Sydänmailla

Tässä tulee ihmisestä televisiofriikki.

Vaikka olisi ajatellut kirjoittaa mistä, kirjoittaakin muusta.

Eilinen haitarijuttu, jossa teema ei ehtinyt paljon alkua pidemmälle, oli lähtöisin aamu-TV:n virikkeestä. Tänä aamuna olin pudottaa silmäni, kun näytettiin kuvia Sakari Pälsin metsäkirjasta Tukkimetsistä ja uittopuroilta (1923) ja ennen sotia kuvattua filmiä lisäksi.
Tai kyllä siinä nähdäkseni oli muutakin kuin Pälsin valokuva-aineistoa.

Pälsillä oli Paulaharjun ja I.K. Inhan tavoin ihmeellinen silmä. Olen katsellut Otavan arkistossa hänen Mongolian kuviaan (”Valkoiset arot”) huolellisesti vedostettuina ja tiedän, että niitä kuvia on koskaan julkaisemattomina suuret määrät.

Tuo tukkipurojen maailma nyt kuitenkin osui arkaan paikkaan – Pentti Haanpään maailma, ruskealyyssiset jätkät pieksusaappaissaan.

Olen tuntenut Savossa ihmisiä, joiden puheista päätellen myös Pälsin tutkimukselliset kuvaukset olivat kaunisteltuja. Nämä minun kertojani olivat olleet sotien jälkeen talvia savotassa avotulilla. Ei niillä mitään kämppiä.

Pohjoisessa eli Kainuussa ja Lapissa, joihin mieli yhdistää savotat ja uitot, Kemiyhtiö oli keksinyt kämppäkulttuurin jo kauan ennen sotia. Ohjelmassa mainittiin, miten justeeri korvasi pokasahan. Hyvä juttu mutta ei pidä paikkaansa. Kyllä pokasahaa tarvittiin tiheässä metsässä aina moottorisahan saapumiseen asti.

Useista kuvista kumminkin näki, miten hirvittävän raskasta ja raakaa tuo työ oli. Mittasuhteet ovat nekin karut. Heti sotien jälkeen talvisin lähes puoli miljoonaa miestä tosissaan metsätöissä.
Tällä hetkellä metsureita lienee alle sata. Mehtäkone muutti kaiken. Kuitenkaan en ostaisi metsäyhtiöiden osakkeita, vaikka minulla olisi rahaa tai osakkeita. Enkä haluaisi olla metsäteollisuusmiesten housuissa, vaikka ne näyttävät olevan hyviä housuja ja kelpo kangasta.

Kotimainen puu ei kannata. Venäläinen puu sen kuin kallistuu. Toiminta on pako siirtää Borneolle.

Asiantuntijat ja muut demarit ihmettelevät vaalien tulosta lehdissä ja televisiossa. Kukaan ei sano ääneen ”Voikkaa”. Tottahan ihmiset tietävät, milloin maailman kirjat ovat sekaisin.
Ensin meni metsätyö, sitten meni sahateollisuus, sitten meni muu mekaaninen puu. Ja mikä onkaan seuraava?

Vähän samanlainen rimpsu kuin se unohtamani laulu, jossa lauletaan että ensin tuli Herbaa ja sitten tuli turpaan ja sitten tuli – jotain muuta.

Päivän kysymys.

Matti Kuusi keksi aikoinaan, että viihde tulee muutamia vuosikymmeniä taiteen jäljessä. Iskelmämusiikki toteuttaa nyt sen mikä oli 50 vuotta sitten uskallettua ja uutta salonkimusiikissa. Jazzin 1940-luvun vakiokäänteet tulevat puoli vuosisataa myöhemmin laulelmiin.

Kuusi on kyllä väärässä.

Viihteessä on maanjäristyksiä, kuten tämä rock ’n’ roll, josta olen kuullut puhuttavan. Osaan kyllä selittää muillekin, miten se polveutuu kaupallisesta ja kansanmusiikista, ja voin kertoa mukavia haitarijatsista ja kysellä, että missä onkaan hanuri Suomi-rokissa. Puheet ovat kuitenkin perättömiä, koska vasta nuorempi poikani onnistui osoittamaan minulle, mitä se tämä rokki on ja mistä sen harmoninen köyhyys johtuu – se pelaa muilla vahvuuksilla.

Mutta Teuvo Pakkalan ”Tukkijoella” on joka tapauksessa ilmestynyt painettuna 1899, ja tukkilaisromantiikka oli kova juttu suomalaisessa elokuvassa ja iskelmässä 1930-luvulta 1950-luvun loppuun.

Mielielokuvassani ”Isäntä soittaa hanuria” Kalle Viherpuu suorastaan ajaa haitaria soittaessaan hevoskääntöä eli siis varppaa tukkilauttaa.

Voipi olla, että maan kolme elokuvan valmistamoa, SF, Suomi-Filmi ja Fennada, periaatteessa kopioivat ”Tukkijoella” –näytelmää, mutta versiot olivat kyllä mielenkiintoisia. ”Rovaniemen markkinoilla” kytkeytyi kultakuumeeseen ja Lemmenjokeen, vaikka kultamiehet olivat kyllä enimmäkseen Vaskolla 50-luvulla. Olisikohan Helismaa muunnellut mielessään Klondyke-teemoja?

Ja sitten on kaikkien aikojen suursuosikkini ”Kaunis Veera”, joka on herraskaista tekoa ja itse asiassa operetti. Toisaalta se on musikaali. Säveltäjä on Harry Bergström, mutta nimiteoksen säveltäjä on Matti Jurva. ”Kaunis Veera” on olennaisesti plagiaatti kansansävelmästä ”Sepän sälli”. Tatu Pekkarinen oli sanoittajanero. Ja miljöö ei äkisti olekaan tukki ja savotta vaan halko ja tervahöyryt. Elokuvan kuvaaja oli Hjallis Harkimon isä.

Miksi suurviihteen kaksi kulmakiveä liittyvät elinkeinoelämän kuljetuslogistiikkaan, siis tukkijokiin ja halkokauppoihin. Kuten tunnettua polttopuiden myyminen Pietariin oli kapinaan asti varsinainen sampo koko Suur-Saimaan alueella.

Kun tässä on nyt jälleen kerran paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, niin miten on mahdollista, että Metsäradio oli niin monta kymmentä vuotta maan suosituimpia radio-ohjelmia?

Vastausta mielialojemme salaisuuksiin on kai haettava Pälsin ja Paulaharjun kuvaaman ohella akselilta Olavi Virta – Esa Pakarinen. Elokuvassa Olavi Virta kuului vielä Kippari-kvartettiin ja oli siis tuomassa salonkimusiikkia suosion huipullle. Ja Esa Pakarisen läpimurto oli ”Rovaniemen markkinoilla”. Pohjois-karjalainen mies joka näytteli savolaista.

Ja metafyysinen tuonpuoleisen tunto, aavistus paremmasta maailmasta, oli tietenkin Metsäradioon mielessä liittyvä Hiski Salomaan Lännen lokari”. Lokari on ”logger” eli jätkä.

Metsäradion tunnarissa, Tukkijoella-sävelmästä "Vielä niitä honkia humisee", ei koskaan esitetty säkeistöä, joka alkaa:

"On sitä oltu ryyppäämättä
kolmekin vuorokautta - - - "