Sivun näyttöjä yhteensä

1. toukokuuta 2006

Höveli käytös

Kuvassa olevan kirjan ensimmäinen painos, jonka Tuomi Elmgren-Heinonen julkaisi 1961, teki järkyttävän vaikutuksen.

Ala on perinteikäs. Erasmus Roterdamilaisen "Cullainen kiria nuorucaisten tapain sijwollisudest" ilmestyi saman vuonna. De civilitate puerilium morum jatkoi ilmestyessään 1500-luvulla konseptia, jonka yleisnimityksenä käytetään joskus saksan sanaa "Fürstenspiegel", ruhtinaiden laki eli nuorten ruhtinaiden kasvatusopas.

Erasmus opastaa muun muassa pierimään äänettömästi, mikä on hyvä taito, tai toteutuksen epäonnistuessa yksäisemään kuuluvasti. Nykyaikana tähän on hyvä liittää hetken kuluttua kummastunut ja sitten paheksuva pälyily ympärille: kuka...?

Tuomi Elmgren-Heinonen ei käsittele näitä peruskysymyksiä, vaan antaa neuvoja siitä, miten raapaistaan jalkaa ja kuljetaan ovista ja ikkunoista. En ole varma, onko viimeksi mainittukaan käytännön käytöspulma mukana: "Poika se likkojen kammarin klasista nauloja irti nyppi..." - Ennen lämpölaseja näet, rakkaat nuoret, käytettiin lasiruutujen kiinnittämiseen kittilistaa ja sitä ennen nupinauloja, joiden naputteleminen paikalleen klasia särkemättä olikin vaativa tehtävä.

Tunnen liikkeenjohtajia, toiset bonuspalkkaisia ja toiset muuten vain kutaleita, joille ei ole opetettu, että vihamiehiä ei kannata hankkia vasiten. Ns. Kekkosen menetelmä tulee kalliiksi eli siis se, että kun mieleen tulee jotain mojovaa, kakaisee sen heti ulos.

Joskus kielikuva aiheuttaa tuhoa. Korkeimman oikeuden jaostonj puheenjohtaja MM päätti kerran esittelyn sanomalla esittelijäneuvos KK:lle:"Kiitos nyt tästäkin vähästä." Esittelijä pohti ja suri viikon tai kaksi, mikä nyt sitten ei muka ollut kelvannut. Hän oli suoraviivainen mies eikä tuntenut viipurlaista sanontaa, jota käytettiin ennen kaikkea ylenpalttisen kestityksen jälkeen eli karjalaiseen tapaan asia sanotaan päinvastoin kuin se on.

Liikkeenjohtajilla vakava virhe on viitata kireään matkustusohjelmaan, päälle painaviin ongelmiin tai edessä olevaan tilintarkastukseen, ja kehottaa keskustelukumppania ottamaan yhteyttä sihteeriin. Tämän menettelytavan turmiollisuus kävi selväksi jo Kalevalan Pohjolan häissä. Se kostautuu aina, ennemmin tai myöhemmin. Se näet osoittaa asennetta. Olisi niin helppo valehdella soittavansa tai ehdottaa mahdotonta ajankohtaa, kuten vappuaamuna kello kahdeksan.

Hannu Tarmio oli pääjohtajana ollessaan tässäkin asiassa todella hyvä. Tosin hän lopulta melkein myönsi, että sekä loistava puheääni ja ihailtava ulosanti, hymy, ystävällinen katse ja ruumiin kieli olivat Normaalilyseossa suoritettua auskultointia varten harjoiteltuja. Hannu oli pohjakoulutukseltaan lehtori.

Juuri siitä kysymys onkin: näyttelemisestä, joka saa keskustelukumppanin tuntemaan, että nyt kiinnitetään huomio juuri häneen, ja jos keskustelun aiheena on esimerkiksi Helsingin Pitkänsillan ostaminen, kyllä se on ostettava, kun toinen näkee noin kovasti vaivaa ja on muutenkin niin mukava.

Tarmion tekniikkaan kuului vielä luoda kiireettömyyden vaikutelma. Nykyiset johtajat alkavat sormeilla Communciatoria viimeistään 15 sekunnin kuluttua tapaamisen alkamisesta, ja neljän minuutin kuluttua hienoinen kuorsaus paljastaa, että he nukkuvat. Sen voi todeta vaivattomasti pyytämällä rahaa, jolloin he äkisti heräävät ja alkavat selittää, että kaikki rahan pyynnön sisältävät projektisuunnitelmat on syytä lähettää sihteerille.

