Jan Blomstedt taisi tehdä eilen rataennätyksen. En usko, että hän oli käyttänyt sanomalehden koko sivun juttukokonaisuuden kirjoittamiseen Proustin romaanisarjan viimeisestä niteestä "Jälleenlöydetty aika" kymmentä minuuttia enempää.
Kirjan lehteilemiseen oli selvästi mennyt enemmän aikaa, ehkä viisitoista minuuttia.
Sanomalehtien kirjallisuusjuttuja lukiessa tulee välillä mielee teekkarien vappulehden Matkahuolto Oy:lle keksimä mainoslause: "Matkalla välttää huonompikin ruoka."
Muutoin en näet ymmärrä, että niin hyvin asioita tunteva kirjoittaja onnistuisi synnyttämän niin toisaikaisen kirjoituksen romaanista, jota moni edesvastuullinen henkilö on pitänyt hyvänä.
Suomennoksen historia, jota Blomstedt ei näytä tuntevan, on kytketty väkinäisesti "Vanhan valtaajien" sukupolveen.
Totuus on toisin päin. 1968 opiskelijaliike ja 1970 politisoituminen jättivät Proustin ja hänen suomentajansa sivuraiteelle vuosikymmeniksi. Vähän sama kohtalo oli Camus'lla, jota toki luettiin mutta luettiin huonosti. Katso julkaisutiedot, "Rutto", "Putoaminen".
Suomennoksessa oli se ongelma, että edellisen polven olisi pitänyt tehdä se, mutta urakka oli liian valtava - Mannerkorpi, Holappa. Lisäksi oli monta miestä ja joukko naisia, jotka mielestään yksin oliva siihen toimeen kykeneviä.
Suomennoksen aloitus oli aivan kohtuullinen. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen käänsivät pois tiehensä, mutta ainakin minä olen siinä uskossa, että he eivät halunneet ryhtyä isoon urakkaan.
Proustin kääntäminen on erikoisen hohdokasta, koska se on niin epätavallisen vaikeaa. Uusia käännöksiä ilmestyy silloin tällöin. Viimeksi epäonnisui uusi englanninnos. Siitä oli jonkin verran jupinaa The New York Review of Booksissa.
Tässäkin tilanne on ikeä. Annikki Suni suomensi niin hyvin, että oikeastaan hänen pitäisi suomentaa koko satsi, mutta se ajaus on epärealistinen, koska hyvälle kääntäjälle on tähdellisempääkin tekemistä, ja lisäki Tuomikosken käännös on monin kohdin aivan lukukelpoinen.
Tähän olemassa olevaan suomennokseen nähden minulla on hiukan tunto kipeänä. Olin panemassa sitä alkuun Otavassa 1970-luvulla ja osallistuin myös edintointiin. Suomentaja oli vaimoni sisar.
Nyt kaikki ovat kuolleet. Suomennos meni vaivalloiseksi muiden syiden ohella siinä samassa kun kirjallinen johtaja, muuan tunnettu runoilija, lähti Otavasta ovet paukkuen 1980-luvun alussa. Mistä se puoletaan johtui, sitä en koskaan saanut tietää enkä ehkä välitäkään. Suomentaja oli Proustista saatavan rahan varassa eli tosi köyhä.
Hän käänsi istuen yöpaidassa sohvalla, kuulakärkikynällä kouuvihkoon, sitten toisen kerran käsin ja sen jälkeen useaan kertaan koneella. Sanoisin että hullun touhua, mutta suomentaja oli hitusen hullu, ja suomennoshanke oli farssi, kunnes se muuttui murhenäytelmäksi.
Kuulemani mukaan kustantaja teki sankarillisesti töitä lähinnä viimeisen niteen valmiiksi saamiseksi. Se työ taisi sattua samaan aikaan kuin eräät suomentajan perhettä kohdanneet onnettomuudet.
Jos kirjoittaminen ja suomentaminen ja arvosteleminen on jollekulle helppoa, olisi hienotunteista pitää siitä suhteellisen pientä ääntä. Niin moni kuitenkin repii tekstin hohtimilla omasta nahastaan.
Tilanne on kokonaisuutena arvioiden pohjaton. Proust nimittäin on niin hyvä kirjailija, ettei mikään vaivannäkö ole liikaa.
Jan Blomstedt tietää erinomaisen hyvin, miten asia on - Proustin ison romaanin pintakerroksista yksi on herrasväen satiiria, mutta se ei ole mitenkään keskeinen piirre.
Toinen pintakerros on nostalgiaa, tätä Jean Renoirin mieleen tuovaa menneisyyden nurkkien kolistelemista. Sekään ei ole tärkeää. Pikkupojan kuvitelmat Normandiassa ja nuoren miehen sekoilut Pariisissa eivät riitä pitämään mielenkiintoa yllä.
