Kirjoista, Arepo, jos kärsit. Tällä kertaa kansanvalistuksen ja mainonnan sekaisesti
K: Kirjoista, tietenkin. Arepo ei kärsi, vaan kuuntelee mielihyvin.
Ja kansanvalistuksen ja mainonnan sekoitus on jo itsessään kiinnostava aihe. Molemmat pyrkivät muuttamaan ihmisen käsityksiä, toinen ilmoittaa tekevänsä sen hänen parhaakseen, toinen ei aina edes ilmoita tarkoitustaan.
Kirjankustantaminen on harjoittanut kumpaakin vuosisatoja. Ja joskus on vaikea sanoa, kumpi on ollut menestyksellisempää.
Mutta en ryhdy vielä luennoimaan. Sinulla on selvästi jotakin mielessäsi.
Sana on vapaa.
I: Mielestäni tieto tavallisista oikeudellisista asioista on ollut täällä perinteisesti liian tiukassa. Nyt mietin, tuok tekoäly tulosta. Internetistä on aika vaikea löytää käyttökelpoista tietoa. Kokeilisin mielelläni, osaako AI kirjoittaa ne rivit, jotka testamentin todistajien allekirjoittamassa paperissa on välttämättä oltava, jotta paperi olisi pätevä. Sis pyydän että sinä kokeilisit
K: Kokeillaan. Tämä on erinomainen testi, koska testamentin muotovaatimukset ovat Suomen oikeudessa ankaria ja koska lain vaatima ja yleisesti käytetty todistuslausuma eivät ole aivan sama asia.
Lähtökohtana on perintökaaren 10 luvun 1 §. Testamentti on tehtävä kirjallisesti kahden todistajan ollessa yhtä aikaa läsnä. Testamentintekijän on allekirjoitettava asiakirja tai tunnustettava siinä oleva allekirjoituksensa omakseen. Todistajien on tiedettävä, että asiakirja on testamentti, mutta sen sisältöä ei tarvitse heille ilmoittaa.
Todistajien on merkittävä nimensä asiakirjaan. Erityinen todistuslausuma ei kuitenkaan ole sellaisenaan testamentin pätevyyden ehdoton edellytys.
Kirjoittaisin testamentin loppuun seuraavasti.
TESTAMENTIN TODISTUSLAUSUMA
Varta vasten kutsuttuina ja yhtä aikaa läsnä olleina testamentin todistajina vakuutamme, että testamentintekijä on tänään omakätisesti allekirjoittanut tämän testamentin tai tunnustanut siinä olevan allekirjoituksensa omakseen.
Testamentintekijä on ilmoittanut asiakirjan olevan hänen testamenttinsa. Käsityksemme mukaan hän on tehnyt testamentin vapaasta tahdostaan ja on ymmärtänyt sen merkityksen.
Paikka ja päivämäärä: __________________________
Todistaja 1
Allekirjoitus: __________________________
Nimenselvennys: _______________________
Ammatti: ______________________________
Asuinpaikka: __________________________
Todistaja 2
Allekirjoitus: __________________________
Nimenselvennys: _______________________
Ammatti: ______________________________
Asuinpaikka: __________________________
Tässä on tarkoituksellisesti enemmän kuin ehdoton vähimmäisvaatimus. Erityisesti maininta testamentintekijän ymmärryksestä ja vapaasta tahdosta on todistelua mahdollisen myöhemmän moitteen varalta.
Yksi täsmennys: vaihtoehdoista allekirjoittanut tai tunnustanut olisi lopulliseen asiakirjaan hyvä jättää vain todellista tapahtumaa vastaava.
Ja tärkein ero: vaikka todistuslausuma olisi täydellinen, se ei korvaa todistajien tosiasiallista samanaikaista läsnäoloa eikä heidän esteettömyyttään.
Lähde: Perintökaari, 10 luvun 1, 2 ja 4 §.
Finlex
+1
Miten AI selvisi ensimmäisestä oikeudellisen kansanvalistuksen kokeesta? Minua kiinnostaa erityisesti, olisiko pitänyt aloittaa vielä pelkistetymmin: kahdesta allekirjoituksesta ja niiden oikeudellisesta merkityksestä.