Heikki Reenpäällä on verraton ulosheittotekniikka. Ennen kuin minuutti on kulunut kohtaamisen alkamisesta, hän nousee seisomaan ja alkaa huomaamattomasti kuin Lohengrin joutsenen kuljettamana liukua kohti kirjoituspöydän vasenta kulmaa ja hitaasti ojentaa kättään lämpimään jäähyväistoivotukseen. Häneltä tosin saattoi saada rahaakin eli allekirjoituksen pinkkiin paperiin, jos huomasi työntää sen heti esiin. Talousvastaavat olivat koonneet kynät talteen pöydältä, joten pyytäjällä oli syytä olla oma kynä tanassa.

Siinä missä Erasmus ja Käytöksen kultainen kirja eivät auta, auttaa raha. Harjoitettuani itse asianajajan sinänsä luvallista ammattia nuoruudessani olen viime aikoina silloin tällöin istunut veljeni kanssa keskustelemassa ihmisten vakavista oikeudellisista asioista. En toden sanoakseni tiedä, mitä Boreniuksen konttorin seniorit laskuttavat neuvottelutunnista mutta veikkaisin viittäsataa euroa.

Kukaan ei hoputa ketään. Kenelläkään ei ole kiire. Pöytä kiiltää kuin orvon kyynel. Jostain suljettujen ovien takaa kuuluu asiallinen yskähdys. Valo taittuu kauniista vissypullon pinnasta.

Siinä omahyväisinkin itsensätehostaja ja seremoniallisinkin suurjohtaja muistaa äkisti, miten armottomasti aika kuluu, ja sanoo kesken lauseen:"Mennäkseni suoraan asiaan..." Ja menee.

Se on kuin noiduttua.

Syvästi ihailemani lääkäri Y.-P. Karhunen, joka tiettävästi pelasti kaksi veljenän ja minut henkiin 40-luvulla, oli ollut kunnanlääkärinä, mutta luullakseni etyylialkoholin kemiallisiin ominaisuuksiin liittyneistä syistä siirtynyt pitämään yksityistä praktiikkaa. Hänen keinonsa pysäyttää potilaan (silloin lääkäreillä ei vielä ollut asiakkaita) tulvehtiva kertomus lukemattomista vaivoistaan ja niihin liittyvistä ongelmsita sekä yleisemminkin koko pitkästä ja surullisesta elämästään, kysymällä jotain yllätävää, kuten:

- Mistä mummu olikaan kotoisin?
- Tuolta Alajärveltä, herra paratkoon. Niin, kun minä...
- Siellä Alajärvellä on niin kaunis se hautausmaa...

5 kommenttia:

  1. Perseaukisen on aivan mahdotonta mennä näiden huippujuristien asiakkaaksi oikeutta hakemaan. Ainakaan toista kertaa. Varsinkin jos vastapuolena on pankki. Todellakin huippu asianajotoimiston puitteet ovat jo semmoiset, että siellä tuntee perstaskussa olevan muutenkin ohuen lompakkonsa kutistuvan entisestään. Turhat jaarittelut jäävät heti kättelyssä pois. Vaikka asianajon osaaminen olisi kuinkakin huippuluokkaa, niin aukottomasta näytöstä ja taitavasta asianajosta huolimatta pankki voittaa aina. Se on kuin kiveen hakattuna edelleen voimassa, vaikka lamasta on selvitty jo yli kymmenen vuotta sitten. On se niin merkillistä.

    VastaaPoista
  2. Pankki voittaa sen vuoksi, että mikään muu instituutio ei edes voi voittaa - olipa järjestelmä mikä tahansa.

    Jos pankkeja yritetään kontrolloida liikaa (asettaa niiden voittosaldo kyseenalaiseksi), katoaa yhteiskunnalta rahoitus, sillä myös ihmisten verovarat (ei ainoastaan säästöt) ovat pikemminkin pankkien kuin valtion hallinnassa.

    Toisaalta - pankit ovat ihmisten hallinnassa - ainakin osittain, ja siten pankkien voitto (pyrkimys maksimaaliseen voittoon ja tuottoon) perustuu aina näitten ihmisten perushyveisiin ja - peruspaheisiin.

