Joel Lehtonen

Joel Lehtonen: "Kuolleet omenapuut" (1918) - Muttisen Aapeli sodassa - Project Gutenberg.

- - - Lukekaa. Ei ole Suomen kirjallisuudessa ainakaan monta parempaa novellia. "Putkinotko" ilmestyi 1919-1920.

Uskomattoman rohkea teksti, ajankohdan ja sen tunnelmat huomioon ottaen. Saattaa olla koko vapaussotakokemus pähkinänkuoressa, luumun kivenä.

MUTTISEN AAPELI SODASSA

eli lapsettoman Mannun kosto.


Savossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on
helmikuun 21:s.

Kiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä.
Osasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa
piirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia,
kapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin
seuduilla, -- Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden
kiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina
nujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa
venäläisistä.

Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä
valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on
tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, -- sen matalan mäen
takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei
kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon
rautatielinjan vierelle.

Valonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan,
saattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin,
joita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.

He seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja
pelkää.

Ja hän ajattelee, ajattelee.

Hänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä
jo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, -- ne ovat lyöneet
hyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen
patteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos
eivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset
paholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan,
leikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla
maassa kuuluvat tehneen.

Mutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.

Tumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät
valon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen
pimenevät.

Yötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu
Muttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se
uhkaisi jollakin hirveällä, -- haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta;
ainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen
omista mielialoista.

Mistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa,
että Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä
käydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista
koottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten
punaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.

Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee
mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.

"Pieni Suomi ... ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa...
Tulevat uudestaan ... kuitenkin", mutisee Muttinen. "Äh, nuo
sotakiväärit..."

Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta
varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja
sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako
harhalaukaus korvissa.

"Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan
nyt otellaan, menevät russakkain puolelle... Sillä vapaus, millä
hinnalla se saadaankin? Verellä... Veljesverellä. Miten, miten
tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen
kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?"

Ei, Aapeli ei ymmärrä...

Lieneekö se muista niin selvää?... Innolla he tappelevat, kahistavat.
Mutta hän ... hm ... pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä... Tai
ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin
ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.

Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet ... hänen kimppuunsa?
Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa...

Ja mitäpä hän paremmallakaan, -- hän, joka ei ole ampunut eläessään
muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana... Ei ole
hennonut, ei, ei ole viitsinyt.

Kiväärit taas räsähtävät.

Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin
hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava
olla...

Ja oh, tuskaa!

Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja
myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo
pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin.
Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin
tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku?
Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin
paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä
nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.

Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia,
omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa
jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä
haikea, epätoivoinen sointu.

Miksi tämä veljessota?

Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen
ennustavan tällaista. Maassa kallis aika... Europan sodan tuomisina
tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa?
Kansojen? Nekö sitä tahtovat... Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden
kampien vääntäjät?... Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot
... liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä
kokonaisten kansakuntien kilpailu ... pakko tappaa toisiaan ... pässien.
Ja nyt tässä, -- kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee
höperöksi...

Se kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla...
Isoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä
lisää palkkaa. Omistajat ... hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua,
joka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja
kostonvimmaa ... eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko
suuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista,
pientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on
maanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot... Niitä nuo
tilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi... Oh, eivätkö he
olisi voineet -- uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa
rakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan
ei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja...
Turkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. -- Ja lakoista ensin
asekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, --
toinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää
sellainen kytö... Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan
ällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti,
jollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten:
sitä ei Muttinen silloin käsittänyt, -- ryöstellyt hienoja hattuja
tyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan
taskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja
koristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui
kummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät
varakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä
itseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli
Muttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan
keränneet patteritöihinsä, -- turkkilaisinta osaa kansasta,
kelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen,
johon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti,
että Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan
nälkäistä työväkeä, -- lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se
työväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei
liene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua
vääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain
totellut päälliköitään ... joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan
linnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden
johdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita ... sekä ennen kaikkea
heidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia...

Ja nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa
kiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona
Vilppulassa, Antreassa, Mouhussa... Kaatuen omien kansalaistensa
kuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan
paikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä,
elleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan... Niin,
halkaisevat vatsat, -- Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa,
vapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien
vartaita... Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät
käsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.

Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä
montakaan.

"Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?" mutisee
Muttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa,
oli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta... Pitänyt niitä
romanttisina, hyvältä osalta... Ja aavistellut niitä ehkä
vaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa
... kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista
kansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu
hänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut?
Muuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin
haulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli
käytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa
Runebergin kansaa?

Ja oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa
ymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa
sokeasti, ajattelematta mitään.

Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun
tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa
raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin
Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli
tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen.
Mutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran
vältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille,
urhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään,
joihin tulivat vedet, ja sanoi:

"Sinä olet kunnon mies... Hyvä mies... Olet patriootti."

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Sillä kun tammikuussa
alkoi tämä varsinainen peijakas, oikea sota, ja nuorta väkeä ryntäsi
kaupungista ja sen ympäristöstä kilvan Karjalan rintamalle, silloin
juoksi Bongman taas Muttisen luokse. Hänellä oli kädessä vanha
berdaanikivääri, rinnassa Suomen vaakuna, hänen tukkansa huiskahteli
innosta, hänellä oli eväsreppu selässä ja pitkät pieksut jalassa. Ja hän
huudahti:

"Tule nyt, mainiota!"

Aapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos
riisipuuroa edessä.

"Häh?" kysyi hän.

"Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi
mennä tukkoon..."

Muttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä
pois... Norjaan, Ruotsiin ... sitä hän oli suunnitellut...

"Mitä?" kysyi toinen. "Minä komennan sinua sotaan."

"Sotaan?"

Muttinen oli pudota leveälle takalistolleen... Ja hän selitti, ettei hän
ollut koskaan ampunut muuta kuin yhden palokärjen...

"Palokärjen... Mainiota, punapäinen oli sekin..."

"Punapäinen, häh? Mutta ... nämä lasisilmät..."

"Ota kahdet..."

Muttinen sanoi, että kyllä hän sitten... Ja on niin vaikeaa, ei jaksa
käsittää.

Bongman ei raivonnut tällä kertaa: hän naurahti, ja lähti.

Mutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes
intendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan
sielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset
pääsisivät kaupunkiin. Siksi ei Muttinen liikkunut kaduilla missään,
vaan painautui emännöitsijänsä pimeään vaatekonttoriin, pyyteli häntä
sanomaan, jos joku tulisi tiedustamaan häntä, että hän oli nyt
matkoilla. Sinne hän varusti itselleen telttasängyn, sellaisen kuin on
hyvissä sotaleireissä, polsterilla pehmitetyn, jolla hän köllötteli
puolittain valmiiseen asuun pukeutuneena, luumuputinkia ja yhtä ja
toista muuta hyvää muonituksenaan: sitä sopi lusikoida siellä pimeässä,
seinällä riippuvien hameiden alla, silmissä vedet. Ja miettiä, miettiä.
Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä
palokärkeä, tahdottiin ... eikö tätä riitaa olisi muuten saatu
sovitetuksi? Jos olisi ollut hallitus älykäs ... kuin Saksassa,
sellainen, joka olisi järjestänyt elintarveasiat niin, etteivät gulassit
olisi saaneet keinotella maasta pois syömistä ja siten yllyttää
nälkäisiä raivoon. Mutta jos gulasseja olisi ahdisteltu, niin olisi
hänkin, Muttinen, jäänyt vähemmälle sokerille! Niin, mutta punaisethan
tahtoivat muutakin hyvää... Tehtaat kruunulle. No, mitäpä siitä? Miksi
on harvain tehtaanpamppujen saatava työntää lakkariinsa koko mahdoton
voitto? Miks'ei osuutta työmiehille, -- niinkuin osuuskaupoissakin, tai
valtiolle? Ovathan nuo rautatietkin kruunun, mistä syystä eivät muutkin
liikkeet tämän yhteiskunnan? No, ne vaativat valtiolle maat, jopa
huvilatkin, venäläisten bolsevikkien tapaan, -- ja Aapelilla on
itsellään maatila ja kaupunkitalo. Ei, hullutusta tämä mahtoi olla! Ja
Muttista harmitti, että ne vietäisiin häneltä, vaikka hän olikin
muutamina hetkinä jo valmis antamaan ne, kunhan henki säilyisi. Sillä
mikä esikoisoikeus hänellä pohjaltaan oli niihin? Kymmenisen vuotta
sitten hän oli tilansa ja tonttinsa ostanut; niiden arvo oli nyt sodan
aikana kohonnut kaksinkymmenin kerroin. Mikä syy juuri hänellä oli saada
tämä ilmainen voitto? Miks'ei yhtä hyvin muillakin vuorostaan? Jos ...
ne punaiset tänne tulisivat ja vaatisivat, -- niin hän olisi hellä. Ja
köpittäisi, kuin ennen Tolstoi, tyhjin taskuin kotoaan pois. Kovaahan se
olisi, mutta olipa hän jo osansa saanut, kun taas noilla tulenpunaisilla
ei ollut muka maata. Monesti hän oli ajatellut surren sitä, että
maapallon kamara tälläkin seudulla joutui yhä enemmän tukkiyhtiöille tai
harvoille porhoille. Missä olivat nyt niiden tilojen entiset isännät?
Juoneet rahansa, holkkineet, rappeutuneet. He itse tai heidän pirpanansa
irtolaisia, juuri noita patterijätkiä, rautatiesällejä tai mustien
ruukkien työmiehiä, jotka nyt hyökkäsivät omaa isänmaatansa vastaan.

