Mozart ja Rosen

Toiset tekee ruumiita, toiset pesee.

Pianisteista Alfred Brendel on julkaissut erinomaisia esseitä, joista on koottu muun muassa valikoima "One Finger too Many".

Ei tulisi mieleenkään rätkyttää näin korkean tason taiteilijoista. Kullakin on makunsa. Brendel on minun makuuni hiukan liian sisäsiisti, paitsi ehkä Schubertin sonaateissa ja impromptuissa.

Kerran aikoinaan kirjoitin Hesariin koko sivun tai runsaan puolen sivun jutun Beethovenin pianosonaattien levytyksistä, ja muistaakseni siinä oli puhe yli kymmenestä mutta alle kahdestakymmenestä satsista. Niin kuin jokainen arvaa, yksikään kokonaislevytys ei haltioittanut, koska on niitä sonaatteja Beethovenilla niin paljon ja olisihan se outoa, jos joku olisi huippu sekä Hammerklavierissa että näissä pienten opusnumeroitten syvyyspommisonaateissa.

Erinomaisen hyvä kokonaisuus oli kuitenkin Charles Rosenin, joka ei ole kai koskaan ollut 1 A -luokan nimi pianistina. Mutta sepä onkin aika sattumanvaraista ja kiinni markkinoinnista, kuka sinne kaapin päälle kulloinkin könyää. Pidän itse yleensä eniten 1 B -luokan solisteista tai sitten II A.

Charles Rosen on julkaissut suuren määrän tavattoman hyviä ja kenen tahansa käsitettävissä olevia tutkimuksia ja esseitä musiikista. Hän kirjoittaa syvästi ihailemaani The New York Review of Books -lehteen musiikista ja musiikkikirjallisuudesta, tällä viikolla Mozart-kirjoista. Hän on aika vanha mies, syntynyt 1927, pianistina Moriz Rosenthalin oppilas, joka puolestaan oli Liszin oppilas. Ikänsä ansiosta hän on hillunut ja käppäillyt porukoissa, kun Horowitz, Rubinstein, Arrau ja ne kaikki muut olivat parhaassa iskussaan.

Kerran lähes päivälleen 10 vuotta sitten kävi niin onnellisesti, että oli vapaata aikaa Venetsiassa. Tottakai illat menivät hyvin nuorten ihmisten konserteissa tai paikallisten musiikkiopistojen opinnäytteissä. Se on hienointa, mitä musiikissa voi kohdata.

Musiikinhistoria syntyi Mozartin elinaikana - Charles Burney 1776.

Historia on, kuten tunnettua, romantiikan lapsi - siis tämän "megatrendin", jonka yksi laukaisija oli Goethe (Nuoren Wertherin kärsimykset 1774). Romantiikan mukana tuli sitten kaikenlaista ikävää, niin kuin Hegel ja kansallisuusaate ja ties mitä. Tuli myös "tieteellinen" historiantutkimus. Mutta ehkä historiatietoisuus oli se kova juttu. Meille suomalaisille sen tarjoilivat Runeberg ja Topelius. Euroopassa ehkä Sir Walter Scott aloitti lajin, joka jalostui sitten nopeasti myös viihteeksi Hugon ja Dumas'n käsissä. Oikeastaan romaani on romantiikan tuote - mutta tästä tietenkin voi kinata.

On syvästi idiottimaista kysyä, sävelsikö Mozart jälkimaailmaa varten. Kyllä hän varmasti halusi olla maailman paras kaikissa musiikin lajeissa ja myös onnistui tavoitteessaan. Mutta tuskin hän ehti pohtia kuolematonta mainetta. Hän tunsi itse esimerkiksi J.S. Bachia, vaikka Bachin pojat olivat siihen aikaan kuuluisampia. Hän näki, mikä Bachissa oli ainutlaatuista.

Mozartin "reseptio" kumminkin on se mielenkiintoinen asia.

Kun suurmiehestä on päästy ja hänet on kuopattu, kaikki ovat yleensä tyytyväisiä ja onnittelevat toisiaan. Sitten joskus harvoin tapahtuu niin, että suurmies osoittautuu kiintotähdeksi, kuten Mozart ainakin oopperoillaan (niillä neljällä tai kolmella suurella oopperalla). Ne alkoivat pyöriä 1800-luvun alussa täysille katsomoille, ja sama meno jatkuu edelleen.

Useammin taiteen suuri nimi omaksuu pyrstötähden kiertoradan eli siis häipyy välillä näkymättömiin palatakseen aikanaan niin kuin Halleyn komeetta.

Mozart oli musiikissa jotain samaa kuin Shakespeare kirjallisuudessa - hän teki kaiken ja hallitsi ihmisen koko tunnerekisterin. Ehkä hän oli itse niin kuin Kierkegaard määritteli Don Giovannin "eroottinen nero". Musiikki on niin sensuelli taide, ellei nyt haluta sanoa eroottinen.

Shakespearella tämä kaikkinaisuus näkyy heti. Mozartista on olemassa sokerikuorrutettu mielikuva, marsipaani-Mozart, joka muka sävelsi aina ihanan kauniisti ja ikään kuin ketään häiritsemättä.

Charles Rosen ja moni muu todistaa pitävästi, että aikalaiset ja etenkin ammattitoverit pitivät Mozartia hulluna (ja Beethovenia vaarallisena raivohulluna). Mozart rikkoi kaikki hyviä sääntöjä ja kirjoitti niin tolkuttoman mutkikkaita teoksia, ettei niistä selvinnyt edes piru eikä hänen isoäitinsä.

Jos nyt joku sanoo, ettei Mozartilla ole sellaista, mitä voisi verrata Macbethiin tai Kuningas Leariin, eli sielun mustuuden ja sydämen epätoivon kuvia, niin tämä joku ei sitten ole kuunnellut kunnolla Don Giovannia, Sinfonia Concertantea tai pientä g-molli-sinfoniaa (nro 25).

Ei pidä luulla, että suomeksi saatavilla oleva Mozart-kirjallisuus antaisi edes oikeaa kuvaa kohteestaan. Näitten ylisuurten nimien erikoispiirre on juuri tämä, että heistä voi painottaa milloin mitäkin puolta, mutta kokonaisuus jää aina vajaaksi.

Etenkään ei pidä luulla, että mainio elokuva Amadeus olisi edes siteeksi totta. Se ei pyrikään olemaan kuvaus Mozartista, vaan on eräänlainen da Vinci -koodi, erinomaisen hyvä ja oppinut thrilleri.