Pelko

Sekä sotakirjoissa että elämäkerroissa on sama selittämätön vika.
Niissä kerrotaan laajasti ihmisten asioista ja jotain tunteistakin, mutta tunteista vahvimmat sivuutetaan.

Pelko, väsymys, nälkä ja lisäksi häpeä.

Asiasta on vain pieni määrä tutkimustietoa.

Oma arvioni on, että jos otamme esimerkiksi Jatkosodan, 50 prosenttia aliupseereista ja miehistöstä ja 30 prosenttia kantahenkilökunnasta "alisuoriutui". He pelkäsivät niin kauheasti, etteivät selviytyneet kunnolla tehtävistä, joihin heillä olisi ollut taito ja koulutus.

Ilmavoimista on jotain oikeaa tietoakin. Lentokoneet ovat kalliita kapineita. Lentäjät ovat vaativia kouluttaa. Siksi pahat tapaukset oikein tutkitaan, vaikka organisaatioiden perinne on olla muina miehinä ja nimenomaan ottamatta opikseen.

Lentomestari P. kääntyi selin, kun oppilaan Stieglitz oli muljahtanut lattakierteeseen, ja sanoi virallista tutkimusta ennakoiden: "Katson juuri muualle."

Henkilökuntaa siirrettiin vähin äänin koulutustehtäviin, eikä kukaan sanonut ääneen silloin eikä kuluneiden kuudenkymmenen vuoden aikana, että nämä henkilöt olivat todellisuudessa olleet enemmän vaivoina kuin apuna sotatoimialueella.

Ei saa yleistää väärin.

Rintaman taaksen koulutustehtäviin siirrettiin kaikista aselajeista myös erinomaisen hyviä sotilaita, koska heistä oli vielä suurempi hyöty niin käytettyinä.

En muista montakaan muistelmaa, jossa kertoja olisi kertonut pelänneensä itsensä toimintakyvyttömäksi. Pakokauhukertomuksia on jokin määrä, mutta niissä on helppo väittää syyksi esimerkiksi Valkeasaaren hyökkäyksen suunnattomuutta.

Opettajani Kalle Makkonen kertoi aikoinaan oikeasta pelosta Viipurissa ja siitä, miten hänenkin joukkueensa otti pitkät ja miten erinäiset epäonnistumiset liittyivät huonoon harkintaan tai hallitsemattomiin tunteisiin.

Tämä ei ole pieni asia.

Lamauttava pelko pani miehet ja naiset tekemään myös sankaritekoja. Sellaisista ei yleensä selvitty hengissä. Sankaruuden taustalla näkyy kuitenkin todellisuudentajun pettäminen. On tehty jotain sellaista, mitä kukaan järkevä ihminen ei tekisi.

Pelko on pirullinen petikaveri. Se voi olla tuttu aikojen takaa, ja ihminen voi kuvitella, että hän on nyt oppinut asumaan sen kanssa, mutta sitten tapahtuukin jotain aivan muuta. Pelko kasvaa varoittamatta jättiläiseksi, joka ottaa valtaansa ja syö kaiken.

Mahdollisesti me, nyt elävät, emme tunne tuota pelkoa, kun emme ole koskaan joutuneet tekemisen sen kanssa. Tunnemme sen korkeintaan kuin hammassäryn, oireena joka on hoidettavissa hetkessä ja jolla on kivun ihmeellinen ominaisuus. Sen unohtaa heti kun se on helpottanut.

Väsymys leikkaa ensimmäisenä inhimillisyyden, sitten vastuuntunnon ja sen jälkeen moraalin pintakerrokset. Tämä asian voi varmistaa pienten lasten vanhemmilta. Ruumiillinen uupumus on hyvin ravitulle ihmiselle kaksiteräinen kokemus. Monet tavoittelevat sitä. Piirrettä nimitetään "urheiluksi". Sen kanssa on turvallinen leikkiä, koska se helpottaa heti ja siihen koukkuuntuminen on yhteisön hyväksymää.

Emme tunne lainaan sodan ajan pelkoa, joka tiettävästi saattoi olla kotirintaman siviileillä yhtä paha kuin sotilailla.