Filosofinen kerros on yksi näkökulma - lähinnä Henri Bergson, mutta on siinä muutakin, kuten puoli surrealismia ja koko eksistentialismi, vaikka Proust ehti todellisuudessa kuolla ennen kuin näistä kummastakaan kuultiin mitään.
Yksi näkökulma on poliittinen. Proust tuli luoneeksi muotokuva myös poliittisista nilviäisistä, jotka olivat sitten vallassa Vichyn aikana Saksan valloitettua maan. (Proust oli siis kuollut 1922). Hän sai jollain ihmeellisellä tavalla paperille sen Ranskan, joka katosi Verdunin ja Ypres'n hautoihin ja taisteluhautoihin.
Hänen romaaninsa nimi voisi olla sama kuin Zolan, "La débâcle" eli turpaan tuli. Tai sama kuin Balzacin, Comédie humaine - ihmiskunnan naurettavuudesta (oikeastaan ihmisen näytelmä).
Mutta romaanin kova sydän on kirjoittajan kyky nähdä ihmisiä sellaisinaan. Oman, ehkä liioitellut astmansa takia, hän oli sivullinen huomioitsija, eli lähes jäävitön todistaja, joka toteutti suvereenisti sen saman kuin esimerkiksi G. Simenon vuosikymmeniä myöhemmin - ihmiset nähtynä kaikessa surkeudessaan välimatkan päästä mutta ei välinpitämättömästi, raadollisina mutta ei raatomaisina. Yön armeijat.
Proust toteutti sen, mihin vain taide pystyy, ja minkä edessä yhteiskunatiede rikkoo raivostuneena mittanauhansa ja yhteiskuntafilosofia vapisee voimattomana kalosseissaan. Hän kuvaa sen taustan, jolta tunteet, tiedot, oivallukset ja asenteet nousevat.
Hänen ihmisensä ovat platformeja. Hänen ihmisensä ovat metron sisäänkäyntejä - koristeltuja, likaisia, valkoisten ja sinisten kaakelien silaamia, mahtipontisesti tai arkisesti nimettyjä kohtia, joista käy kulku tunneleihin ja niiden maanalaiseen todellisuuteen.
Dostojevski oli kirjoittanut ihmisiä kuin kaivoja tai kuin Nevan seisovaa vettä. Proust kirjoitti tunnelien verkostot.
Kun olin nuori, Boul' Mich'in asemalla hydraulinen peltiovi katkaisi pääsyn perrongille, kun juna tuli. Se oli kuin esihistoriallinen taiseluväline Sommen tai Chemin-des-Damesin kentiltä. Portin korvalla istui jalaton tai muuten mutiloitu mies, suuren sodan veternaai, joka nipsautti lippuja erikoisvalmisteisilla pihdeillä. Helvettiin pääsi joko ensimmäisessä tai toisessa luokassa.
Kannattaako Proustia lukea eli nähdä se suuri vaiva? Mielestäni ei. Klassikkoja ei pidä lukea ainakaan niin kauan kuin Korkeajännityssarjakin ilmestyy. Ja Akun Ankan taskukirjat.
Brittiläinen lehtimies sanoi de Bottonin kirjast, jossa kumminkin yllytetään ihmisiä lukemaan Proustia:
"If you had to extract a good idea from Alain de Botton, it would be that literature and philosophy can offer ordinary people a richer, more complete understanding of their own experience. This has not been a fashionable line for a long time, which helps to account for the freshness of How Proust Can Change Your Life ".
Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
Sanoin eräälle ihmiselle, siis melkein, kirjanpitäjälle, joka kertoi lukevansa vain tieto- ja käsikirjoja, romaanien olevan ihmisyyden käsikirjoja.
VastaaPoistaRomaanien kautta on mahdollista sanoa sellaista, mitä ei koskaan ole asiakirjojen kautta mahdollista ymmärtää.
http://blogs.guardian.co.uk/books/2006/12/my_fantasy_nye_no_1.html
VastaaPoistaTarkasti ottaen "mainos" oli näin
VastaaPoistaMatkalla maistuu huonompikin ruoka
Unohtui...kyseessä oli Matkaravinnon "mainos"
VastaaPoistaTuomikosken käännös on monin kohdin aivan lukukelpoinen
VastaaPoistaLauseesta tuli jotenkin mieleen allaoleva sananvaihto (http://www.cmx.fi/kysy/2005/9.php):
Jos Uusi ihmiskunta olisi Apulannan kappale, niin en pitäisi siitä. Koska se on teidän, niin voin kuunnella sitä. Se on musiikillisesti melko laimea. Teksti on ihan Ok.
