Toistaiseksi olen oppinut elämässäni yhden asian. Joka vihaa isäänsä tai äitiään, järjestää itselleen hyvässäkin tapauksessa hyvin apean vanhuuden ja tulee myös turmelleeksi lapsensa.
Tosi kunnoitusta on se, että uskaltaa nähdä myös vanhempansa rehellisesti, hyvinä ja pahoina, sillä ihmiset ovat yleensä hyviä ja pahoja.
Pekka Herlinin elämäkerta, jonka kirjoitti John Simon, sai heti ansaitsemansa huomion ja lisäksi maalailevia otsikkoja.
Luin käsikirjoituksen kesällä ja puhuin siitä usean sukulaisen kanssa. Kiitin ja onnittelin erikoisesti Kirsti Herliniä ja Anttia rohkeudesta ja merkittävästä teosta.
En muista, että tällaista olisi ennen julkaistu. Ikävät ja karut tarinat merkittävistä henkilöistä ovat yleensä ”paljastuksia” tai suoria yrityksiä loukata ja häpäistä. Nyt luettavissa on järjestelmällisesti asiakirjoihin ja haastatteluihin perustuva tyypillinen tarina henkilöstä, joka oli hyvin epätyypillinen. Pekka Herlin oli kaikkea sitä mitä moni muukin tuohon aikaan ja tässä maassa, mutta kaikki ikään kuin toiseen tai kolmanteen potenssiin korotettuna.
Hän oli todelline Marlboro-mies, ja paljon muuta. Jos muistan oikein, hän tosin poltti Norttia.
Erityisen aiheen omaan kommenttiin sain Helsingin Sanomien hyvin laaditusta arvostelusta, jossa oli yksi sormella osoitettava lipsaus. Siinä mainittiin, että jostain noin kymmenen vuoden takaisesta asiasta ei puhuttu mitään.
Ei kirjassa puhuta mitään monesta muustakaan asiasta – esimerkiksi ei nykyisen kustantajan Reenpäiden ja Herlinin otteluista takavuosina.
Luin käsikirjoituksen samalla tavalla kuin monta muutakin – katsoakseni juristin silmällä, ettei viattomia sivullisia kolhita, eikä mielellään viallisiakaan.
Lasten sallima kirja isästään on heidän ratkaisunsa ja avaa niinkin uskomattoman näköalan kuin demokratia elinkeinoelämässä. Nähdäkseni julkisuus eli salailemattomuus on demokratian kulmakiviä.
Se asia ymmärretään jatkuvasti ja johdonmukaisesti väärin. ”Sananvapauden puolustajat” ovat ahneita avaamaan toisten salaisuuksia. Todellinen avoimuus on sitä, että puhuu suunsa puhtaaksi omista asioistaan ja oman nahkansa hinnalla.
Tuo vanhempien vihaaminen eli neljäs käsky on esillä Dieter Bonhoefferin Etiikassa, ja hänen kuolemansa teki joihinkin läsnä olleisiin vaikutuksen. Hän kieltäytyi vihaamasta, kun hänet hirtettiin pianolankaan Hitlerin ja hän kaltaistensa vastustajan, ja kuoli siunaus huulilla.
Tuo ajatus on kuitenkin myös arkijärjen mukainen. Mistä muualta lapset oppisivat, miten vanhempiin suhtaudutaan, kuin vanhemmiltaan? Ja tietenkin he toimivat vuorollaan saamansa opin mukaan. Välttämättä näin ei käy, mutta vastavoimien on oltava vahvoja. Rakastaminen on niin vaikeaa, että yleensä tuota sanaa käytetään tarkoittamaan ohimenevää eroottista puuskaa tai naamioitua itserakkautta.
Viha on periytyvä ja ehtymätön luonnonvara, jonka varaan on perustettu suuria valtakuntia. Se on samanlainen vahva voima kuin kiima ja kateus.
Lähiaikoina ilmestyy sitten myös Paavo Haavikon elämäkerta, siis tämän akateemikon, jonka sama kustantaja vaihtoi toimittaja Mauno Saareen niin että jäin ihmettelemään vaihtokaupan mielekkyyttä.
Jää nähtäväksi.
Asiasta toiseen ja kolmanteen eli edelliseen liittymättä. Muistelen maininneeni, miten eräskin elämäkerran kirjoittaja oli villiintynyt. Avustin juristina silloinkin kirjailija-vainajan poikaa. Keskustelussa oli paikalla myös kirjailijan eronnut vaimo, tuon silloin jo väitöskirjaa valmistaneen pojan äiti.
Kirjailija kokosi vähäisen rohkeutensa ja sanoi: ”Sirkka-Liisa… Minä olen aina ollut rehellinen mies.”
Puhuteltu vastasi: ”Matti! Sinun rehellisyydestäsi kuulen nyt mainittavan ensimmäisen kerran elämässäni. Etkä sinä myöskään ole mies, Matti. Sinä olet täi Olavi Paavolaisen frakissa.”
Ongelman ratkaisi samassa tilaisuudessa taitava kustantaja, Jarl Helleman (Tammi).
