Kun on hankkeessa se Sir John Eliot Gardinerin tapaaminen ja harjoituksen seuraaminen, on ollut puhetta muutaman muunkin kanssa.
Mutta ei Lontoossa tarvitse kimpassa liikkua. Siellä on niin ahtaat kadutkin.
Joku niistä lukuisista Thistle-hotelleista Charing Crossin kulmilla lähellä Trafalgar Squarea.
Mielestäni yksi brittiläisen imperiumin hienoimpia perinteitä on National Galleryn maksutommuus. Siksi on ongelmatonta pistäytyä vähän väliä katsomassa etenkin hollantilaisten uskomattoman hienoja tauluja (van Eyck ja ne muut). Louvreen täytyy erikseen sonnustautua ja miettiä kengät ja terästäytyä amerikkalaisten turistien takia.
Lontoon suuri muutos - katuhuliganismin lisäksi - on ruuan parantuminen ja sumun katoaminen.
Kun olimme nuoremman veljesi kanssa, jäin vähän miettimään, että Carnaby Road ei sanonut hänelle mitään eikä oikeastaan myöskään Soho.
Kun synnyit 29.3.1967, nämä Beatlesit levyttivät juuri kappaleita, joista koottiin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band. Se levy oli meillä ja on kai Sinulla tallella, mutta muistaakseni Sinä olit siitä innostumaan liian nuori ja minä liian vanha.
Sen muistan, että sen Etelä-Amerikasta Kirkkonummelle muuttaneen kaverisi kokoelmista innostuit ACDC:stä sellaiseen aikaan, kun juuri kukaan muu ei tuntenut tätä aussie-bändiä.
En minä tietenkään sitäkään suorastaan ymmärtänyt, mutta kuten tämän viikon suuren innostukseni aihe, kirjailija Peter Høeg sanoo uudessa kirjassa "Hiljainen tyttö", jokaisella ihmisellä on ominaissointinsa, ja Sinun taitaa olla jokin ACDC:hen liittyvä, vieläkin vaikka olet nyt aidosti keski-ikäinen ja arvokas, valtio virkamies ja mainion perheen isä.
Juuri kenenkään sointi ei voi olla Bach - paitsi ehkä Tuomo M:n (Actus tragicus). Minun oli äidin eläessä Mahlerin kakkonen, se meluisa ja ristiriitainen. Nyt en tiedä.
Te 1967 syntyneet kuulutte eri maailmaan - samaan maailmaan kuin minäkin, Euroopan keskiaikaan. Tämä päivä sattui tuona vuonna pääsiäisen jälkiviikolle. Olin palannut Helsinkiin. Isoisä oli huolestunut ja istui niiden kirjojen parissa, joista on ollut viime aikoinakin puhe.
Yksi toisen aikakauden esimerkki on sekin, etten muistaakseni edes ollut kuullut isästä, joka olisi ollut mukana synnytyksessä. Ehkä joku lääkäri - ehkä ei edes lääkäri. Siinä oli äiti jokseenkin yksin.
Se oli mainio tapaus se raumalainen sijoittaja, jolta vuokrasimme kolmannen linjan asunnon. Parvekkeelta vauva oli haettava harjan kanssa, koska Porthaninkadulta nousi nokea niin suunnattomasti rekka-autojen kaasuttaessa raivokkaasti.
Keskiolut vapautettiin vasta 1969. Niinpä humalaiset möyrysivät Oivan ja Klaavan ympärillä puolen yön aikaan ja portsari oli isompi herra kuin vuorineuvos, joskus hyvätuloisempikin.
Siihen minun on vähän vaikea eläytyä, että Vaari oli 47-vuotias ja vasta toteuttamassa omia haaveitaan ja päämääriään, ja Mummu 45. Ei paha ikä isoäidille. Seppo oli koululainen ja Mikko lupaava hulttio.
Auto (Simca 1000) hankittiin muistaakseni 1969 kevättalvella, joten Ruovedelle matkustettiin junalla. Kokoelmissamme on kuva, jossa olet kantokassissa Helsingin asemalla. Ja perillä oli sitten kaksi kassipuolen kaveria eli serkkusi Tuomas toisena.