Ja hänelläkin, Muttisella, oli tähän kaikkeen syytä: hänellä oli tilalla
vuokralainen, jolle ... jolle hän ei antanut sitä maata. No,
vuokralainen oli kehno, ei sitä maata hoitaisikaan, enempää kuin nuo
entiset tiloiltaan jätkiksi joutuneet; myisi muille. Mutta kaikki ne nyt
maata tahtoivat ... ja eikö heillä ollut oikeus kokeilla? Kukapa sen
tiesi. Sekaisinhan tässä pää ihan meni...

Kuusi Muttisen takana humahtaa.

Hän kohottaa hangessa päätänsä. Mitä, mitä se kohisi?

Jos maattomilla olisi ollut maata ... jos heitä olisi opetettu sitä
säilyttämään ... neuvottu hoitamaan sitä, kun sen sijaan heille
pidettiin runollisia esitelmiä isänmaasta ... niin että he niitä
kuunnellessaan torkkuivat ... olisi nyt maassa ollut enemmän leipää...
Yleiseuropalaiset aatteet, joita nyt virtaili kaikkialla ... kasvaen
kerran varmaan verenpaisumukseksi ... alkaen täällä meillä vimmasta
sotaa vastaan, niin kiivaana epäilyksenä, että se nousi estämään sodalla
kansallisen sotalaitoksen syntymistä, -- niin, jos maassa olisi ollut
enemmän leipää, ei ehkä yleiseuropalaisten aatteiden virta olisi
murtanut itselleen meillä näin leveää uomaa...

Mantu ... huutaa kostoa...

Näin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden
alla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli
hänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että
vietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi... Jos näet nuo metsien
irtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän
tuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei
luumupuurokaan lopulta maistunut.

Viimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta
vei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä
vastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä ... siellä hän näki
kuljetettavan paareja ... monia verisiä paareja kaupunkiin... Häntä
ylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti... Ja hävetti ... ettei hän voinut
olla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun... Sillä heitä
tarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä
lisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä ... rättiläisiä ... omaa
maatansa vastaan... Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat
rientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki
paitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet ... hm, heissä oli tosin
myöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet
poikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista ... etteivät he
pelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet
tarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin
nojassa köpittävä ukkokin.

Muttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa
... valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt
patruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin
Karjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon
jousia... Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan...
Eikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti
kertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut
huikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä
hankihaudoissa, palelluttaen varpaansa ... ja ampuen yhä niin, että
ryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.

Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi,
mikä -- Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin,
sodanhaluinen kansa, mutta... Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn
vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka
tahtoivat tapella, tapella, -- nauraen kuolemalle vasten naamaa.
Tappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta
kansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin
seisoaltaan ... joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja
käänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat
olisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli:
"Eihän mies kuole ampumalla." Niin, ja sitten he menivät monet
kotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden
kaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden
sekaiset vedet: ruumiita.