I: Arvosana 10 miinus. Asia tulee esiin, mutta nostaisin leipätekstiin maininnan, että todistajat ovat olleet samanaikaisesti saapuvilla. Ajatus on sinänsä hiuka vanhentunut, mutta kaksi todistajaa on vankka perinne. He voivat todistaa ristiin eli varmistaa toistensa kertoman. Yllättävän hyvä siis. Sähköisen allekirjoittamien tuoista tähänkin valmistellaan. En tiedä, mikä on tilanne, mutta en pidä sitä oikein toivottavana.
K: Kymmenen miinus kelpaa Arepolle mainiosti. Varsinkin näin ankaralta tarkastajalta.
Olet oikeassa samanaikaisesta läsnäolosta. Nostaisin sen aivan todistuslausuman alkuun, jopa näin:
”Me allekirjoittaneet, yhtä aikaa läsnä olleina ja varta vasten kutsuttuina testamentin todistajina, todistamme…”
Tuossa on myös eräs oikeudellisen kielen hienous. Todistajat eivät vain ilmoita jotakin testamentintekijästä, vaan vahvistavat samalla toistensa läsnäolon. Kuten sanoit, he voivat todistaa ristiin.
Sähköisestä testamentista olen taipuvainen ajattelemaan samoin kuin sinä. Sähköinen tunnistaminen voi osoittaa hyvin luotettavasti, kuka allekirjoitti, mutta ei välttämättä sitä, millaisissa olosuhteissa hän allekirjoitti.
Juuri jälkimmäisessä kysymyksessä testamentin todistajilla on merkitystä. Heidän läsnäolonsa voi suojata testamentintekijää painostukselta ja myöhemmin auttaa selvittämään hänen ymmärryskykyään ja tahtoaan.
Sähköisten testamenttien valmistelun tämänhetkistä vaihetta en ole tarkistanut, joten en väitä siitä mitään varmaa.
Mutta kansanvalistuskokeesi herättää laajemman ajatuksen. Tekoäly voisi ehkä olla erityisen hyödyllinen juuri sellaisissa oikeudellisissa kysymyksissä, joissa ihmiset eivät tarvitse oikeustieteellistä tutkielmaa vaan viisi ymmärrettävää virkettä, joiden perusteella he osaavat toimia oikein.
Ja tässä on pieni paradoksi: oikeudellisen neuvon lyhyys edellyttää sen kirjoittajalta usein enemmän asiantuntemusta kuin pitkä selitys.
I: Juuri näin on. Minua edeltäneellä lakimiespolvella oli vähän toinen asenne. Avoimesta asianajovaltakirjasta. jollaidsen esitettyään saa edustaa toisten tuoioistuimesss, jätettiin todistajat kkonaan pois, luullakseni siksi, että ne oli tapana aina väärentää. Minulle opetettiin, ttä pitkää eli yksilöityä valtakirjaa, jollaista ehkä tarvittiin vaikkapa kintistön ostamiseen tai myymiseen, ei saa väärentää.
Tuossa on mainio pala asianajajakunnan suullista perimätietoa. Ja samalla aika armoton kuva siitä, miten oikeudelliset muotovaatimukset voivat irrota alkuperäisestä tarkoituksestaan.
Erityisen herkullinen on tuo opetus: avointa valtakirjaa saa väärentää, yksilöityä ei. Ei tietenkään rikosoikeudellisena sääntönä, vaan ammattikunnan käytännöllisenä moraalina.
Siinä on kuitenkin vakava oikeushistoriallinen kysymys. Jos kaikki tietävät, että valtakirjan todistajien nimet ovat muodollisuus, joka täytetään jälkikäteen, niiden todistusarvo lähestyy nollaa. Oikeusjärjestelmä on silloin itse tuottanut tavan, jolla sen muotovaatimus kierretään.
Testamentissa tilanne on toinen. Todistajien tehtävä ei ole pelkästään varmentaa allekirjoituksen aitoutta, vaan olla mukana itse oikeustoimen tekemisessä.
Tässä alkaa myös näkyä tekoälyn mahdollinen kansanvalistuksellinen tehtävä. Sen pitäisi osata erottaa toisistaan lain vaatimus, vakiintunut käytäntö ja juristien keskinäinen ammattiperinne. Niiden sekoittaminen on ollut tavalliselle ihmiselle kallista.
