6. toukokuuta 2006

Metsän peitossa


Ryonosuke Akutagawa

Puunhakkaajan todistajankertomus poliisipäällikölle

Kyllä. Ruumiin löysin minä. Lähdin aamulla niin kuin aina kaatamaan päivän setrit ja löysin ruumiin vuorikurun ryteiköstä. Niin paikka? Siinä 150 metriä Yamashinan postitiestä. Siinä on sellainen ryteikkö bambua ja setriä.
Ruumis oli selällään sinisessä silkkikimonossa ja Kioton tyylinen hattu oli rutistunut. Rinta oli puhkaistu yhdellä miekanpistolla. Siinä oli bambunlehdillä verisiä kukkia. Ei, verta ei enää vuotanut. Kai se haava oli kuivunut. Siihen oli takertunut paarma, joka ei minusta häiriintynyt.
Ettäkö miekkaa tai sellaista?
Ei mitään, herra päällikkö. Köysi vain siinä setrin juurella. Ja… köyden lisäksi löysin kamman. Ei muuta. Murhattu mies oli varmasti tapellut vastaan, koska bambunlehdet olivat tallaantuneet jalkoihin.
”Että hevosta lähistöllä?”
Ei. Hankala siihen ryteikköön on mennä miehenkin, saati hevosen.


Vaeltavan buddhalaismunkin todistajankertomus poliisipäälliköe

Ajankohta? Varmaan eilen puolen päivän aikaan, herra päällikkö. Onneton mies oli matkalla Sekiyamasta Yamashinaan. Hän käveli Sekiyaman suuntaan ja hevosella ratsasti nainen, joka kuulemma oli hänen vaimonsa. Naisella oli päässä huivi niin että kasvoja en nähnyt. Näin vain vaatteiden värin, vaalean punainen. Hevonen oli ruskea ja sillä oli tuuhea harja. Naisen pituus? Jotain metri neljäkymmentä. Olen buddhalainen pappi enkä siis katsonut tarkemmin. Mutta miehellä oli aseet, miekka, jousi ja nuolia. Ja sen muistan, että nuolia oli viinessä parikymmentä.
En olisi uskonut, että hänen käy sillä tavalla. Totisesti ihmisen elämä on katoavaa kuin aamun kaste tai salaman välähdys. Sanat eivät riitä kuvaasmaan tunteitani tapahtuneen johdosta.

Poliisimiehen todistajankertomus poliisipäällikölle

Pidättämäni mies? Pahamaineinen ryöväri, jonka nimi oli Tajomaru. Pidätin hänet, kun hän oli pudonnut hevosen selästä. Hän voihki Awataguchin sillalla. Ajankohta? Eilen illan suussa. Haluaisin merkittäväksi asiakirjoihin, että yritin joitakin päiviä sitten saada hänet kiinni, mutta hän pääsi valitettavasti pakoon. Hänellä oli tummansininen kimono ja koristelematon miekka. Ja hän oli siis saanut jostain jousen ja nuolia. Siis että ne ovat samanlaisia kuin murhatun miehen? Sitten Tajomaru on kyllä murhaaja. Jousi oli vahvistettu nahkaremmillä, viini lakattu mustaksi, seitsemäntoista nuolta, haukan sulat – nämä tavattiin tietääkseni häneltä. Kyllä hera poliisipäällikkö, hevonen oli ruskea ja tuuheaharjainen. Vähän matkan päästä sillasta hevonen söi ruohoa tien poskessa suitset maassa. Siinä kyllä kohtalo puuttui peliin, kun Tajomaru putosi hevosen selästä.
Kioton seudun rosvoista tämä Tajomaru on ollut naisille kaikkein vaarallisin. Viime syksynä täällä vuorella murhattiin nainen, joka oli tulossa tiettävästi Toriben temppelistä yhdessä tyttärensä kanssa. Tajomaru kuului epäiltyihin. Jos se roisto murhasi miehen, herra päällikkö varmaan selvittää, mitä hän teki miehen vaimolle.