    Tässä tapauksessa nerokkaaseen business-älyyn ja silmittömään ahneuteen.

    (Pankkitoiminnassahan (kuten kaikessa sijoittamisessa) on pitkälti kyse (pokeri-)pelistä, jossa otetaan "mieluummin" sellaisia riskejä, jotka tuottavat aina voittoa.)

    *
    Eläkkeellä olevaa musiikkikustantajaa (Fantasy Records) sekä elokuvatuottajaa Saul Zaentzia ("Yksi lensi yli käenpesän, Amadeus, Englantilainen potilas, Taru sormusten herrasta") voinee pitää lähes klassisena esimerkkinä loistavan business-älyn ja sikamaisen ahneuden yhdistelmästä.

    Hän on "Mr. Greed" kuten Zaentzin "uhri" ja pääomien alkulähde John Fogerty (CCR) 1980-luvun puolivälissä lauloi.

    Fogerty kertoo: "Ensin he (Zaentz ja Fantasyn lakimiehet) varastivat rahani (ylipäätään kaikkien CCR:läisten rahat ja tämä on kirjaimellisesti! totta - kts. Nassau-Bank-jupakka alkaen 1978); sen jälkeen he vaativat minulta sopimustulkintaan vedoten kymmeniä uusia biisejä!"

    (85-90% rahoista saatiin viimein takaisin vuosien oikeudenkäyntien jälkeen.)

    Vuonna 1984 Zaentz haastoi Amadeus-elokuvan oikeuksia varmistaessaan jopa oman vaimonsa lakitupaan.
    Seuraavana vuonna haastettiin Fogerty, koska hän oli muka kopioinut itseään(!) eli CCR:n aikaista biisiään, joka oli Zaentzin omistuksessa.

    Samalla Fogertylle rapsahti kunnianloukkaussyyte Zaentzin mielestä häntä herjaavan (mitä se kyllä olikin) biisin sanoituksen johdosta (*).

    Ensimmäinen syyte hylättiin, toinen sovittiin.

    (*) Biisi oli "Zantz can`t dance" - Centerfield LP:ltä - 1984/85.
    Se kertoo pojasta ja hänen pienestä siastaan (Zantz!), joka varastaa ihmisten lompakot näiden katsellessa lumoutuneena pojan akrobaattista skeittailua. Biisistä tehtiin mainio video.

    Zaentzille ei riittänyt, että sian nimi muutettiin Vantziksi Centerfieldin jatkopainoksissa. 600000 "Zantzia" oli sitäpaitsi jo ehditty myydä!.

    Zaentzin tappio ensimmäisessä jutussa lisättynä rock-yleisön avoimella halveksunnalla sekä Fogertyn rahapula (häneltä oli kulunut oikeudenkäyntehin jo miljoona dollaria! Warner Bros:n maksamia rahoja) - ennemmin kuin hyvä tahto - sai osapuolet sopimaan vapaaehtoisesti.

    Mutta riita jatkui vielä vuosia muilla (myös laki-) foorumeilla.

    VastaaPoista
  3. Suositellaan opusta "Sivistynyt käytös".
    Ajatuskirjat on julkaisija.
    Tekijä on ...nyt tuleekin pieni järkytys, enpäs sanokaan.
    On paras harvoista lukemistani.
    Badam!

    VastaaPoista
  4. Ad Rasdanen:
    Fogerty v. Fantasy 1994...

    Pankinjohtajia olen itse toimittanut muutaman telkien taakse. Pankkeja vastaan ajetuissa asioissa toisaalta oli usein kysymys siitä, että kansalaiset olivat saaneet pankilta rahaa eivätkä kyenneet maksamaan sitä takaisin.

    Takausvastuut olivat kohtuuttomia eivätkä ihmiset ymmärtäneet, millaiseen paperiin piirisivät nimensä.

    Tämä laki on muutettu.

    Maailman muuttamista sellaiseksi, ettei rikas ja häikäilemätön saattaisi ahdinkoon köyhää, yrittävät nykyisin lähinnä Talibanit.

    Usein on niin, että sellaista ihmistä on suhteellisen vaikea pettää, joka ei yritä hyötyä toisen kustannuksella tai keinahdella auvoisiin päämääriin ajan aalloilla sen sijaan että uisi sammakkoa rantavesissä.

    VastaaPoista
  5. Kemppiselle.