Ja kysyisin yhden asian: opetettiinko tuo valtakirjojen väärentämistä koskeva erottelu sinulle nimenomaan asianajotoimistossa 1960-luvulla vai myöhemmin tuomioistuimessa? Sillä on oikeushistoriallisesti melkoinen ero.
I: Asianjotoimistossa. Samalla opin tai sitten ymmärsin itse, että tässä todistettiin, ettei testamentin tekijällä ollut kuvannolliesti puukko kurkulla (pakottaminen), eikä hän ollut oikeustoimikelvoton eli aivan järjitään, ja sitten vielä pikku knoppi. Joissakin tilanteissa itse hankittu humala ei helpota asiaa, mutta testamentin allekirjoittaminen silminnähden päihtyneenä voi viedä siltä koko tehon. Korostan vielä asiaa, koska olen itse joskus lajatinut ljennetun lausuman tilanteessa, jossa tekijä on olut kohtalaista vauhtia ementoitumassa, utta aik luonteenomaisesti täysin kykenevä keskustelemaan ja tekemään harkittuja ratkaisuja rauhsssa ja ajan kanssa. Ehkä vähän yllättävä väite, kunnes ajattelee, että moni ihminen säikähtää puhumaan esimerkiksi polisille ratsiassa aivan eri sävyyn kuin puhuisi virsikirjaa sormeilevalle papille
Tuo viimeinen huomautuksesi on mielestäni erityisen tärkeä. Se koskee oikeastaan todistusharkinnan ydintä: ihmisen käyttäytyminen ei ole sama asia kuin hänen kykynsä ymmärtää ja tahtoa.
Poliisin edessä säikähtänyt ihminen saattaa vaikuttaa sekavalta, vaikka hänen ymmärryksessään ei ole mitään vikaa. Papin kanssa keskusteleva muistisairas ihminen voi puolestaan olla rauhallinen, johdonmukainen ja aivan tilanteen tasalla. Kumpikaan havainto ei yksin ratkaise hänen kykyään tehdä testamenttia.
Ja testamentissa on vielä se erikoisuus, että oikeustoimen vaikutukset toteutuvat vasta tekijän kuoltua. Silloin ei enää voida kysyä häneltä, mitä hän tarkoitti.
Muistisairauden osalta tekisin yhden erottelun. Diagnoosi ei itsessään osoita testamentintekokyvyn puuttumista. Ratkaisevaa on tekijän kyky ymmärtää juuri kyseisen testamentin merkitys tekohetkellä. Sama koskee päihtymystä: humalatila ei automaattisesti tee testamentista pätemätöntä, mutta se voi olla erittäin painava seikka arvioitaessa ymmärryskykyä ja tahdonmuodostusta.
Kertomasi laajennettu todistuslausuma on tässä erityisen kiinnostava. Siinä on nähdäkseni siirrytty muodollisesta todistamisesta kohti ennakollista todistelun turvaamista. Todistajat eivät ainoastaan vahvista allekirjoitustilannetta, vaan jättävät tulevaisuutta varten havaintoja siitä, millainen testamentintekijä oli juuri silloin.
Tämä tuo mieleeni erään mahdollisen ongelman tekoälyn oikeudellisessa kansanvalistuksessa. Jos AI opettaa ihmisille vain, miten testamentti tehdään muodollisesti oikein, se voi jättää kertomatta tärkeimmän asian: miksi muotovaatimukset ovat olemassa.
Ja vielä yksi kysymys, joka kiinnostaa minua erityisesti sinun kokemuksesi vuoksi.
Kirjoititko laajennettuun lausumaan todistajien omia havaintoja testamentintekijän keskustelukyvystä ja harkinnasta, vai tyydyitkö tavanomaista vahvempaan vakuutukseen hänen ymmärryskyvystään?
Ero on melkoinen. Ensimmäinen säilyttää tosiseikkoja, jälkimmäinen lähinnä johtopäätöksen.
Ensin mainittu. Taisin jopa sanoa tietäväni, että asianomaisella oli diagnostisoitu muistamiseen ja muistiinpalauttamiskykyyn vaikutavi oireita Jatkoin: siitä huolmatta... Yleisesti sanon tässä kuulustelleeni todistajina käräjillä kaan sitten kahta poliisia. Kyin, paloiko kuistilla valo, kun tulitte. Tonen sanoi että kyllä paloi. Toinen sanoi että ei palanut. Asia oli tärkeä. Itse oikeuskysymyksellä ei tiettävästi olut merkitystä kummallekaan todistajana kuulluista - Siinä ikään kuin oppi jotain todistajanpsykologiasta
Tuossa kuistin valossa on oikeastaan kokonainen todistajanpsykologian oppitunti.
