Yksikamariset aivot

Oman minä tunne, ajatus ainoasta kohtalosta, tulee kirjallisuuteemme pian Kierkegaardin jälkeen.

Minä-kuvia edeltää henkilöiden synti, epäonnistuminen. Kuvan löytäminen rauhoittaa etsijän.

Seitsemän veljestä:

TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan päälleni oikein kieron pään.

LAURI. Minä olen Lauri.

Nummisuutarit:

TOPIAS (Eskolle). Mutta sinua en taida uskoa pojakseni. Kuka olet sinä?

ESKO. Esko.

TOPIAS. Sano: Eskon haamu, hänen ennuksensa. – Ilman hattua ja toista kenkää! Kuka olet, mies?

ESKO. Esko.

Olen sanonut tiettyjä romaajea - Proust ja Camus - "eksistentiaalisiksi", koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikesti taidosta.

Eilen oli puhe kaksikamarisista aivoista eli siitä vuosikymeniä sitten esitetystä ajatuksesta, että tietoisuus eli tietoisuus omasta itsestä eli minä-tunne olisiki hyvin myöhäistä perua. Menneinä aikoina sankari oli useimmiten niin kuin Don Quijote tai Petroniuksen Satyriconin henkilöt, jotka luulevat todeksi omia mielikuviaan kuin unennäkijä.

Taisi olla 1600 luvun espanjalainen Calderón, joka kirjoittaa Puolan Semigismundo kuninkaasta, tämä kun oli päätyyt pohtimaan, mikä nyt on unta ja mikä todellisuutta, mutta ratkaisi ongelmansa päättäällä, että unessakin on käyttäydyttävä kunniallisesti. "Elämä on unelmaa".

Haluaisin kovin mielelläni ohjata Aleksis Kiven tekstin näyttämölle. Paha kyllä, en osaa, eikä kukaan minua sellaiseen toimeen päästäisikään.

Tulkintani on nimittäin täsmälleen toisella puolella maapalloa kuin Turkan, ja hyvin kaukana myös Edvin Laineen ja kumppanien pöllöilystä ja teikaroinnista.

Nähdäkseni nuo kaksi lainausta ovat näiden kahden teoksen ydin. Lauri on selkeästi Seitsemän veljeksen päähenkilö ja lisäksi se mies, jolla Kivi on antanut eniten itselleen rakkaita ominaisuuksia eli sellaisia, joita häneltä itseltään puuttui.

Minä olen Lauri.

Voi olla että tämä on keskeltä Laurin saarnaan, jossa velimiehet ovat juuri saaneet kuulla kunniansa, mutta Timon kysymystä seuraa eksistentiaalinen tyven. Minä olen Lauri,

"Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan, jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa. Ja hän saarnasi näin..."

Lauri on kirjailija ja tarkkakorvainen tarinoiden tietäjä.

Nummisuutarin Esko esitetään usein naamaansa vääntelevänä ja silmiään pullistelevana vähämielisenä. Eihän pojalla ole muuta vikaa kuin isän ongelma. Topias on joutuut Martan jyrän alle, koska hänestä ei ole sängyssä mieheksi. Ja siitä hän saa kuulla. Esko puolestaan on kasvanut kauniin ja hyvän Jaanan lähellä, mutta joutuu isän kommelluksen takia huono-onniselle kosintaretkelle.

Esko pitäisi esittää samalla tavalla kuin Sir Lawrence Olivier tai Sir John Gielgud esittää Hamletia. Vaimea ääni, pienet eleet. Sama ongelma: tappaisiko isänsä.

Ja mitä tuo kanttori täällä nurkissa tekee? Ja suvun kaikki juopot, kuten Sakeri ja Iivari?

Näytelmän ylle laskeutuu rauha, koska Esko menee naimisiin äitinsä kanssa.

ESKO. Iivari lähteköön merelle, minä neuloskelen täällä isän kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun nyt. Petturia ovat he.

SEPETEUS. Sinä kentiesi harkitset myöskin parhain.

ESKO. En koskaan nai, en, se on päätetty.

Hamlet käski Ofelian järveen, koska tämä antoi ymmärtää, että voitaisiin olla sillai. Esko tekee ratkaisunsa naiskenteluun nähden, ja mikäpä siinä.

Kivi toteutti Ovidiuksen ja Kafkan "Muodonmuutoksen" Laurin unessa. Yksi kummallisimpia ja liikuttavimpia jaksoja kaikessa kirjallisuudessamme ja oudo saman tapainen kuin Kafkan tarina Gregor Samasta, joka heräsi hyönteisenä.

"Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia, verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi heiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten tuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla puolella."