Kiitos näistä kuvaamattoman rohkaisevista sanavalinnoista.
Graham Greene called Proust the "greatest novelist of the 20th century"
VastaaPoistaProustin suuhun laitettua
VastaaPoistaThe real voyage of discovery consists not in seeking new landscapes but in having new eyes.
We don't receive wisdom; we must discover it for ourselves after a journey that no one can take for us or spare us. (Proust on selvästi Wilsonin hengenheimolaisia)
Kiitos Kemppiselle selvityksistä! Voisinko vielä udella, mikä tarkkaan ottaen oli syynä siihen, että ensimmäisen ja toisen osan suomennosten välillä ehti vierähtää melkein kokonainen vuosikymmen? Senhän jälkeen suomennoksia tuli aika tasaisessa tahdissa, paitsi että näitä kahta viimeistä jouduttiin sitten odottelemaan taas aika kauan.
VastaaPoistaAd Jeps:
VastaaPoistaYritän olla sanomatta mitään, koska olen jäävi. Inki Tuomikoski oli vaioni sisar. Ja kuten sanottu, olin alkuvaiheessa rassamassa tekstiäkin.
Sai se suomennos palkintoja.
Ad Veikko Suvanto:
VastaaPoistaJatkossa Otavaan iski vaikea neuroosi. Näytteitä pyyettiin ja tutkittiin ja käsiä väänneltiin. Asia sai tähtitieteelliset mittasuhteet.
Kyllä kai se oli niin että P. Haavikko sanoi että pulinat pois - nyt tehdään suomennos.
Ja kuten annoin ymmärtää, siitä syntyy vaikea syäksykierre, kun joku yrittää elää tällaisella työllä.
Käänsi Inki kyllä välillä muutakin, myös suomesa ranskaksi.
Ahaa. Oliko Tuomas Anhavalla muuten näppinsä pelissä? Muistelen jostain lukeneeni, että hän toimi ainakin jossain vaiheessa (ehkä alkuvaiheessa) käännöksen kielellisenä tarkastajana, ja tämä tiesi sitten tuttuun tapaan loputonta fiilausta. Voi olla että tämä koski vain ensimmäisen osan suomennosta, joka sekin oli käsittääkseni pantu alulle jo kauan ennen suomennoksen ilmestymistä. Vai muistanko väärin?
VastaaPoistaAd Veikko Suvanto said...:
VastaaPoistaTiettävästi oli (Nurminen - Peltonen).
Sitten oli mielestään itseoikeutettuja suomentajia, kuten Jaakko Ahokas.
Otavassa oli myös vähän tunnettuja, erinomaisia ranskan kielen ja kirjallisuuden tuntijoita, etenkin maisterit Maijaliisa Auterinen ja Aili Palmén, jotka molemmat ovat vielä elossa. Heillä oli itselläkin tuntumaa tuohon työhön. Maijaliisa oli kääntänyt mm. Camusia ja almén Beckettiä.
Juha Mannerkorpi olisi ollut mainio; epämääräisen käsitykseni mukaan hänen terveytensä ei olisi kestänyt ja hän vetäytyi viisaasti.
Tunteilua: olen ollut kärpäsenä katossa, kun Reenpäät neuvottelivat Gston Galllimardin kanssa ja käynyt 1970-luvulla talossa.
Kaikkien aikojen suurin kustannustoimittaja oli nykyisin lähes täysin unohdettu Jean Paulhan - Gallimard. Sain aikoinani nipun hänen kirjojaan Anhavalta.
Aivan, Paulhan sen Proustinkin käsittääkseni Gallimardille älysi ottaa, sen jälkeen Gide oli sen hylännyt (ehkä apokryfisen tarinan mukaan). Vai oliko niin, että Gide olikin tuolloin kilpailevan kustantamon (Mercure de France?) leivissä ja Proust joutui hänen hylkäyksensä takia Gallimardille? Kuka muistaa?
VastaaPoistaEi Paulhan muuten nykyään ihan unohdettu ole, minullakin on muutamia hänen kirjojaan hyllyssäni - "Les incertitudes du langage", "Les fleurs de Tarbes", "Braque le patron". Mutta tuskinpa minäkään olisin tullut niiden pariin hakeutuneeksi ilman Tuomas Anhavaa. Anhava rankkasi esseessään "Mitä kirjallisuus on" Paulhanin niin korkealle ("viime vuosikymmenten kaiketi merkittävin ranskalainen arvostelija ja kirjallisuusmies"), että piti tarkistaa, mikä tämmöinen Paulhan on miehiään.