Isoisä veti uistinta, professori siiman molemmissa päissä. Mummi reksasi viinimarjoja. Keittiössä oli Atamon-pakkauksia, joista siroteltiin säilöntäainetta. Syötiin täytettyä lahnaa. Vierailtiin tapaamassa Kompan vanhusta, joka nyt jo mielellään muisteli Vapaussodan tapahtumia, kun heillä punaisilla oli ollut kuularuisku Jäminkissä ja sieltä sitten oli ammuuttu Nippalan suuntaan ja vuolteen suunnalle ja joku hulikaani (kova koo) oli vetänyt sapelilla arkihuoneen ison maalauksen halki.
Niissä kahvinjuonneissa Niskavuori tuntui nykyajalta.
Olin Helsingissä' silloin vielä Alppikadulla, kun synnyit. Vaikka muistan huonosti sävellajit, lukemai muistan. Luin Eliotin Onttoja miehiä. Olin kai toistellut jo koululaisena "Tälla lailla maailma loppuu" ja selvittänyt ettei "piikkipäärynä" ole päärynä, vaan kaktus, mutta viis siitä.
Tule sinne Lontooseen. Kuljetaan kahdestaan. Näytän sinulle Faberin firman, jossa Eliot oli toimittajana. Sekin on siinä lähellä. T.S. Eliot, josta en erikoisemmin ole tiennyt pitäväni, tuli tähän kirjoitukseen suoraan unohtuneesta muistikuvasta. Kirjan kansi oli valkoinen. Alhaalla pihassa puliukko (sellaisia oli silloin) penkoi roskalaatikkoa. Vastapäistä puutaloa purettiin. Oli yö, siis maaliskuu, lunta kyllä.
Eyes I dare not meet in dreams
In death's dream kingdom
These do not appear:
There, the eyes are
Sunlight on a broken column
There, is a tree swinging
And voices are
In the wind's singing
More distant and more solemn
Than a fading star.
= = =
Life is very long
And the spasm
Between the potency
And the existence
Between the essence
And the descent
Falls the Shadow
Eräänä yönä, eikä siitä ole kymmentä vuotta, hiivin Kaikkein Rakastetuimman Ruhtinaan vuoteen vierelle.
VastaaPoistaKatselin häntä hänen nukkuessaan ja itkin ikävääni, niin kuin nyt.
Silloin katselin nuorta miestä, katuvalon katun kautta taittuva valo langetti hämyn kiharaiseen päähän, ja minä muistin sen pienen pojan, josta muorit kaupalla sanoivat, "Onpa siinä kaunis lapsi!" ja joka vastasi ottaen rehvakkaasti päähineen kutreiltaan "Jah mullah khihar*r*r*ahtukkah!"
Ja minä muistin sen pienen pojan, joka ostoskeskuksen ovalla isää odottaessa pissasi housuun ja kun vieras muori ilmaantui siitä moittimaan paljasti pohjalaiset juurensa "Pissasin omiini!"
Ja minä muistin ne pojat, toinen alta vuoden ja toinen 18 täyttänyt, jotka tulivat iltaisin pesulta, pienempi suuremman vatsan päälle, vällyjen alle, ja sitten kommunikoivat ihollansa, lihasten jännityksellä, sormen väreellä ja kikattivat toisilleen, hassut.
Minä muistin ja itkin ikävääni.
"Kuda, kuda, kuda vi udalilis, vesni moyei zlatiye dni?"
Nyt, ei kymmentä vuotta myöhemmin, Kaikkein Rakastetuin Ruhtinas, Mies ja Jalosukuisen Poika, on jalka pöytänsä alla ja kun katon kautta heijastuu hämy hiuksille, hän kenties peittelee vuoteeseen hänet Jonka Jumala Tuomitsee.
Muutama ilta sitten, juttelimme vaimoni kanssa kuolemasta. Kaikki me kuolemme. Siksi...
Joo Høegin uusin on kova juttu. Ja muistan kehua myös suomennoksen (P. Talvio-Jaatinen) kieltä, huimaa.
VastaaPoistaItse olen ennen kirjaa (ja sen aikana) kokenut ominaissaundikseni Heinrich Schützin "Ich bin jung gewesen" SWV 320. Pienistä hengellisistä konserteista.
Kuulin parikymppisenä ensimmäisen kerran ja vieläkin itettää. Oli DG:n Archiv-sarjassa kuusikymmentäluvulla tehty vinyyli, josta ei ole tullut vastaan vieläkään digitaalista versiota.
Beautiful.
VastaaPoistaOlipa tyylikkäät syntymäpäiväonnittelut, mutta kyseessä taitaa olla läheisempikin "tuttu".