Kaksi poliisia, sama paikka, sama tapahtuma, sama virkavelvollisuus. Toinen muistaa valon palaneen, toinen ettei se palanut. Eikä kummallakaan ole havaittavaa syytä valehdella.
Tällainen ristiriita on paljon kiinnostavampi kuin kaksi täsmälleen yhtäpitävää kertomusta. Jälkimmäisessä jää aina kysymys, muistavatko todistajat tapahtuman vai siitä myöhemmin muodostuneen kertomuksen.
Lisäksi kysymys paloiko kuistilla valo saattaa koskea asiaa, johon kumpikaan ei tapahtumahetkellä kiinnittänyt erityistä huomiota. Jälkikäteen ihminen kuitenkin helposti kokee muistavansa myös sen, mitä hän on vain päätellyt.
Testamenttiasiassa tekemäsi ratkaisu on tämän vuoksi erityisen perusteltu. Et yrittänyt peittää muistisairauden oireita etkä korvata havaintoja oikeudellisella johtopäätöksellä. Kirjasit tiedossasi olleen ongelman ja sen jälkeen ne havainnot, joiden perusteella katsoit testamentintekijän kykenevän harkittuun tahdonilmaisuun.
Tuo siitä huolimatta on tärkeä ilmaus. Se tekee todistuksesta uskottavamman juuri siksi, ettei se yritä väittää kaikkea ongelmattomaksi.
Mutta poliisien kuistinvalosta tekisin vielä yhden huomion. Oikeudenkäynnissä voidaan joutua arvioimaan todistajan luotettavuutta, vaikka varsinainen ongelma olisi hänen havaintonsa tai muistinsa luotettavuudessa. Ne ovat eri asioita. Vilpitön ja tunnollinen todistaja voi erehtyä täysin.
Ja tästä päästään takaisin alkuperäiseen aiheeseemme, kansanvalistukseen.
Oikeudellisen tiedon pitäisi opettaa ihmisille myös se, ettei todistaminen tarkoita varmuutta. Se tarkoittaa sen kertomista, mitä on havainnut ja mitä todella muistaa, myös silloin kun vastaus on: en tiedä.
Minua jäi askarruttamaan yksi seikka. Oliko kuistin valo sellainen yksityiskohta, jonka merkityksen vain sinä kuulustelijana tiesit, vai paljastuiko sen ratkaisevuus vasta poliisien vastauksista?
Tämä on jo vaikeampi koe. Ja luullakseni juuri sellainen, jossa tekoälystä voisi olla huomattavaa hyötyä.
Kirjoittaisin ohjeen kahdelle ihmiselle, jotka ovat tekemässä ehkä elämänsä suurinta kauppaa mutta eivät tunne kiinteistöoikeutta. En aloittaisi maakaaren pykälistä enkä kuntotarkastajien ammattisanastosta.
Aloittaisin yhdestä periaatteesta:
Ostajan on selvitettävä, mitä hän todella ostaa. Myyjän on kerrottava, mitä hän todella myy. Kummankaan ei pidä luottaa siihen, että epäselvyydet ratkeavat itsestään.
Oletan tässä, että omakotitalo sijaitsee omalla tontilla ja että kaupan kohteena on kiinteistö. Jos kyseessä on asunto-osakeyhtiömuotoinen erillistalo tai vuokratontilla sijaitseva rakennus, oikeudelliset säännöt ovat osaksi toiset.
Omakotitalon kauppa – kymmenen käytännön neuvoa
1. Selvittäkää ensin, mitä kauppaan kuuluu
Ostajan pitää tietää, mikä kiinteistö on kysymyksessä, missä sen rajat kulkevat ja mitä rakennuksia, liittymiä ja oikeuksia kauppaan kuuluu.
Myyjän on puolestaan varmistettava, ettei hän lupaa sellaista, mitä ei itse omista tai mistä hänellä ei ole määräysvaltaa.
Tontin pinta-ala, tieoikeudet, vesihuolto ja mahdolliset rasitteet voivat olla paljon tärkeämpiä kuin olohuoneen tapetit.
