Sukupiiri I

Matti Klinge on kuvissa samanlainen kuin luonnossa. Huulilla on ystävällinen hymy, mutta silmät ovat jääkylmät.

Aikoinaan suunnittelimme jossain vallattomassa seurassa, että mepä rupeamme myymään ylioppilaille muiden vappuvarusteteiden ohessa Matti Klinge-naamareita. Hanke raukesi tuloksettomana.

Tämä on hiukan julmaa. Luullakseni tuo joskus ikäväksi tulkittu katse on samaa perua kuin eräät harvinaiset käyttäytymispiirteet. Kai se on pelkoa.

Kyllä jokaisella ihmisellä on oikeus valepukeutua, sanoi nyt Helsingin kaupungin järjestyssääntö asiasta mitä tahansa. Ja kyllä lierihattu tai Seppo Heikinheimo tyylinen lippis (oman univormuni osa) on vähemmän aggressiivinen kuin silmille vedetty kommandopipo.

Klingen "Iisalmen ruhtinaskunta - modernin projekti sukuverkostojen periferiassa, SKS 2006, 616 s.)" on kuin onkin hyvin mielenkiintoinen kirja. En mene sanomaan, että se kannattaisi lukea; itse luin sen.

Kirja on aineen puolesta ylön rikas.

Alaotsikko näyttäisi olevan pelkkää hämäystä, koska "modernin projekti" kuulostaa pro gradun aiheelta, verkosto" lisensiaattityöltä ja "periferia" harjoitusaineelta. Kirjan sisältö ei mitenkään tue eikä valaise alaotsikkoa.

Teos on kertomus erinäisten sukujen vaiheista ja ahkeruudesta käytännön tehtävissä, papinviroissa ja yliopistoviroissa. Ensimmäiset laajemmin esitellyt henkilöt toimivat pian Isonvihan jälkeen. Usein mainitaan suoviljelyä ja koskenperkausta edistäneet papit. Myös uudenlainen pelto- ja niittyviljely ja sitten karjatalous näyttää säteilleen ympäristöön pappiloista käsin. Itse suoviljely ja koskenperkaus jää vähemmälle. Ne ovat aika unohtuneita asioita.

Kuinka moni tietää tai muistaa, missä on nyt se Kymijoen Mankalan koski, jossa filmattiin "Koskenlaskijan morsian" ja luotiin kuvallinen tukkilaisromantiikka?

Klingen kirjan erikoisuus, historian professorin huolellinen työ joka erottaa tämän lukemattomista sukukronikoista on keskittäminen maantieteelliseen paikkaan. Puhe on melkein koko ajan Iisalmesta, etenkin sen keskustasta. Lagukset ja ne kaikki muut esiintyvät kirjassa iisalmelaisina. Aikajänne on lähes kolmesataa vuotta.

Tuo koskenperkaus merkitsee kulkuyhteyksiä. Saimaan kanava eli 1840-luvulla reitti oli selvä vasta Savonlinnaan. Sieltä ylävesiin sai työtä tehdä paljon ennen kuin puu ja ihmiset alkoivat kulkea.

Lukijan on käytettävä hiukan mielikuvitusta ymmärtääkseen, miten toivottoman kaukana kaikesta Savo oli ennen yhteyksiään - siitä huolimatta, että Oulusta oli kumminkin Kuopioon sotilastarkoituksiin rakennettu tie. Se oli se sama tie, jolla Sandelsin jääkärit taistelivat 1808-1809.

Ja tämä palauttaa ajatuksen henkilöihin. Suomen valloitus 1808 ja olojen vakiintuminen Napoleonin sotien jälkeen muutti koulutusolot ja avasi virkojenkalastelijoille ennennäkemättömät apajat.

Kiireesti Venäjän keisarille alamaisuutensa vakuuttaneet mahtipapit ja heidän suosikkinsa näkivät ilokseen ja riemukseen kilpailun kaventuneen, kun ruotsalaisia ei ollut enää vaivoina. Sekä papiston että yliopistomiesten ja sitten korkeiden virkamiesten keskuudessa syntyi monopoleja.