*
Muistan, kun lainasin 1972 kirjastosta juuri ilmestyneen uuden painoksen Eliotin runoista ("Autio maa"), otin sen mukaani ja ajoin polkupyörällä huitsin nevadaan eli läheiseen korpeen (Kotkan Kymissä sellaisia melkein on).
Menin istumaan suuren kiven päälle niinkuin joku "Seitsemän veljeksen" Lauri ja aloin lukea minulle ajoittain liki käsittämätöntä tekstiä.
Jostain syystä se vain yksinkertaisesti "kolahti".
Luin ääneen niinkuin vain liikutukseltani pystyin.
Järisyttävä, koko olemassaoloani myllertävä kokemus.
Näin voimakkaasti vaikuttavat (vaikka Eliot ei toki ollut mikään romanttinen "yltiöpää -päinvastoin!) tekstit ovat "vaarallisia", mikäli ne pääsevät "väärien ja pahojen" ihmisten" tulkittaviksi - (vrt. Nietzsche ja natsit).
Mutta minä en ole paha - heikompi vaan...(?)
Mainio postaus! Melkein toivoisin omaa versiotani ensi maaliskuussa, vaikka mittariin ei tulekaan vielä ihan näin paljon vuosia...
VastaaPoistaAd Anonymous:
VastaaPoistahttp://www.allmusic.com/cg/amg.dll?p=amg&token=&sql=42:250327
Saitti Allmusic, haku: (Classical work) Ich bin jung gewesen SWV 320
Näyttäisi olevan kolme vaihtoehtoa.
Ad Rauno Rasanen:
VastaaPoistaSana paikallaan. Nuorempana tuota tuli paljon mietityksi. Valitettavasti se ei näytä merkitsevän paljon, että on itseään täynnä. Ihminen on myös paskaa täynnä.
Se on sitten erikseen, että jotkut pitävät itseään luomistyön (tai vastaavan) mestarinäytteinä ja ovat halukkaita merkitsemään syntymänsä ajankohdan Ihmiskunnan Tähtihetkiin.
Luulen ettei tässä ole puhe siitä.
Eli mistäs se paha pappi saarnaakaan?
Onnea. Piirrettyjä lahjoja:
VastaaPoistaAkua
http://youtube.com/watch?v=urC91UcROv8
http://youtube.com/watch?v=jSR8M0d84CY
http://youtube.com/watch?v=RSPHRGiFXI8
http://youtube.com/watch?v=TZXdr7EVPvA
Harvinainen kai (Eliotin vuoksi - aku natsina):
http://youtube.com/watch?v=LU_bCDj0vY0
http://youtube.com/watch?v=uynTJzNO-aA
Tohon on paha vastata. Jos luulen ymmärtäväni, niin: suuretkin jäävät vain kirjainjonoiksi. Kaikki on tässä ja nyt. Kannattaa elää kuin viimeistä päivää (ei ole helppoa). Turha on kivistä reppua kantaa.
VastaaPoistaJos neljäkymmentä vuotta on jo täynnä, lienee paikallaan pieni positiivinen onnitteluruno:
VastaaPoistaYLI NELIKYMPPISET JA SEKSI
"Se on liian hyvää heille,
alasti liha näyttää löysältä,
antaa heidän vaikka lukea!
Pari asiaa on syytä pitää
valmiiina: lihaveitsi, kattopeili
ja Särkyneen sydämen kasetti.
Mieluummin lounashetkiä
kuin himoa, mieluummin keskustelua
lasten urasta, tapaamisia asemalla.
Postikortti vuosien takaa: olen
21-vuotias, rakastunut ja Italiassa!
Wagner oli 44 kun sävelsi Tristanin.
Yritä sitä oudoissa asennoissa,
äännähtele, tee se nuoremman kanssa
yritä kisata virtasen kanssa.
Ei kujeita, liikaa sanoja.
eläimet pakenevat loimua
nuorukaisen juoksupojat.
Palaa puutarhan unelmiin,
palaa valokuviin laatikossa,
käännä selkä selkää vasten."
Peter Porter
suom. Jyrki Kiiskinen
"... syksyn synkkä kolkko ilta täytti kaupungin ja maan..."
VastaaPoistaTarkoitan täysin päinvastaista.
Ai, että miksi?
Petja kirjoitti nätisti, RR lumosi Eliotilla.