Pelkään että pelko on vaikuttanut pysyvästi kulttuuriimme. Pelko on keräilijäkulttuurien eli meidän kädellisten peruspiirteitä, mutta 1900-luvun mykkä pelko on geeneillemme uutta. Ajattelen pieniä lapsia pommisuojissa. Ajattelen Elisenvaaran ja Simolan rautatieasemia.

Myös nälkäisenä ihminen putoaa. Vitsit ovat vähissä ellei ole syönyt päivään tai useaan päivään.
Pelko vaikuttaa suoraan asenteisiin ja politiikkaan. Nälkä vaikuttaa välillisesti.

Jatkosotaan lähdön tiettyä hurmahenkeä on kuvailtu usein. Uraliin niin kuin olisi jo, ja ryssää silmien väliin.

Voi olla, että jotkut olivat tässä tosissaankin. Useammalla uhoaminen oli keino pitää pelkoa kurissa eikä mikään poliittinen kannanotto.

En tiedä toisista. Minun on vaikea kuvitella kurjempaa kohtaloa kuin joutua epämääräiseksi ajaksi pelon orjaksi, satunnaisen ruuan varaan ja päivästä toiseen ponnistamaan enemmän kuin jaksaisi. Toisin sanoen joutuminen sotaan tuntuu ajatuksena pahemmalta kuin joutuminen vankilaan; vankeusrangaistus on määräaikainen.

Mielialaa ei yhtään paranna, että upseeerit ja muut esimiehet ovat inhottavia, koska he pelkäävät myös ja joutuvat naamioimaan pelkonsa eri tavalla.

"Pelkäättekö?"

"En pelkää, herra majuri."

Tämä repliikkipari esiintyy melkein kaikissa sotakirjoissa ja on melkein aina vale.

Sotien jälkeen näihin asioihin ei koskaan palattu. Sotakaverit tiesivät toistensa kestokyvyn rajat mutta siitä ei puhuttu.

Sanomalehden "Tuntematon" -sarjassa kuvailtiin tällä kertaa Mäkilän kuolemaa vähän oudosti. Miesten, etenkin Rahikaisen raaka ja tunteeton suhtautuminen oli tietysti pelkoa ja siihen sekoittunutta kiukkua, koska tämä ihmisenä epämiellyttävä niuhottaja oli tehnyt sen, mihin näistä henkiin jääneistä ei olisi ollut, kävelemään suoraan keskitykseen velvollisuudentunnosta.

Siviilimaailman omaelämäkerroissa ja kumma kyllä myös elämäkerroissa pelko ja kaksi kovinta tunnetta, nimittäin kiima ja kateus jätetään pois.

Yrittäkääpä löytää esimerkiksi Tuomo Polvisen loistavasti Paasikivi-elämäkerrasta tai J. Paavolaisen Tannerista.

Odotan edelleen kirjaa, jossa nimettäisiin alkoholismin ja narkomanian yksi keskeinen aiheuttaja, pelko. Yritän ymmärtää fasismeja. Ei mikään tehoa pelkoon niin hyvin kuin siviilien kerääminen pikkukaupungin torille konekiväärien eteen ja...

Ja mietin, miksi lapsuudenkuvauksista on niin usein sensuroitu selittämättömän pelko, vaikka se on useimpien muistoissa kokemuksista päällimmäisenä.

Meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse, sanoi entinen poika.

Mahtoiko itsekään ymmärtää, miten kohdalleen tuli sanotuksi.

Kuolemanpelko se ajaa itsemurhaajankin hirteen.

= = =

Toivon kirjoittavani tähän jatkon huomiseksi mutta varoitan: yritän neuroottisesti kirjoittaa joka päiväksi jotain, vaikka tiedän, että ainakin lauantain blogi menee vähän harakoille.

Nyt on kuitenkin edessä siirtyminen selkävaivaisena Lappeenrantaan ja väitös kaikkine juhlineen.

Jos olen, vastoin luuloa, pelkoani pidempi, olen tämän lopultakin kodikkaan koneen ääressä vasta sunnuntaina.

Mutta on näitä blogeja ennenkin kirjoitettu hotellin respasta tei nettikahvilasta...