Klinge ei kirjoita tästä kovin ruokottomasti, mutta aihetta on käsitellyt seikkaperäisesti hallintohistoriassa Raimo Savolainen (Suosikkisenaattorit). Kirjoitin siitä itsekin väitöskirjassani.

Vasta silloin virka on hyvä, kun siihen kuuluu oikeus nimittää alaiset, puolet kollegoista ja keskeiset seuraajat. 1800-luvulla oli henkilöitä, joilla ei tässä suhteessa ollut valittamista - arkkipiispa Tengström, sitten Langenskilöldit, von Haartmanit ja ennen pitkää joukkio Snellman - Yrjö Koskinen.

Poliittisten virkanimitysten kauhistelijat eivät ehkä ole koskaan käsittäneet, että rasvaisia tehtäviä jaettaessa aina tehdään jotain filunkia. Maalaisliiton ja demarien juhlavuodet 1950-luvulla ja 1960-luvulla olivat lopulta aika kesyjä ja järjestyneitä tiettyihin muihin systeemeihin verrattuna.

Klingen iisalmelaisissa on yliopistomiehiä. 1800-luvulla Laguksia oli professoreina vaivoiksi asti; Iisalmen joukko ei ollut kuitenkaan tässä erikoisen näkyvä. Mutta Klinge on ollut kirjoittamassa sekä ylioppilaskunnan että yliopiston historiaa ja nyt kansallisbiografiaa.

Kirjoittaja ottaa esiin myös pappissukujen sammumisen - siis pappeuden kannalta. Ilmiötä on tutkittu yli 50 vuotta. Mikko Juva laati aikoinaan väitöskirjan realismin murroksesta ja kirkosta.

Klinge tuo esimerkkihenkilöksi iisalmelaisen Juhani Ahon. Eikä parempaa esimerkkiä olekaan. Tai ehkä - Juvasta puheen ollen - olisi voinut vielä tähdentää Brofeldtin poikien valtavaa verkostoitumista, kun sitä ei enää yleensä tunneta. Sieltä Iisalmen pappilasta oli lähtöisin keskeisiä teollisuusmiehiä (Kymi Oy), näkyvimpiä lääkäreitä (Simo Brofeldt) jne.

Ja kiinnostava esimerkki tämä Iisalmi on, sillä yhtenä maan suurituloisimmista seurakunnista se oli etenkin Lagusten perintöaluetta, kunnes köyhä ja kansanomaisuutta korostava kappalainen Brofeldt ponkaisi ohi ehdokassijojen kirkon himoituimpiin kuuluvaan virkaan.

Pappissääty oli siis valmiiksi hajoamassa, kun säätyvaltiopäivät loppuivat.

Entä muuta säädyt? Aateli on kadonnut näköpiiristä jokseenkin täydellisesti. Porvaristoa ja talonpoikaissäätyä ei nykyisessä maailmassa voi olla olemassa.

Mutta entä eräät virat ja vapaat ammatit, kuten lääkärit?

Kirjan luettuani pelästyin tajuamaan, että olen ehkä itse viimeisiä "lakimiessäädyn" edustajia.

Onko siis olemassa sellaisia ammattiryhmiä, joita yhdistää ulkoisesti asema ja sisäisesti hierarkia ja koodijärjestelmä? Klingen kuvaamassa maailmassa oli esimerkiksi maanmittareiden "sääty", ja luultavasti sotien välisenä aikana maassa oli merkittävä ryhmäkunta "insinöörit" - mutta onko enää?

Ja ekonomit?

Lähellä on myös kysymys herrahissistä - missä se on ja kenelle sen ovi aukeaa.

Siitäkään ei ole varmuutta, onko herrahissi kenties yksi Kone Oyj:n menestystuotteista.

Vuosituhannen lopulla hyvin tunnettu herrahissi oli Teknillisen korkeakoulun tuotantotekniikan osasto ja toinen oli TKK:n tekninen fysiikka terästettynä esimerkiksi valtiotieteen kandin tutkinnolla.

Entä nyt?

Siitäkin huomenna.