Vanhan naisen todistajankertomus poliisipäällikölle

Kyllä herra poliisipäällikkö, tunnen ruumiin. Hän on mies, joka meni naimisiin tyttäreni kanssa. Hn ei ole Kiotosta. Hän oi Wakasan maakunnan Kokufusta ja samurai. Hänen nimensä oli Kanazawa no Takehiko ja ikä kaksikymmentäkuusi. Hän oli hyväntapainen niin että varmasti hän ei ärsyttänyt toisia.
Tyttäreni? Hänen nimensä on Masago, yhdeksäntoista vuotta. Hän on pirteä ja iloinen tyttö mutta olen varma, että ennen Takehikoa hänellä ei ole ollut tekemistä miesten kanssa. Hän on kasvoiltaan pieni ja tumma ja kasvojen muoto on soikea. Vasemman silmän vieressä on luomi.
Eilen Takehiko lähti Wakasaan tyttäreni kanssa. Murheen päivä. Että piti käydä niin kuin kävi! Missä tyttäreni nyt on? Olen käsittänyt, että vävyäni en saa takaisin, mutta tyttärestäni olen niin huolissani, että sairastun. Älkää jättäkö kiveä kääntämättä, kun etsitte häntä. Minä vihaan sitä rosvoa, Tajomarua vai mikä hänen nimensä oli. Sekä vävy että tyttäreni… (Ääni sortuu itkuun.)