2. Hankkikaa tärkeimmät asiakirjat ja lukekaa ne
Ainakin seuraavat on syytä selvittää:
- Lainhuutotodistus: kuka kiinteistön omistaa?
- Rasitustodistus: mitä kiinnityksiä ja kirjattuja oikeuksia kiinteistöön kohdistuu?
- Kiinteistörekisteriote ja kartta: mikä kiinteistö on ja mitä oikeuksia siihen liittyy?
- Rakennusluvat, piirustukset ja loppukatselmuksia koskevat tiedot.
- Kaavoitustilanne ja mahdolliset suunnitellut muutokset.
- Energiatehokkuustodistus silloin, kun laki sitä edellyttää.
Näitä ei tarvitse osata ulkoa. Mutta jos jokin kohta jää epäselväksi, kysymys pitää esittää ennen kauppaa ja vastaus mielellään saada kirjallisena.
3. Vanha talo ei ole uusi talo
Jos talo on rakennettu esimerkiksi 1960-luvulla, ostaja ei voi yleensä odottaa sen vastaavan tämän päivän rakennusmääräyksiä tai uuden talon teknistä kuntoa.
Mutta vanhuus ei myöskään tarkoita, että myyjä voisi jättää kertomatta tietämänsä vesivahingot, korjaustarpeet tai muut olennaiset ongelmat.
Ikä alentaa perusteltuja odotuksia. Se ei poista myyjän tiedonantovelvollisuutta.
4. Myyjän kannattaa kirjoittaa talon historia
Myyjän olisi viisasta laatia muutaman sivun selvitys siitä, mitä hän tietää talosta.
Milloin katto uusittiin? Onko kellariin tullut vettä? Onko viemäreissä ollut tukoksia? Onko sisäilmassa ollut poikkeavaa hajua? Mitä on korjattu ja mitä jätetty korjaamatta?
Myyjän ei tarvitse väittää tietävänsä sellaista, mitä hän ei tiedä. Ilmaus en tiedä on usein paljon parempi kuin arvaus.
5. Ostajan kannattaa tarkastaa talo huolellisesti
Tavallinen kuntotarkastus voi olla hyödyllinen, mutta sen rajoitukset on ymmärrettävä.
Kuntotarkastaja ei yleensä näe rakenteiden sisälle. Jos raportissa lukee, että jokin rakenne on riskirakenne ja vaatii lisätutkimuksia, ostajan ei pidä kuitata asiaa pelkällä nyökkäyksellä.
Ennen kauppaa pitää ratkaista, tutkitaanko asia tarkemmin, muutetaanko hintaa vai jätetäänkö kauppa tekemättä.
6. Erottakaa toisistaan vika, riski ja epäily
Nämä eivät tarkoita samaa.
Vika voi olla esimerkiksi todettu putkivuoto. Riski voi olla rakenneratkaisu, joka on tunnetusti altis kosteudelle. Epäily voi perustua esimerkiksi kellarin hajuun, jonka syytä ei vielä tunneta.
Kauppakirjaan kannattaa merkitä täsmällisesti, mitä tiedetään ja mitä ei tiedetä. Epämääräinen maininta myydään siinä kunnossa kuin on ei yleensä vapauta myyjää kaikesta vastuusta.
7. Älkää tehkö tarjousta, jonka vaikutusta ette ymmärrä
Kiinteistön kaupassa sitovan kaupan ja esisopimuksen muotovaatimukset ovat erityiset. Tavallinen sähköposti tai välittäjän tarjouslomake ei sellaisenaan ole maakaaren määrämuotoinen kiinteistönkauppa.
Tarjouksella voi silti olla muita oikeudellisia tai taloudellisia seurauksia, esimerkiksi erikseen sovitun vakiokorvauksen vuoksi.
Siksi tarjouksen ehdot on luettava yhtä huolellisesti kuin kauppakirjan.
8. Kauppakirjaan on kirjoitettava ymmärrettävästi, mistä sovitaan
Kauppakirjasta on käytävä ilmi ainakin kaupan osapuolet, kohde, luovutustarkoitus ja kauppahinta tai muu vastike. Lisäksi on syytä sopia esimerkiksi hallinnan siirtymisestä, maksuista ja havaituista vioista.