Lapinhullun minusta tekivät K Kramsu, Kokko ja Kullervo K. Ketä kiittäisi, keltä kysyisi korvausta?
Ei vaineskaan.
Tämä ei ole blogistanin eikä maallisenkaan hyvän tavan mukaista, mutta ilmaistuani kateuden Gardineria tapaamaan menevälle Kemppiselle minulla ei olisi muuta kommentoitavaa kuin toinen kommentti:
VastaaPoista"Eräänä yönä, eikä siitä ole kymmentä vuotta, hiivin Kaikkein Rakastetuimman Ruhtinaan vuoteen vierelle.
Katselin häntä hänen nukkuessaan ja itkin ikävääni - - "
Ihailen petja jäppisen tekstejä usein kateellisena, mutta tämän päivän teksti vei pienen pojan isältä jalat alta, ei tätä voi kehumatta ohittaa! Kuten Kemppinen aemmin totesi, on tämä blogi välillä kommenteiltaankin komeaa, todellakin kulttuurilehti.
Puhumme näköjään molemmat hieman arvoituksellisesti.
VastaaPoistaHyvä niin. Se onkin lopulta "rehellisempi" tapa ilmaista itseään...
*
Peili, kasvot ja silmien liikahdus eivät valehtele niinkuin sanat ja kieli, mutta sille me emme taida mahtaa mitään.
Vai onko olemassa kieltä, joka ilmaisee perimmäiset motiivimme niin häkellyttävän suoraan, vastaansanomattomasti ja "valaisten/valistaen", että se tekee itsensä lopulta tarpeettomaksi?
Sellainen kieli ainakin vähentäisi huomattavasti tätä helvetillistä informaatiokaaosta, jossa kaikilla (minä itse mukaanlukien) tuntuu olevan muka jotain "tärkeää" ja "paljastavaa" sanottavaa itsestään, muista ja maailmasta.
Mutta kuten jo sanoin: kieli valehtelee - tai ainakin se lavertelee loputtomiin omia banaaleja sekä triviaaleja juttujaan - ellei se sitten ryhdy puhumaan arvoituksin...
Mikä massiivinen valehtelu- ja itsepetospandemia siis onkaan vallannut tämän informaatio- innovaatio- ja sisällöntuottamis-sukupolven?!
Jos totuus ja "välttämättömyys" myisivät yhtä hyvin kuin turhuus ja valhe, olisimme paljon vaiteliaampia ja vaatimattomampia tässä nykyisessä virtuaalitodellisuudessamme, joka on hyvää vauhtia jakautumassa innovaatiokeskusten ja golfkenttien (keinotekoinen luonto) sekä romukaatopaikkojen ja aavikoiden (keinotekoisen luonnon jätteitten ja seurauksien todellisuus) hyvin erilaisiin maailmoihin.
*
Täytyy kuitenkin varoa tuomitsemasta, ettei joutuisi sen kuuluisan pahan papin kirjoihin, vaikka joskus - osittain kauhukseni, osittain suureksi tyydytyksekseni - koenkin olevani Pentti Linkolan ja Paavo Haavikon "pirun pitkä varjo"...;~#
*
Ehkä optimismi on annettu joillekin jo synnyinlahjaksi (nuo "armoitetut"), kun taas toiset joutuvat etsimään onnea loputtomiin vain havaitakseen että se tulee lopulta vasta kuolemassa...
"sitä itseään" täynnä -tunne osoittaa vain, ettei päädy Global Smuckiksi.
VastaaPoistaad Rauno
VastaaPoistaKuulin torilla, että pessimistit ja tyytymättömät vievät maailmaa eteen päin.
Optimisti - eikös se viittaa optimiin - joska siis parhaimmillaan sisältää tyytymättömyyttä ja pessimismiä - optimimäärän.
Olen onnellinen, jos voin säilyä tyytymättömänä.
Tämä oli äärimmäisen tärkeää sanoa.
anonyymi
VastaaPoista"Tämä oli äärimmäisen tärkeää sanoa."
Kitän siitä, että sanoit sen. En perustele, en jaksa. Olen rehellinen...
Yli nelikymppinen ja seksi?
VastaaPoistapienet sammakot
menemättä yksityiskohtiin.
:)
Muuta etsiessä osuin tähän. Minäkin vuonna 67 syntynyt. Eli juhlavuosi menossa.
VastaaPoista