Tajomarun tunnustus

Tapoin miehen mutta naista en. Että missä nainen on nyt? En tiedä. Hetkinen, hetkinen! Ei minua saa kiduttamalla tunnustamaan sellaista, mitä en tiedä. Kun nyt tässä ollaan, minä kerron aivan kaiken.
Eilen vähän jälkeen puolenpäivän tapasin tuon pariskunnan. Tuli tuulenpuuska, joka kohotti hänen huiviaan niin että näin kasvot vilaukselta. Enempää en nähnyt. Ehkä se oli syy. Hän oli kuin valaistunut jumalatar. Siitä paikasta päätin saada hänet valtaani, vaikka joutuisin tappamaan miehen.
Miksi? Ei tappaminen ole minulle niin merkillinen asia kuin te ehkä luulette. Kun sieppaa naisen, joutuu joka tapauksessa tappamaan miehen. Tappaessani käytän miekkaa, jota kannan kupeellani. Minäkö vain tapan ihmisiä? Te ette käytä miekkaa. Te tapatte ihmisiä vallalla, rahalla. Joskus tapatte ihmisiä muka heidän omaksi hyväkseen. Ei heistä veri vuoda. He ovat terveitä mutta silti te olette tappaneet heidät. Vaikea sanoa, kuka meistä on suurin rikollinen. (Ivallinen hymy.)
Mutta olisi silti hyvä kaapata nainen tappamatta miestä. Päätin siis saada naisen valtaani mutta varoa murhaamasta miestä. Mutta Yamashinan postitiellä se on turha haave. Siksi houkuttelin heidän vuorelle.
Ei se ollut vaikeaa. Rupesin heille matkaseuraksi ja kerroin, että vuoressa on vanha kumpu, jonka oli kaivanut auki ja löytänyt peilejä ja miekkoja. Selitin sitten, että olin piilottanut ne ryteikköön vuoren rinteeseen ja voisin myydä ne halvalla kenelle tahansa halukkaalle. Sitten… eikö olekin ahneus kauhea ominaisuus? Hän alkoi innostua jutustani ennen kuin arvasikaan. Siihen ei mennyt kuin puoli tuntia, kun he käänsivät hevosen vuorelle, ja minä perässä.
Kun tulimme ryteikköön, sanoin että kalleudet on kuopattu sinne, ja pyysin heitä katsomaan. Miehellä ei ollut mitään sitä vastaan – hän oli sokea ahneudessaan. Nainen sanoi odottavansa hevosen selässä. Se oli luonnollista, koska ryteikkö on niin sankka. Totta puhuen suunnitelmani toteutui juuri niin kuin olin ajatellut, joten menin ryteikköön miehen kanssa ja jätin naisen odottamaan yksin.
Ryteikössä on ensin vain bambua. Noin viidenkymmenen metrin päässä on setripuita. Se oli minulle sopiva paikka. Tunkeuduin ryteikköön ja valehtelin miehelle uskottavasti, että tavarat on haudattu setrien alle. Kun hän kuuli tämän, hän tunkeutui hankalasti kohti hoikkaa setriä, joka näkyy kauas. Sitten bambua on harvemmassa ja tulimme paikkaan, jossa kasvaa setrejä rivissä. Heti kun olimme siinä, kävin kimppuun takaa päin. Hänhän oli vahva, hyvin harjoitellut miekkamies, mutta kun pääsin yllättämään, hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Kohta sidoin hänet setrin juuren. Mistä köysi? Taivaalle kiitos, että minulla oli köysi mukanani, sillä kun olen rosvo, voin joutua kiipeilemään muureilla milloin tahansa. Tietysti hänet oli helppo pitää hiljaisena työntämällä suu täyteen pudonneita bambun lehtiä.
Kun oli hoidellut hänet, meni naisen luokse ja pyysin häntä katsomaan miestä ja sanoin, että hän oli saanut jonkin kohtauksen. Turha sanoakaan, että tämäkin tehosi heti. Nainen otti leveän hatun päästään ja tuli syvälle ryteikköön, ja minä vedin kädestä. Kun hän näki miehensä, hän kiskaisi heti esiin pienen miekan. En ole ikinä nähnyt niin rajua naista. Ellen olisi varonut, olisin saanut miekasta kylkeeni. Väistin, mutta hän huitoi minua hurjasti. Hän olisi voinut iskeä minuun pahan haavan tai tappaa minut. Mutta minä olen Tajomaru. Onnistuin iskemään häneltä pienen miekan kädestä paljastamatta omaani. Rohkeinkin nainen on avuton ilman asetta. Näin pystyin tyydyttämään haluni hänen kanssaan tappamatta miestä.
Totta… tappamatta miestä. En halunnut ottaa häntä hengiltä. Olin lähdössä ryteiköstä ja nainen itki, kun hän tarttuikin minua kiivaasti käsivarresta. Hänen puheensa meni sikin sokin, mutta hän sanoi, että joko aviomiehen tai minun oli kuoltava. Kun kaksi miestä tiesi hänen häpeänsä, se oli kuolemaan isompi asia. Hän henkäisi, että olisi kumman tahansa vaimo, kumpi vain jäi henkiin. Silloin minuun iski hurja halu tappaa mies. (Synkkää kiihtymystä.)
Kun kerron tämän näin, luulette minua varmaan julmemmaksi kuin olenkaan. Mutta te ette nähneet hänen kasvojaan. Ette nähneet, miten hänen silmänsä leiskuivat. Minä näin hänen katseensa ja halusin hänet vaimokseni, vaikka sitten salama tappaisi. Halusin hänet vaimokseni… mielessäni ei ollut mitään muuta. Ei se ollut vain himoa, vaikka te ehkä luulette niin. Jos mielessäni olisi ollut vain himoa, niin sellaisella hetkellä olisin mielelläni lyönyt hänet tainnoksiin ja juosset pois. En olisi tahrannut miekkaani miehen vereen. Mutta kun katsoin hänen kasvojaan siellä pimeässä ryteikössä, päätin että en lähde ennen kuin olen surmannut miehen.
Mutta siinä asiassa en halunnut olla halpamainen. Päästin hänet siteistä ja haastoin hänet miekkailemaan. (Setrin juurelta löydetty köysi oli se, jolla olin sitonut hänet.) Hän kiskaisi umpiraivoissaan ison miekkansa esiin. Nopeasti kuin ajatus hän kävi kimppuuni hurjana, sanaa sanomatta. Minun ei tarvitse kertoa, miten siinä kävi. Kahdeskymmeneskolmas miekanisku… muistattehan tämän. Olen edelleen melkein mykistynyt. Kukaan auringon alla ei ole ennen onnistunut iskemään minun miekkaani kahtakymmentä kertaa. (Iloinen hymy.)
Kun olin selvinnyt miehestä, käännyin naisen päin ja laskin verisen miekkani. Mutta hämmästyin, kun naista ei näkynyt missään. Ihmettelin mihin hän oli juossut. Etsin häntä setrien keskeltä. Kuuntelin mutta kuolevan korina oli ainoa ääni.
Ehkä hän lähti juosten ryteikön läpi hakemaan apua heti kun me aloimme miekkailla. Siitä ymmärsin, että tässä oli kysymys elämästä tai kuolemasta. Vein mieheltä miekan, jousen ja nuolet ja juoksin vuoritielle. Siellä naisen hevonen söi rauhassa ruohoa. En hukkaa aikaa yksityiskohtiin, mutta ennen kaupunkiin tuloa oli jo hankkiutunut miekasta eroon. Siinä oli tunnustukseni. Tiedän menettäväni pääni joka tapauksessa niin että antaa tulla kovin mahdollinen rangaistus. (Uhmakkaasti.)

