Kaksikamariset aivot

Arvoisat kaksikamariset ja muut lokeroaivoiset!

Eilisissä kommenteissa manittiin Julian Jaynes, tietoisuus ja äänet, jotka ohjasivat ihmistä. Paremman puutteessa niitä ääniä pidettiin jumalina, vaikka aivolohkot siinä vain höpöttivät toisilleen.

Kommentoija ilmaisi epävarmuutta siitä, olisiko tämä Jaynes-vainaa ollut lainkaan tolkun miehen kirjoissa.

En tiedä, mutta näyttäisi että kyllä. Opetti psykologiaa Yalessa ja Princetonissa, proffana. Vaikutti kertoman mukaan vahvasti muun muassa Steven Pinkeriin, joka on edelleen suosittu vaikkei välttämättä kauhean arvostettu. Professorina MIT:ssä ja harrastaa etenkin laskenallista psykologiaa.

Nähdäkseni Nokia Oyj:stä sangen tuttu NIH-reaktio on lähes vallitseva psykologiassa. "Not Invented here".

Jaynesin 1970-luvun alun kirja "The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral" Mind näyttää ilmestyvän jatkuvasti uusina painoksina. Lisäksi muuan Kuijsten on juuri (2006) julkaissut kirjan tietoisuuden alkuperästä Joynesin mukaan.

En osaa ottaa enempää kantaa kuin sanoa, että hienot oivallukset, jotka ovat omiaan saattaaan historian uuteen valoon, ovat yleensä osoittutuneet yksipuolisiksi ja virheellisiksi. Sellaisilla kunnostautuivat aikoinaan oswald Sengler (Länsimaiden perikato) ja Arnold Toynbee (Historia uudessa valossa).

Sen että kirjoittaja on kaheli ja hänen oppinsa on luultavasti väärä, ei pidä millään muotoa lannistaa lukijaa.

Kytkemällä Joynesin ajatuksen viime päivinä tässä blogissa käytyyn keskusteluun saadaan uusi muunnos uskontojen kehityksestä. Entä jos kysymyksessä on geenivirhe, jonka vaikutukset ovat onneksi osoittautuneet ohimeneviksi?

Joynes perustelee, että neljä - viisi tuhatta vuotta sitten ihmisellä ei ollut tietoisuutta tai ainakaan itse-reflektion kykyä. Jos mitä mielenkiintoista ilmeni, se pantiin jumalien piikkiin. Se oli kuultu ääninä, nähty näkyinä, annettu unessa tai aistittu voimakaan, päihdyttävän juoman vaikutuksen alaisena.

En havainnut pintapuolisessa netti-katselmuksessani sanaa "shamanismi", vaikka verkkosta toki löytyi Joynesin tiivistelmä "Consciousness and the Voices of the Mind".

Arktinen shamanismi on kiitos Mircea Eliaden ja suomalaisten suhteellisen hyvin tutkittu alue. Sen kaupallinen merkitys näyttää olevan tavaton, koska nähdäkseni Harry Potter on etevä sakoitus Merlin-pohjaista kelttiläistä taikuri-tarinastoa ja shamanismia. Samaa porukkaa näyttäisivät olleen professorikaverukset C.S. Lewis ja J. Tolkien, joilla oli siis erimielisyyttä kirkosta ja uskonnosta.

Se ainakin on liikaa intoilua, että päässä puhuva ääni olisi ollut ohjaava ilmiö Iliaan puoliväliin asti ja sen jälkeen sitten itsenäinen tietoisuus, se jota esimerkiksi Odysseiassa on paljon ja Raamatun Vanhan testamentin osissa samoin. Samuel kuikuilee Jumalan ohjausta; Jesaja ja Korkean veisun kirjoittaja, perinteisesti Salomoksi sanottu, käyvät tietoisesti keskustelua itsensä kanssa.

Mutta jos rajan ymmärtää rosoiseksi, ajatus on kiehtova. Esimerkiksi kreikkalainen kuorolyriikka ja hymnit olivat keskustelua "äänien" kanssa, ja sitten kuin tyhjästä tulevat Arkhiklokhos ja Sapfo, joiden tekstit ovat omia tunteita, oman kontemplaation tulosta.

Tässä mielessä maailmankirjallisuuden ja kukaties siis neurologian käännekohta oli Catullus. Hän on kirjoituksissaan suoraan ja rävähtämättömästi moderni, samanlainen ihminen ajan meressä kuin 1500 vuotta myöhemmin Shakespeare.

Ero jota yritän saada esiin, on bardin ja lyyrikon ero. Bardi (laulaja) "sai sanoiksi" maan alta kuulemansa, kalmistoista keräämänsä. Lyyrikko liikkui ihmisenä maailmassa.

Rajan rosoisuus näkyy myös siinä, että vanha skitsofreninen perinne on edelleen niin vahva.

Sen esimerkkejä ovat karaoke ja idolsit ja tanssii tähtien kanssa ja tietenkin rokin suurkonsertit, joissa ei ole oikeastaan mitään eroa mysteeriuskotojen menoihin, jotka olivat vahvoja ja kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten.

Olen aina epäillyt, että ennen ihmiset olivat hulluja tai sitten päin vastoin että nykyisin ihmiset ovat hulluja.

Jos hulluuden kuvailee psykoosin tavoin eli olemattomien näkemisenä ja tyhjän kuulemisena, uskonto ja taide olivat pitkään ja sitkeään näitä alueita.

Pitkäikäisen perinne on tavalinen jumalanpalvelus ja kirkolliset menot, kuten häät ja hautajaiset. Osallistujet eivät oikeastaan puhu toisilleen, vaan vetoavat tuonpuoleisiin ja yrittävät erottaa herkällä korvalla äänet ja tarkalla silmällä merkit.

Tämä on yksi, täysin arvailuun perustuva ajatuskulku. Tämä eroaa viime päivien jutuista siinä, että opilliset näkökohdat ja ihmisen mahdollisen sielun ja ruumiin kohtalot on jätetty täysin sivuun.

Lieneekö oireellista, että Jaynesin tuotannon kiistaton ja kiitetty osa koskee eläinten käyttäytymistä.