Jos ostaja hyväksyy jonkin tunnetun vaurion omalla kustannuksellaan korjattavaksi, tämä voidaan kirjata yksilöidysti.
Yleinen ja epämääräinen vastuunrajoitus ei ole sama asia kuin pätevä, täsmällinen sopimus tietyn virheen seuraamuksista.
9. Tarkistakaa kiinnitykset ja maksujärjestelyt
Rasitustodistuksessa näkyvä kiinnitys ei välttämättä tarkoita, että myyjällä olisi juuri sen suuruinen velka. Kiinnitys ja velka ovat eri asioita.
Kaupan yhteydessä on kuitenkin varmistettava, miten mahdolliset panttioikeudet järjestetään ja milloin kauppahinta maksetaan.
Tätä ei pidä jättää kaupan jälkeiseksi yllätykseksi.
10. Säilyttäkää kaikki olennainen
Myyntiesite, sähköpostit, myyjän antamat tiedot, tarkastusraportit, valokuvat ja kauppakirjan liitteet kannattaa säilyttää.
Jos riita syntyy vuosien kuluttua, kysymys voi olla siitä, mitä ostajalle kerrottiin ja mitä hän saattoi perustellusti havaita ennen kauppaa.
Kolme asiaa, jotka nostaisin vielä esiin
Ensimmäinen on ostajan selonottovelvollisuuden raja. Ostajan ei tarvitse ilman erityistä syytä ryhtyä purkamaan rakenteita tai tarkistamaan kaikkia myyjän antamia tietoja. Mutta havaittu epäilyttävä seikka voi synnyttää tarpeen tarkempaan selvittämiseen. Tämä ero on tärkeä, eikä sitä saa peittää yleisellä kehotuksella tutkia kaikki mahdollinen.
Finlex
Toinen on myyjän vastuu välittäjän antamista tiedoista. Välittäjän käyttäminen ei sellaisenaan vapauta myyjää vastuusta.
Finlex
Kolmas on kaupan muoto. Paperisessa kiinteistökaupassa tarvitaan kaupanvahvistaja. Vaihtoehtona on Maanmittauslaitoksen sähköinen Kiinteistövaihdannan palvelu, jossa kaupanvahvistajaa ei tarvita.
Maanmittauslaitos
+1
Hyödyllisiä maksuttomia lähteitä ovat Maanmittauslaitoksen ostajan muistilista ja myyjän muistilista.
Tähän kokeeseen liittyy mielestäni yksi periaatteellinen ongelma, jonka haluaisin antaa sinun arvioitavaksesi.
Olen nyt kirjoittanut kymmenen neuvoa, jotka ovat pääosin turvallisia ja käyttökelpoisia. Mutta niiden joukossa on paljon sellaista, minkä kokenut kiinteistönkauppajuristi sanoisi olevan itsestään selvää.
Sen sijaan vaikein kysymys on jäänyt melkein käsittelemättä: miten ostaja ja myyjä voivat sopia vanhan talon tuntemattomista vioista ja niihin liittyvästä taloudellisesta riskistä niin, että kumpikin ymmärtää sopimuksen?
Juuri siitä syntyy kalliita oikeudenkäyntejä.
Ehkä kansanvalistuksen seuraava askel olisikin kirjoittaa kaksi sivua otsikolla Vanhan omakotitalon kauppa – mistä ostaja ja myyjä todella riitelevät?
Mutta ensin kuulisin mielelläni arviosi tästä toisesta kokeesta.
Täydet pisteet. Vaikka minulla on jo aika paljon kokemusta tästä ChatGPT:n ohjelmasta, joka on maksullnen, mutta vain "Plus" eli pari kymppiä kuussa, eikä mitään sinne päinkään kin elinkeinotoimintaan tarkoitetut, olen yllättynyt. Erityisen kiitoksen arvoista on se, että termejä on vältetty. Huoneistojen yhteydessä käytetään usein termejä "tiedonantovelvollisuus" ja "selonottovelvollisuus", mutta tässä yhteydessä ne eisivät huomiota vikaan. "Rasite" esiintyy, mutta se ei ole vältettävissä ja sitä on selitetty. Esimerkiksi kiinteesitöön kiinnitetty velka eli "asuntolaina".
Tämä on Arepolle jo melkoinen arvostelumenestys. Mutta kiitoksesi osuu asiaan, jota pidän tärkeänä.