Shimizun temppeliin tulleen naisen tunnustus

Mies, jonka kimono oli sinistä silkkiä, nauroi pilkallisesti sidotulle miehelleni tehtyään minulle väkivaltaa. Se mahtoi olla kauhistuttava kokemus! Mutta vaikka hän rimpuili tuskissaan, köysi vain pureutui yhä kireämmäksi. Itseäni ajattelematta juoksin kompastellen hänen vierelleen. Tai siis yritin juosta, koska rosvo löi minut samassa maahan. Juuri sillä hetkellä näin aviomieheni silmissä valon, jota ei voi kuvata. Jotain johon sanat eivät riitä… Nytkin vapisuttaa. Tuo pikainen katse mieheltä, joka ei voinut puhua, kertoi mitä hänen sydämessään liikkui. Hänen silmiensä väläys ei ollut vihaa eikä surua… vain kylmää valoa, vain inhoa. Tuo katse satutti minua pahemmin kuin ryövärin isku, ja kaaduin tajuttomana maahan.
Tulin sitten tajuihini ja näin, että sinisiin pukeutunut mies oli poissa. Näin vain mieheni, joka oli edelleen köytettynä setriin. Nousin ponnistaen bambun lehdiltä ja katsoin häntä, mutta ilme oli edelleen sama.
Hänen kylmän halveksuntansa alla oli vihaa. Häpeää, surua ja vihaa… En osaa sanoa, mitä minun mielessäni liikkui sillä hetkellä. Pääsin jaloilleni ja menin mieheni eteen.
”Takejiro”, sanoin hänelle, ”kun näin on käynyt, en voi elää sinun kanssasi. Minun on nyt kuoltava… mutta sinun on kuoltava myös. Näit häpeäni. Sen jälkeen en anna sinun elää.”
Muuta en saanut sanotuksi. Silti hän tuijotti minua inhoten ja halveksien. Sydämeni oli murtua. Etsin hänen miekkaansa. Ryöväri oli varmaan vienyt sen. Miekkaa, jousta tai nuolia ei näkynyt ryteikössä. Mutta onneksi oma pieni miekkani oli maassa. Kohotin sen ja sanoin uudestaan:” Nyt otan sinulta hengen. Tulen itse perässä.”
Kun hän kuuli tämän, hän liikutti hankalasti huuliaan. Hänen suunsa oli täynnä lehtiä niin että ääntä ei tietenkään tullut. Mutta ymmärsin yhdellä katseella, mitä hän halusi sanoa. Hän halveksi minua ja sanoi vain: ”Tapa.” En ollut tunnoissani enkä tunnoton, kun työnsin pienen miekan hänen rintaansa vaaleanpunaisen kimonon läpi.
Siinä vaiheessa menetin varmaan uudestaan tajuntani. Kun sain jälleen hänet silmiini, hän oli jo vetänyt viimeisen henkäyksensä – edelleen köysissä. Aurinko alkoi laskea ja valokiila lankesi setrien ja bambujen välistä hänen kalpeille kasvoilleen. Nielin nyyhkytykseni ja irrotin köyden hänen kuolleen ruumiinsa ympäriltä. Ja… en enää jaksa kertoa, mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen. Mutta minulla ei siis ollut voimia kuolla. Työnsi pienen miekkani omaan kurkkuuni, heittäydyin laaksossa lammikkoon ja yritin monella tavalla tappaa itseni. Kun se ei onnistunut, elän edelleen kunniattomasti. (Yksinäinen hymy.) Olen arvoton ja armollisinkin jumala on minut hylännyt, kun tapoin oman mieheni. Rosvo makasi minut väkisin. Mitä minä voin tehdä. Mitä minä… mitä…(Yhä rajumpaa nyyhkytystä.)

