Korkkarit

Vänrikki Stoolin Korkeajännitys on kioskeissa!

Rintamalottien Korkejännitys oli äitienpäivän hitti, Vaaran vuosien Korkeajännitys 1948 oli Jaakko Laakso special, samoin kuin Vanjan jäinen helvetti. Simo Häyhä, Talvisodan valkoinen kuolema - se oli klassikko jo syntyessään.

Näiden teosten tekijänä mainitaan Samuli Lintula, ja Vänrikki Stoolin yhteydessä P.A. Manninen ja Petri Hiltunen. En tunne herroja, mutta haluaisin välittää näin tervehdykseni ja kunnioitukseni.

Ennen pitkää on edessä vaara, että nämä sarjakuvat nousevat laadullisesti merkittävälle tasolle. Nyt jo vuosikymmenien takaa muistamani lajityyppi (Donnerwetter - Schweinhund - Himmel - Teufel - Aargh) on kaukana, ja etäällä on rannaton meri, johon Battler Britton suolasi kirottuja natseja.

Tuskin muistan niitä päiviä (kuten aliupseerikoulussa sanottiin), kun Otava julkaisi joitakin eurooppalaisia sarjakuva-albumeja ja Yhtyneet lopetti jostain tuntemattomasta syystä aivan kohtuullisesti menestyneen Ruudun (Nonstop). Suomensin muutaman, ainakin Crepaxin joka oli kovin kiinnostunut kahleista ja remmeistä, ja Pauletten.

Kerran kävin Pariisissa studolla eli siis huoneessa, jossa Wolinski ja Pichard työskentelivät. Käynti oli latinalaiskorttelissa vanhan mielikirkkoni St. Julien-le-Pauvren vierestä. Oven avasi alaston blondi, jolla ei todellakaan ollut muita vaatteita kuin korkeakorkoiset kengät ja viinilasi kädessä.

He julkaisivat raivokasta poliittista lehteä Le Gueule ouvert eli monttu auki ja muuten vain raivokasta lehteä Harakiri - "typerä ja ilkeä julkaisu", kuten logon alle oli ylpeästi painettu. Kiinteistössä hiiviskeli myös kaljupäinen "professori Choron", joka jakeli yleisölle veret seisauttavia neuvoja.

Pyyhin kyyneleen ja tukahdutan nyyhkytyksen. Meidän pojat maalla, merellä ja ilmassa seuraavat perässä, teit' isäin astumaan.

Ja kun eilen uni voitti, nyt luen netistä, että Lordi voitti.

Sanokaa minun sanoneen, että tämä on aikakausien muuttumisen merkki. Jalkapallo ja lavashow sekä sarjakuvat ovat todellisen sivistyksen mittareita. Kuten tiedämme, hienoa lyriikkaa ja häikäisevää proosaa tulee silloin tällöin jopa Vinku-Intiasta, mutta joukkuelajit, ne ovat vaativia.

Lordeista tuli mieleen valtiosalaisuus - lordi Hoffman, joka tosin ei laula vaan johtaa Englannin ja Walesin tuomioistuinlaitosta, diggaa sarjiksia. Sir Robin, Most Honoured Lord Justice of Appeals, esitteli minut aikoinaan sanomalla, että tässä on nyt se mies, joka on kääntänyt Tinttiä suomeksi, ja Hoffman tahtoi kuulla heti paikalla lisää. Sanoin omistavani Tintti Neuvostojen maassa -albumin Hergén henkiökohtaisella omistuskirjoituksella varustettuna.

Se veti päärit vakaviksi.

Vertaisryhmässäni (ovessa luki Peers' Chambers) alan harrastus on siis elävä, ja britit tunnustavat, että Rupert the Bear jää kyllä belgialaisen sarjakuvataiteen rinnalla kevyesti kakkoseksi.