Ne uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia ... nuo, jotka olivat
kaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä,
rääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien
johtamia... Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi
otettuaan ... peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he
makasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat
verissä, hampaat irvissä...

Parin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat
hokea:

"Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen;
suu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja
vesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen
jotakin..."

Viimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma
rosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat
otelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin ...
meikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan
täälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia ... pesiytyen
kirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät
alttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat
ristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh,
tällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.

Yleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.

Mutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja
vihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa...

Ja hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa
moisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän
enää tällaisen jälkeen, nyt ... kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut
siinä mukana ... ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei,
vaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei
hän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia
koivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä ... tuskin
saattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa
ainoastaan sotaa, kirottua ... ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä
tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää
hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan
vapaaksi ... ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee
palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin ... vielä kauheammasta. Hän
rukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa
väärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin...
Oh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.

Kuuset humahtavat taas. Sitä entistä ... uhkausta... Jota hän on
kuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:

"Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä..."

Se on Mannun laulua. Se jatkuu:

"Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni
ole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin,
kaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin
suurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia,
hurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka
näyttävät heistä vastustajilta ... metsieni hävittäjiltä, Mannun
ryöstäjiltä... Puhki vatsat, silmät pois päästä... Mantu, maa-äiti..."

Yht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi
jotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt
hän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia
... iloista ... "Sotilaspoikaa" kymmenien torvien soitolla ... että se
tukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset ... jollakin innostuksen
nousulla.

Aamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo
erottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden
seinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin.
Jossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin ...
srapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla ... tuntuu kuin joka
laukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen
miehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas
nousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt
tuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä ... kaikki on
Muttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen
päätänsä särkee... Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta...
Hurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin... Tällaista seikkailua ...
vie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä
tulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille,
huomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan.
Muttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen
piiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta
soturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä
velvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä,
hartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin
hangessa.

Saha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja ... niitä
vartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille
päin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.

Vangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa... Ovat käyttäneet
väärin valkeaa lippua. Sodassa -- muka käyttäneet väärin. Kuolemaan!
kajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii,
tuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka
kahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että
menköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa,
kunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee
vihaavansa häntä ... sekin ... tehtaineen ... ärsyttänyt rahvaan
kateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on
otettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan
sahan ohitse... Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee
kahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että
rahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta
nuori, raskas nainen uhkaa: "Ei päivä niin alas laske, ettei se..." Ja
Muttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta
ryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat
vimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä ... kostoa janoavat
... murhista, silpomisista ... janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa,
-- ei sittenkään oikeaa Runebergin... Vangit viedään jonnekin, asetetaan
riviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän
kauhistuu ... vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja
ruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt;
silmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna
hän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee
heikolla, surkealla äänellä:

"Armahtakaa, Ristuksen tähden..."

Sitten mies, jonka leukaluut ovat kehittyneet kummallisen suuriksi kuin
mammuttitautisella. Ja tuossa poika, jolla on pieni pää, mutta siinä
mahdottomat, mustanpunaiset huulet ja älyttömät, suuret silmät. Ja
tuossa kääpiö, lyhyt, hartioilla tavaton pää; aivan kuin Velasquezin tai
Zuloagan tauluissa... Odotapa näiltä järkeä, tunteita. Voiko, voiko
tällaisia edes koettaa ymmärtää? Nyt hän ne näki, vanha idealistiherra.
Tähän asti olivat entiset romantiikan kuvailut rahvaasta häntä
pettäneet, -- moiseen asti. Tuokin tuossa! Roikale, jota hän tuntee heti
vihaavansa. Tuota jättiläistä, jonka hipiä on punainen ja terve, naaman
leukapuoli lihavahko, eikä otsaa laisinkaan: niin alhaalta se lähtee
luisumaan niskaa kohti; päälakea ei nystyrää. Hänet tuotiin juuri
Muttisen eteen, mies peittää silmänsä kämmenellään, sillä lakki oli
pudonnut tai paiskattu hänen päästään; luulee, että hänet ammuttaisiin
heti. Sitten hän vilkaisee kätensä takaa, ja kun näkee, etteivät
vartijat nosta pyssyjään, välkähtävät hänen sinertävät silmänsä kuin
ilveksen, ja aistillinen suu vetäytyy hymyyn. Hän alkaa ... alkaa
murista:

"Kerran sitä on kuoltava kuitenkin."