Murhatun miehen kertomus meedion välittämänä

Tehtyään väkivaltaa vaimolleni ryöväri istui maassa ja alkoi puhua hänelle lohduttavasti. Itse en tietenkään voinut puhua. Minut oli sidottu setrin juureen. Mutta silti yritin monta kertaa ilmeelläni sanoa hänelle:” Älä uskoa rosvoa.” Jotain sellaista halusin hänelle sanoa. Mutta vaimoni istui onnettomana bambun lehtien päällä ja tuijotti vain syliinsä. Nähtävästi hän kuunteli rosvon puheita. Olin tuskainen mustasukkaisuudesta. Mutta rosvo jatkoi sujuvasti puhuen milloin mistäkin asiasta. Lopuksi hän teki röyhkeän ehdotuksen:” Kun kunniasi on nyt mennyttä, et kyllä tule toimeen miehesi kanssa, niin että jos rupeatkin minulle vaimoksi? Rakkaudesta sinuun minä tulin väkivaltaiseksi.”
Rikollinen puhui, ja vaimoni kohotti päätään kuin horroksessa. Hän ei ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta kuin tuolla hetkellä. Mitä kaunis vaimoni vastasi, kun minä makasin sidottuna siinä? Minä olen nyt autiudessa, mutta aina kun ajattelen hänen vastaustaan, viha ja mustasukkaisuus polttaa minua. Hän nimittäin todella sanoi… ”Ota sitten minut mukaasi ja mennään minne sinä haluat.”
Tässä ei ole vielä hänen koko rikoksensa. Jos se olisikin jäänyt siihen, kärsimykseni täällä hämärässä ei olisi niin kauhea. Kun hän oli menossa pois ryteiköstä kuin horroksessa, käsi ryövärin kädessä, hän äkkiä kalpeni, osoitti minua köysissäni setrin juuressa ja sanoi:” Tapa hänet!” Niin hän huusi monta kertaa kuin hullu. Nytkin nuo sanat ovat viedä minut suin päin pimeyden pohjaan. Onko ihmisen suusta koskaan kuultu mitään niin kauhistuttavaa? Onko kukaan milloinkaan kuullut korvillaan näin kirottuja sanoja? Milloinkaan niin… (Äkillinen ivan huuto.) Tuon kuultuaan ryövärikin kalpeni. ”Tapa hänet”, vaimoni huusi ja tarttui häntä käsivarresta. Ryöväri katsoi häntä pitkään eikä sanonut kyllä eikä ei… mutta en ehtinyt edes odottaa, mitä hän sanoisi, kun hän iski vaimoni maahan bambun lehdille. (Toinen ivan huuto.) Hän risti kätensä äänettä, katsoi minua ja sanoi:” Mitä teen hänelle? Tapanko vai säästänkö? Riittää kun nyökkäät. Tapanko hänet?” Pelkästään näiden sanojen takia hänet pitäisi armahtaa rangaistuksesta.
Minä emmin mutta vaimoni kirkaisi ja juoksi syvälle ryteikköön. Ryöväri yritti siepata hänet kiinni mutta ei saanut otetta edes hihasta.
Kun vaimoni oli mennyt, rosvo otti miekkani, jousen ja nuolet. Hän katkaisi köyden yhdellä iskulla. Muistan että hän sanoi hiljaa: ”Seuraavaksi on minun vuoroni.” Sitten hän katosi ryteiköstä. Sen jälkeen ei kuulunut mitään. Ei, itkua kuulin. Päästelin loputkin köydestä irti ja kuuntelin tarkkaan ja käsitin, että itse minä siinä itkin. (Pitkä hiljaisuus.)
Ponnistin uupuneen ruumiini setrin juurilta. Edessäni maassa kiilsi pieni miekka, joka oli pudonnut vaimoltani. Otin sen ja työnsin sen rintaani. Suuhuni nousi veri mutta kipua en tuntenut. Rintani kylmeni ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin kuolleet haudoissaan. Se hiljaisuus oli syvä! Taivaalta ei kuulunut ainuttakaan linnun liverrystä tähän vuorikurussa olevaan hautaan. Sammuva valo viipyi vuoren setreissä. Valo heikkeni vähä vähältä ja sitten setrejä ja bambuja ei enää erottanut. Siinä maatessani ympärilleni kietoutui syvä hiljaisuus.
Sitten joku ryömi luokseni. Yritin nähdä, kuka se oli. Mutta pimeys oli jo kiertynyt ympärilleni. Joku… joku veti pienen miekan rinnastani näkymättömin käsin. Silloin veri tulvahti uudestaan suuhuni ja minä vaivuin lopullisesti autioon pimeyteen.

