Pääseekö puujalka taivaaseen?

Tämä on jatkoa eiliselle. Eilen ajatukseni oli pilkata Jumalaa tai oikeastaan Raamattua, mutta se kääntyikin ylistykseksi.

Tänään on mielessä taivas ja siihen liittyen kysymys, että jos käsitämme vanhat kertomukset ruumiin ylösnousemuksesta tosiksi, pääsevätkö myös puujalka ja tekohampaat taivaaseen, ja miten käy tuhkattujen vainajien.

Tai sama asia toisin esitettynä: minkä ikäisinä siellä taivaassa ollaan? Ollaanko siellä nuorina ja kauniina vai vanhoina ja rumina tai jos tauti on nakertanut, kukaties kupansyöminä tai rokon runtelemina?

Jos tällaisen kysymisestä ei saanut suoraan korvilleen, vastaus liittyi tavalla tai toisella Jumalan käsittämättömään viisauteen. Sellaisesta vastauksesta ei - kirjaimellisesti - tule hullua hurskaammaksi.

Koska krematoriot ovat luvallisia laitoksia, joihin katolinen kirkko tosin suhtautuu hiukan hankalasti, kysymys ruumiin kohtaloista on kai ratkaistu uuden, puhtahan ruumiin opilla.

Siivetkin on luvassa.

Yksilöllinen tietoisuus ja persoonallisuus on silti harmillinen ongelma tässä yhteydessä. Tiedän parikin ihmistä, jotka kysyvät ensi töikseen, jos taivaassa tavataan, että olenko muistanut kastella kukat.

Television Tutankhamon-ohjelmasarjassa on esitetty epätyydyttäviä selityksiä kuninkaallisten vainajien varustamisessa viimeiselle matkalle. Faraon taivasmatkasta riippuisi kansan onni.

Ehkäpä Champollion oli viimeinen, jota tämä kysymys kiusasi. Ennen häntä ja edelleen on ihmisillä ollut vaistomainen ajatus, että rumaa se on, kun ruumis luuraa.

Hautaaminen on hyvin vanha tapa. Eläimet ovat siitä vapaita, mutta jo varhaiset kädelliset kätkivät vainajansa, ja matkalle varustaminen oli hyvin yleistä. Täällä Skandinaviassa on paasi- eli tumuslus-hautoja, jotka nekin vaativat kymmenien ihmisten vuosien työn.

Eikö tähän riittäisi selitykseksi positiivinen magia? Jos ruumiit jättää heitteille, vetää päälleen kirouksen. Merkkihenkilöiden kierrättäminen arvokkaasti tuonpuoleiseen - ei mihinkään maahan - oli ehkä takuu siitä, että vuosi kiersi, aurinko nousi, vilja teki terää ja lammas villojaan.

Antiikin suurkulttuurien tuonelat ovat ikäviä paikkoja, joihin kenenkään ei tee mieli. Viikinkien Valhalla ja islamin taistelijoiden paratiisit tummakulmaisine neitoineen ovat tuskin saaneet laajempaa kannatusta, koska ne ovat niin epäuskottavia tarinoita.

Uskontotieteen näkökulmasta sellainen ateismi, joka kieltää henkilökohtaisen jatkuvuuden eli tajunnan säilymisen, taitaa olla tavallisin käsitys kuolemasta. Ja sitten on henkiä, mutta ei vain kuolleiden, vaan puiden, tuulten, tulivuorten, eläimien, paikkojen henkiä, joiden kanssa on hyvä pysytellä väleissä.

Osa juutalaisuudesta kielsi sielun kuolemattomuuden. Jotkut uskonnot eivät pidä sitä ollenkaan hyvänä asiana, vaan arvioivat vapahduksen kuolemattomuuden (uudelleen syntymisen) kierron lakkaamisena.

Minulla on tähän asiaan yksi näkökulma, joka ei ole aivan tavallinen. Luultavasti se on itse keksitty. Toivon ettei kukaan usko siihen, koska nämä ovat niin kovin henkilökohtaisia asioita, että tärkeintä on löytää tasapaino tuntonsa kanssa.

Varhainen oikeudellinen ajattelu ja varhainen uskonnollinen ajattelu perustuivat täydellisen oikeudenmukaisuuden ajatukseen eli reduktionismiin. Teot ja tunteet, ajatukset ja synnit palautettiin maagisesti alkuperäiseen tilaansa - paratiisillisuuteen - ja silloin kaikki vääryydet tulivat hyvitetyksi ja pahat teot rangaistuksi, koska rangaistus käsitettiin painoksi toisessa vaakakupissa.

Tämän ajattelutavan täydellinen kuvitus on tähtitaivas sellaisena kuin silmä näkee sen. Kaikki on säännönmukaista ja säännöt voi saada selville.

Kristillinen versio tästä oli viimeinen tuomio, josta monet - Jacopone de Todi muiden muassa - on kirjoittanut niin kauniisti. Tuodaan esiin suuri kirja, johon on merkitty kaikki. Kristus istuu tuomarina. Suulliseen menettelyyn turvautumatta tämä salaperäinen kirja ratkaisee kuolemanjälkeisen kohtalon. Oikeudenkäynti on se toimitus, joka päättää maailman.

Näistä samoista aineksista syntyi myös uskonpuhdistus. "Kirja" (Requimien osa Liber scriptus proferetur) sisältää merkinnät hyvistä ja pahoista teoista. Uskonpuhdistus näki asian toisin: yksikään, joka uskoo, ei huku. Ihminen ei pelastu yksin uskosta, vaan uskosta ja armosta.

Reduktio osoittautui mahdottomaksi ajatukseksi imaginaarilukujen ja kompleksilukujen kohottua matematiikkaan. Keskeinen oivaltaja oli skeptikko René Descartes. Suuri uskonnollinen kirjailija Blaise Pascal kehitti samaan aikaan todennäköisyyslaskentaa, josta oli lyhyt matka infinitesmaalilaskentaan.

Gödel osoitti, että on laskettavissa, että läheskään kaikki ei ole laskettavissa. Mikä tahansa formaali järjestelmä on epätäydellinen kaikkein triviaaleimpia lukuun ottamatta. Ei-formaalinen järjestelmä on sekin epätäydellinen, ja siksi hiekanjyvien palauttaminen aikaisempaan asentoon tai hiusten kampaaminen täsmälleen sellaisiksi kuin ne olivat ennen tuulenpuuskaa on mahdotonta.

Uskonta ei ole mahdollisen mailmaa eikä tuonpuoleinen taivas ole edes arvailujen ulottuvissa. Otsikon ja kuvan kysymys, puujalka ja tekohampaat, on tarkoitettu vain kiinnittämään huomiota siihen, että artifaktit ovat tuskin täydellisempiä kuin tekijänsä. Puujaloilla on yhtä vähän asiaa taivaaseen kuin sidekudoksella.