time. (2007)

Luin kirjan hyvin huolellisesti, kaikki 900 sivua. Kirja on hyvin merkittävä. Kirjallisuus, musiikki ja taide yhdistyvät politiikkaan ja filosofiaan, ja mukana on myös havaintoja historiantutkimuksesta. Höysteenä on epätavallinen määrä kyntömiehen järkeä. Teksti on sujuvaa, monin paikoin hykerryttävää. Kirjoittaja ei kertaakaan kompastu sukkiinsa eikä nukahda saappaisiinsa.

James on jäsentänyt kirjan taitavasti. Kaikki artikkelit näyttävät koskevan henkilöitä, jotka on valittu mielenkiinnon eikä edustavuuden perusteella. Jokaisessa esseessä livetään asioihin, jotka oikeastaan eivät kuulu otsikkoon, mutta kirjoittaja on silti halunnut ottaa ne esiin. Usein hän on halunnut ottaa nimenomaan ne esiin.

Kirja on murheellinen osoitus siitä, mihin mainion, ehkä maailman parhaan, kirjallisuuslehden valtapiiri päättyy. James on ”The New York Review of Booksin ” ahkera avustaja. Lehti on ollut muutamia vuosikymmeniä kirjallisuuden piirissä itsenäisin ja avustajakunnaltaan paras. Aivan erinomainen ratkaisu on keskittyminen esseemuotoisiin kirjallisuusjuttuihin. Pieniä pakkoarvosteluja ei ole. Turhia uutisluontoisia juttuja ei ole. Kaunokirjallisuuden ja tietokirjojen tasapaino on hyvä. Lukija tuntee saavansa todellisen tilaisuuden pysytellä ajan tasalla.

Ylimääräistä pornografiaa ovat kustantajien, etenkin yliopistojen kustantamoiden mainokset selostuksineen julkaistujen teosten sisällöstä.

Lisäksi lehdellä on verkkoversio, joka sisältää hyvin vaikuttavan arkiston. Kirjoittajina on kymmenen – kaksikymmentä nimeä huipulta, siis nobelisteja, Booker-palkinnon saajia jne.

Lehden ja Clive Jamesin kirjan ongelma on esseen toiseksi korkein taso. On kirjoittajia, joiden vainu osoittaa heidät tärkeimpiin teemoihin, ja sasmalla kirjoittamisen taito on niin huima, että tekstin sujuvuus, iskevyys ja hauskuus peittävät sen pintapuolisuuden.

Niin. Älä unta näe.

Esimerkiksi Heideggerista ja Wittgensteinista kirjoitettu osoittaa, että James kaatuu epäpuhtauteen, jonka nimi on englanniksi ”outreaching”. Ilmaisua käytetään, kun joku ottaa niin pitkiä askeleita, että perse repeää.

Jos näin kivasti voisi todella kirjoittaa vaikeimmistakin asioista, minkä vuoksi sitten ilmestyy työläitä romaaneja, hämäriä runokokoelmia ja ennen kaikkea tuhatsivuisia tutkimuksia, joista ei tahdo saada vähällä yrittämisellä selvää?

Vastaus: ei se ole mahdollista.

Tacitus ja Montaigne ovat sekä Jamesin että minun ja miljoonan muun lukijan silmissä huippuja. Molemmat ovat vaikeita. Se ei johdu vain iästä. Vaikeus on sama kuin näitä kahta ihailleen ja plagioineen Shakespearen vaikeus – eivät hänen näytelmänsä ole junalukemista. Niitä luetaan junassa. Olen itsekin lukenut. Mutta ne ovat niin hyviä, että ne siirtyvät suoraan uniin ja häiritsevät seuraavan päivän ja viikon töitä. Niistä tulee toisin sanoen hiukan hulluksi.

Jamesin kirjaa luin Lontoossa, lentokoneessa ja kotona ja ellen olisi tehnyt pieniä lyijykynämerkintöjä, en muistaisi, mitä hän nyt oikeastaan sanoikaan. Muistan Paratiisikurun ja Ampupään ja Luirojärven Lupukkapään rinteestä nähtynä, vaikka itse asiassa olen nähnyt ne kesäisessä komeudessaan vain yhden kerran, elokuussa 1955. Muistan näyn, äänet eli oikeastaan äänettömyyden, hajut ja ennen kaikkea tunnelman.

James jää kiinni pienistä virheistä. Kirja on liian iso pysyäkseen eheänä. Se on elämänaikaisen lukemisen summa, mutta kuin retrospektiivinen taidenäyttely. Esseiden keskinäinen suhde jää epäselväksi.

Tämä on kirjankustantajille yksi hyvä syy välttää esseekokoelmien julkaisemista. En muista Suomen kirjallisuudesta yhtään esseekirjaa, joka olisi todella kokonainen. Siihen ei Erno Paasilinna edes pyrkinyt. Siihen ei Yrjö Hirn yltänyt.

Arvaan että tämän takia Tuomas Anhava jätti julkaisematta esseekokoelman. Myyntiin tullut on kerätty hänen kuoltuaan, ja hyvin on kerätty, ja on todella hienoa että se saatiin aikaan. Mutta kirja on selkeästi Anhavan hienoja, kohdittain loisteliaita kirjoituksia eri ajoilta. Otavan julkaisema iso kirjallisuuskirja ”Kirjojen Suomi” (toim. Juhani Salokannel) on oivallinen, mutta silti vain antologia. Siihen on pelastettu unohdukselta etevää kirjallisuudentutkimusta, mutta ei sen lukemisesta viisastu, ja syy on jälleen sama. Kirjoitusten keskinäinen merkitysverkosto puuttuu.