Muuan talonpoikaissoturi, laiha ukko, jonka kasvot ovat sielullisesta
kärsimyksestä keltaiset, jopa melkein vihertävät, nauraa tuolla
syrjemmällä, vedet silmissä, ilosta, kun kuulee toisten kertovan, että
eräät pojat ovat ampuneet muutamia vankeja ... erehdyksessä. Hän on
uskonnollinen mies. Häneltä ovat punaiset murhanneet ainoan pojan. Nyt
hän näkee tämän pitkän vangin ilkkuvan kuolemalle. Hän juoksee luokse ja
uhkaa miehen ampua. Muttistakin kuohuttaa silloin yhä kummallisempi viha
tuota vihaamaansa kohtaan. Hän tahtoisi kiväärin ... sillä jos tuo
punainen hänen edessään saa vähänkin lempeyttä, hän karkaa kimppuun,
tappaa ihmisiä kuin ilves lampaita...

"Metsään!" kajahtaa syrjemmältä huuto, kenttäoikeudesta, jota
parhaillaan käydään. On tuomittu joku kuolemaan. Tuo vanki tuossa, joka
puhuu venäjää, eikä ymmärrä suomea eikä ruotsia. Kolme, neljä
talonpoikaa, kaikki kiihtyneitä ja kasvoiltaan verenpunaisia, taluttaa
hänet jonnekin lähelle, katsoen ympärilleen nauruntapainen irvistys
huulillaan. Sieltä, jonne mies vietiin, räiskähtää yhteislaukaus.
Muttisen sydäntä riipaisee, häntä oksennuttaa, pelkuria, ja otsaa särkee
kauheasti; ja samalla tekee hänen mielensä myöskin ampua. Tuossa väittää
vanki, ettei hän ole ryssä, vaikka hänellä on selvä musikan naama:
ulospuskevat poskipäät, tukka kuin ryssänkulin niiniä, ja sieraimet auki
ilmaa kohti. Hän puhuu aito-nilsiäläistä suomea. Jonnekin hänet viedään.
Kuuluu julistus, että joka kymmenes kapinoitsija ammutaan, paitsi
lisäksi erikoisen syyllisiä; ampujat kulkevat jo suitsevat pyssyt
kädessä kuljettaen vankeja rivissä. Pahimpia heistä on se ilveskin, jota
Muttinen vihaa. Hän sanoo olleensa punakaartissa alusta alkaen,
tappaakseen, ilkkuu hän röyhkeästi, porvareita, tilallisia, jotka eivät
tahdo luovuttaa köyhille leipää. Oli tainnut polttaa ja ryöstää jo
sievoisen joukon taloja, jatkaa hän, punaiset huulet ylimielisessä
hymyssä. Joku ammuttavista huutaa: "Eläköön vallankumous!" eikä tahdo
kuollessaan silmilleen peitettä ... kuolee kuin mies. Silloin se pitkä
roikale aikoo myöskin huutaa jotakin... Muttinen ei erota mitä: hänen
rintansa huohottaa, silmänsä ovat tylsät, mutta hän, hän tahtoo pistää
tuota ilvestä vatsaan, ampua...

Eräät tutut näkivät, että hänellä oli jotakin, mutta oli kiire, eivätkä
he saaneet häntä estetyksi menemästä teloitukseen; ja hän raivosi, löi
nyrkeillään ympärilleen, ja sanoi ampuvansa.

Lauhkea Muttinen ampui haulikollaan ihmisen, jota hän vihasi kuin
villipetoa.

Sitten hän ei kuullut kiväärien räiskettä, ei nähnyt välkkyviä, ilkeitä
pistimiä taistelussa, jota kesti vielä edelleen toista vuorokautta. Hän
mutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään,
ja kuulevansa kuusten kohinaa, -- tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa
kasvaa punaisia palmuja.

Tutkittavaksi säästettyjen vankien mukana vietiin Muttisen Aapeli
junalla Kuopioon: Niuvanniemeen, virkistymään joksikin aikaa. No,
harvassa on niin pelkureita.