VastaaPoistaVarsin kiinnostavaa luettavaahan tuo Paulhanin proosa on, mutta sillä tavoin ranskalaisittain filosofista, että ymmärtää hyvin mitä Sylvia Beach tarkoitti kun kirjoitti: "Paulhan luki ensimmäisen osan uudesta teoksestaan Les fleurs de Tarbes, joka kuulosti mielenkiintoiselta mutta kutakuinkin käsittämättömätä." Helpommin otteen Paulhanin ajatusmaailmaan saa lukemalla hänen haastattelujaan, joita on koottu esim. kirjaan "Jean Paulhan. Qui suis-je?" (La Manufacture).
Ad Omnia:
VastaaPoistaGide mokasi Proust I:n, joka oli kyllä ymmärrettävää Proustin aikaisempaa tuotantoa ajatellen.
Minun tietoni mukaan Gide käsitti itsekin, että tuli moka ja kävi Gaston Gallimardin rahoilla ja kehoituksesta sopimassa asian kustannusliike Fayardin kanssa.
Sarja alkoi 1913 ja jatkui vasta sodan päätyttyä 1919. Paulhan haavoittui varhaiessa vaiheessa. (Hänhänoli toisen maailmansodan aikana yksi harvoja todelisia vastarintaliikkeen miehiä).
Paulhan, myöhempi akateemikko, oli NRF:n toimittaja ja alituinen taustapiru.
Hänen kirjoistaan minulle mieluisin on "La clef de la poesie".
petja jäppinen kirjoitti:
VastaaPoistaSanoin eräälle ihmiselle, siis melkein, kirjanpitäjälle, joka kertoi lukevansa vain tieto- ja käsikirjoja, romaanien olevan ihmisyyden käsikirjoja. Romaanien kautta on mahdollista sanoa sellaista, mitä ei koskaan ole asiakirjojen kautta mahdollista ymmärtää.
Romaanista pitäjä olen minäkin. Kirjanpitäjästä sen verran, että toisin kuin tiedän usein luultavan, kirjanpidon ja sen perusteella laadittavan tilinpäätöksen edes tavoitteena ei ole raportoida
banaalisti tietoa tai totuutta, vaan siitä on säädetysti ilmettävä "oikea ja riittävä kuva". Oikea sikäli, ettei se ole väärä (toteamus ei ole niin tyhmä miltä saattaa ensin näyttää), ja riittävä, jotta valistunut lukija (esiymmärrys toki tarvitaan) saa siitä kulloinkin sovellettavan systeemin mukaisesti ainekset omiin johtopäätöksiinsä, siis esimerkiksi laskettua haluamansa tunnusluvun arvioituine virhe- ja tulkitsemismarginaaleineen.
Vastaavasti voisi sanoa romanin, ainakin nyt puheena olevan, antavan "oman ja koskettavan kuvan" maailmasta, miksei ihmisyydestä, joka tietysti kannaltamme on kai sama. Oman siksi, ettei enempää ole sopivaa väittää ilman
tieteen "mittanauhoja ja kalosseja"; ja koskettavan, kun se samalla tulee kuvanneeksi myös sinua ja minua.
tilintarkastajana on pakko huomauttaa herroille, että tuloslaskelma ja tase liitetietoineen ovat novelleja parhaasta päästä. Enron oli hyvä esimerkki. Taiteen tekemiseen osallistui laaja joukko yrityksen ulkopuolisiakin tahoja.
VastaaPoistaVaimollani on muutama lempilause kirjallisuudessa ja yksi niistä on "maailma ei lopu tomaatin hintoihin"
VastaaPoistaJos nyt tämän kerran moitin vaimoani, niin eräs rasittava piirre hänessä on "taudin etsintä". Monasti hän erilaisista inhimillisistä asioista etsii jotakin viitettä "oireyhtymästä".
Mutta tässä kohden minä peesaan häntä. Jos ihmisen maailmankuvaan ei mahdu tomaatinhintoja enempää, tulee mieleen että hän on jotenkin viallinen. Minulla on tätejä huomattavasti kohtuutta enemmän, vaikka ei heistä elä enää edes kahtakymmentä. Heidän kanssaan kun tästä keskustelin, arveli yksi heistä että kyseessä on sydemettömyys, toinen epäili syyksi mielettömyyttä ja kolmas korvien kasvavan tällaisella henkilöillä liian lähellä toisiaan. Tätini olen diagnosoinut poskettomiksi.
Paistetut vihreät tomaatit, hiukan Tomatin merkkistä viskiä - ahhh - mutta pakkohan on väliin kurkkia hintalappujakin.
VastaaPoista