Tässä on muuten Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin hienous. He kirjoittivat kumpikin pari kokonaista kirjaa. Harvinaislaatuinen saavutus!

Joskus kirjoittaja onnistuu välttämään ansat kirjoittamalla elämäkerran, mielellään itsestään. Elias Canettin kolmiosainen omaelämäkerta on esimerkki. Se on unohtumaton.

Clive James näet kirjoittaa koko ajan itsestään kahdella tavalla. Hän palauttaa mieleen lukukokemuksiaan ja muistuttaa usein, että hän on australialainen, joka on tullut Englantiin ja Yhdysvaltoihin vähän vieraana.

Tämä on hyvä.

Mutta hän on jostain syystä epävarma itsestään ja turvautuu koulumestarimaisuuteen. Hän selittää ainakin kolmekymmentä kertaa, miten oikein on ryhtyä opiskelemaan venäjää tai saksaa tai ranskaa tai espanjaa tarttumalla suoraan hyväniitiseen teokseen ja sanakirjaan.

OK. Neuvo on monissa tapauksissa hyvä. Mutta mikä tarve hänellä on tolkuttaa sitä? Luultavasti hän käyttää näin läpinäkyvää keinoa osoittaakseen, että hän on aikamme oppineimpia henkilöitä ja lukee kaunokirjallisuutta kuudella tai seitsemällä kielellä.

Toivottavasti vaikutus englantia äidinkielenään puhuviin on tyrmistyttävä. Skandinaaveihin ja hollantilaisiin tämä ei tehoa. Meillä on ollut ja on ihmisiä, jotka tekevät saman vähin äänin. Etenkään kyky liikkua germaanisen, romaanisen ja anglosaksisen kentän sisällä ei ole erikoinen, ei vaikka siihen lisättäisiin slaavilainen. Ja vielä jäävät pohjoismaiset kielet ja suomi. Ja tietysti antiikki eli kreikka ja latina.

Tätä lukija ei anna hevin anteeksi. Kirjailija saa toki osoittaa, miten oivallinen ihminen hän itse asiassa on. Kirjan kirjoittaminen on jo tekona ylimielisyyden osoitus.

Mutta kirjallisuudessa on se kirottu välimatkan sääntö, jota edellä mainittu Anhava muuten teroitti oppilailleen ja esimerkiksi WSOY:n Ville Viksten käytti keskusteluissa hanakasti.

Taidetta eli kirjallisuutta on sellainen teksti, joka on syvästi persoonallista mutta on siitä huolimatta liukunut vähän matkan päähän kirjoittajastaan. Jos lukija tuntee kirjoittajan hengityksen poskellaan, se on paha asia, koska kirjoittajan hengitys haisee.

Luultavasti en osaa selittää tätä asiaa. Se on liian lähellä estetiikan teorian ”objektivoitumista”. Mutta se on totta kuin mikä. Jospa turvautuisin vanhentuneeseen kielenkäyttöön ja sanoisin että mestarillinen teos on keinotekoinen eli artefakti. Ikkunasta avautuva maisema saattaa olla kiehtovampi kuin juuri yksikään maalaus, mutta se ei ole taideteos. Japanilainen puutarha on taideteos, koska se on keinotekoinen ja täynnä erilaisia haravointeja ja bonsai-puita ja ties mitä.

Valpas lukija osaa kysyä, miksi näin perinpohjaisesti haukuttavaksi on otettu ulkomaalainen esseekokoelma, josta hyvässä lykyssä ei koskaan kuultaisi tässä maassa mitään. Se on sen verran korkealle viritetty, että tuskin siitä tulee taskukirjaa Akateemiseen kirjakauppaan.

Syy on kyllä selvä. Asioita, huomioita, havaintoja, syvälle mieleen uurtuvia sitaatteja ja kiteytyksiä on erittäin paljon. Lisäksi kirjassa esitellään suuri määrä tutustumisen arvoisia tekijöitä. Arvaan että juuri kukaan ei tunne kaikkia esseen saaneita nimiä edes hämärästi.

Vai miten on? Anna Ahmatova, Peter Altenberg, Louis Armstrong, Raymond Aron, Walter Benjamin (kirjoittajan mukaan kupla), Marc Bloch, Jorge Luis Borges, Robert Brasillach, Sir Thomas Browne… Franz Kafka, John Keats, Leszek Kolakowski, Alexandra Kollontai, Heda Margolius Kovaly, Karl Kraus, Georg Christoph Lichtenberg, Norman Mailer, Nadezhda Mandelstam, Golo Mann, Heinrich Mann, Michael Mann (elokukuvaohjaaja – ”Heat” – raivokkaat suosionosoitukseni tälle valinnalle), Thomas Mann, Mao Zedong, Chris Marker, John McCloy…

Puhtaat jauhot pussissa? Tuskin. Luultavasti särmikkyyteni on kateutta. Olisin halunnut itse kirjoittaa tällaisen kirjan, mutta luultavasti en osaa. Tai…?

Joka tapauksessa ihmisen päässä on jotain pahast vialla, kun ostaa omalla verotetulla rahallaan tuhatsivuisen kirjan, kantaa sen laukussa matkoilta, lukee ja kirjoittaa postauksen blogiinsa. Siis ilmaiseksi.

Ja tuntee muiden hullujen tavoin olevansa yksi harvoja täysijärkisiä.

"Tuuli nousee - on tohdittava elää.

Suunnaton ilma sulkee kirjani.

Maininki tohtii murskautua kiviin -

lentäkää sivut päivän sokeuteen!

Murtukaa aallot, joilla purjeet käyvät

kyyhkyinä kirkon katon kuohussa."

(Valery)