    Miksiköhän ihmiset eivät ymmärtäneet millaiseen paperiin nimensä piirsivät?

    Olivatko hekin omaa syytään? "tietämättömiä ja hyväuskoisia" niinkuin 22 vuotias John Fogerty joulukuussa 1967 kirjoittaessaan nimen silloisen hyvän ystävänsä - jopa ehkä isähahmonsa - oma kun oli jättänyt perheensä ja lähtenyt dokaamaan - Saul Zaentzin tarkoin laatimaan sopimukseen, jossa vastuut hänen kohdallaan totisesti osoittautuivat sittemmin vähitäinkin kohtuuttomiksi.

    Merkillisellä tavalla ironiseksi tämän tapauksen tekee se, että basisti Stu Cook oli juuri suorittanut jonkun alemman tutkinnon business-juridiikassa Berkeleyssä, ja että hänen isänsä oli lakimies.

    Stu on varmasti näyttänyt sopimusta isälleen, mutta isä, joka ei hyväksynyt bändin perustamista ja pojan opiskelujen lopettamispäätöstä, ei liene kovin tarkasti lukenut sitä, joskin väitetään, että paperi oli pääosin tyypillinen kustannussopimus sen ajan musiikkimaailmassa - lukuunottamatta sitä kohtaa, joka Johnia koskien oli niin sanotusti "kirjoitettu pienellä" eli ilmeisen (tahallisen?) epäselvästi.

    Nimittäin - kun CCR hajosi, kaikkien muiden paitsi Johnin sopimukset purettiin, eli hän jäi siten levy-yhtiön "panttivangiksi" - kultamunia muniva hanhi kun oli.

    *
    Nuori mutta jo vuosia treenannut muusikko J. Fogerty halusi päästä tekemään levyn kavereittensa kanssa, ja tähän hän sai San Fransiscossa - vielä täysin tuntemattomana - lainaa ja mahdollisuuden tietyillä ehdoilla vain Saul Zaentzilta.

    Mutta mitäs sitä valittamaan, kun kaikki meni lain kirjaimen mukaan. Sopimus oli pätevä.

    Valitettavasti vain Johnin kohdalla tätä paperia voi pitää - jos ei suoranaisesti huijauksena niin ainakin epäoikeudenmukaisena ja täysin kohtuuttomana.

    Zaentzia ei kuitenkaan voinut haastaa oikeuteen eettisistä syistä.
    Toisaalta - koska rahaa oli tullut ikkunoista ja ovista ja paljon, niin että siitä riitti "jopa" tekijöille kohtuullinen korvaus, ei ehkä ollut lainkaan itsestään selvää syyttää Zaentzia kohtuuttomuudesta ja huijauksesta.

    Nassau-Bank-jupakka kuitenkin osoitti lopullisesti, mikä mies tämä oivallinen peluri(*) sisimmältään oli.

    Zaentzin on nimittäin täytynyt olla tietoinen suosittelemansa (sekä omien että tuttujen lakimiestensä johtaman!) pankin toimista, koskapa hän oli itse vetänyt omat rahansa pois ko. pankista muutama kuukausi aiemmin, ennen kuin se katosi lopullisesti jonnekin Meksikoon Bahama-saarten veroparatiisista.

    (*) "Amadeusta" tuottaessaan hän kiinnitti siihen koko omaisuutensa - jopa kotinsa - ja voitti!

    *
    Jaksan kirjoittaa tästä aiheesta loputtomiin, koska minulle CCR:n, John Fogertyn, Saul Zaentzin ja Fantasy Recordsin raadollinen tarina on aivan uskomaton juttu, mutta enhän minä oikeudenkäyntiasioita tunnekaan.

    John Fogerty on joutunut kokemaan aikamoisen myllytyksen amerikkalaisessa oikeuslaitoksessa.
    Kerrotaan, että hän on ollut tyytymätön eräisiin, asioitaan hoitaneisiin lakimiehiinsä ja haastanut heidät jopa oikeuteen - menestyksellisesti.

    CCR:n tarinan (vastoin Johnin tahtoa) vuoteen 1998 asti kirjoittanut rock-journalisti ja business-juristi Hank Bordowitz kuitenkin totesi kysyttäessä, että vaikka John on ollut kriittinen juristeja kohtaan, niin luultavasti häntä ottaa eniten päähän se, ettei itse ole lakimies.

    VastaaPoista