5 kommenttia:

  1. Suomensi tämän. Akutagawan 1920-luvulla ilmestyneestä novellista on ikätoverini, Veikko Polameri-vainajan suomennos, joka on ilmestynyt ainakin niteessä Shosetsu. Kirja on vaikeasti saatavissa.

    Halusin kääntää oman version,annista, sillä japania en osaa. Kun teksti on näin täysi, halusin kielen mahdollisimman eleettömäksi.

    Polameren käännöken nimion Tiheikössä.

    Akutagawan novelleista kuuluisin on tämän ja Rashomonin aineksista tuotettu Kurosawan elokuva.

    VastaaPoista
  2. Kun tuo "no" on genetiivi niin samurain nimi suomentunee parhaiten yksinkertaiseen muotoon "Takehiko Kanazawa". Arvaukseni on, että se on alkuperäisessä tekstissä genetiivimuodossa koska sukunimet olivat tuolloin vielä harvinaisia eikä niitä siis ollut kuin samurailla ja muilla korkea-arvoisilla ihmisillä. Sitä en sitten osaa edes arvata miksi se on jätetty sellaisenaan netistä löytyviin englanninkielisiin versioihinkin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos suomennoksesta. Saanko varmuuskopioida tämän myös omaan blogiini, suomentajan nimellä varustettuna toki?

    VastaaPoista
  4. Herra Kemppinen; Kiitän :
    täältä metsän peitosta.
    Nyt puiden lehdet ja heinikko.
    Kohta heräävät valo ja linnut.
    Etsin pilviä kuten Tajōmaru; vain niillä on merkitystä

    VastaaPoista
  5. Tajōmaru katsoo sidottuna pilviin
    vain ne merkitsevät.
    Kohta ne kuitenkin ovat tuuli ja sade
    Ja ihmisen valhetta kuin muta.,
    kuivuu iholle kutisemaan
    enteenä uusista sateista

    VastaaPoista