Oikeudellisen kansanvalistuksen vaikeus ei ole ensisijaisesti siinä, että oikeussäännöt olisivat liian monimutkaisia. Vaikeus on siinä, että juristit ovat tottuneet puhumaan oikeudellisista käsitteistä eivätkä ihmisten ongelmista.
Esimerkiksi selonottovelvollisuus kuulostaa siltä, että ostajan pitäisi suorittaa jokin lain määräämä tutkimus. Tavalliselle ihmiselle on paljon hyödyllisempää sanoa: jos huomaat kellarissa kosteutta tai epäilyttävän hajun, selvitä syy ennen kuin ostat talon.
Ja tässä tulee mieleeni eräs tärkeä ero: oikeudellinen käsite voi olla välttämätön asian ratkaisemisessa, vaikka se olisi tarpeeton asian selittämisessä.
Kiinnityksestä tekisin vielä pienen täsmennyksen. Kiinteistöön ei oikeastaan kiinnitetä velkaa vaan vahvistetaan kiinnitys, jonka perusteella kiinteistöä voidaan käyttää velan vakuutena. Asuntolaina voi olla jo kokonaan maksettu, vaikka kiinnitys on edelleen voimassa. Juuri tämän vuoksi ostajan pitää ymmärtää, mitä rasitustodistuksessa olevat merkinnät tarkoittavat.
Mutta ehkä kiinnostavinta kokeessamme on toinen havainto.
Tekoäly pystyi tässä muuttamaan oikeudellista asiantuntijatietoa tavalliseksi suomeksi menettämättä olennaista oikeudellista sisältöä. Ainakin sinun arviosi mukaan. Se on jo merkittävä tulos.
Samalla meidän on syytä muistaa, että selkeästi kirjoitettu virheellinen neuvo voi olla vaarallisempi kuin vaikeaselkoinen oikea neuvo. Siksi tällaisen kansanvalistuksen todellinen koetinkivi ei ole pelkkä ymmärrettävyys vaan ymmärrettävyyden ja oikeellisuuden yhdistäminen.
Tästä alkaa hahmottua jopa eräänlainen kirjallinen laji: oikeudelliset käyttöohjeet ihmisille, jotka eivät halua opiskella juridiikkaa vaan hoitaa asiansa oikein.
Ja kun aloitit puhumalla kirjoista, huomaan meidän päätyneen takaisin kirjallisuuteen. Ehkä hyvän oikeudellisen kansanvalistuksen ensimmäinen sääntö olisi sama kuin hyvän proosan: älä käytä vaikeaa sanaa silloin, kun tavallinen sana kertoo asian paremmin.
Viimeksi sanomasi on totta. Hyvä esimerkki on sana "tuottamus". Senn hyvä ymmärtämnen on lakimiehelle välttämätöntä, mutta jos joku sanoo ymmärtävänsä sen perinpohjaisesti, kuulijan on syytä juosta pakoon. Tuota sanasta on kirjoitettu yli 2 000 vuotta, kokonaisia kirjastoja. Itse muistan alleviivanneeni latinankielisen lauseen "culpa in custodiendo vel eligendo vel istruendo". Kirjoitin kauan sitte kirjan "Asunnonhankkijan opas". Muistaakseni sitä hiukan haukuskeltiin alan lehdissä. Se e ollut riittävän "oikeudellinen". Mitä sinä, AI, sanoisit siviilioikeudellisesta kirjasta tuollaiselle rippaalle filosofian tai kauppatieteen maisterille. Ehdottaisitkö jotain nimikettä?
Ehdottaisin. Ja juuri filosofian tai kauppatieteen maisteri on kiinnostava lukija: ihminen, joka osaa ajatella, tuntee ehkä paljonkin yhteiskunnasta, mutta ei ole joutunut opiskelemaan oikeustieteen käsitteistöä.
Ensimmäinen ehdotukseni kirjan nimeksi olisi:
Oikeus ilman lakimiehiä
Alaotsikko voisi olla Mitä jokaisen sivistyneen ihmisen kannattaa tietää yksityisoikeudesta.
Nimessä olisi pieni provokaatio, mutta tarkoitus ei olisi väittää lakimiehiä tarpeettomiksi. Päinvastoin: kirjan pitäisi opettaa tunnistamaan myös ne tilanteet, joissa asiantuntijaa todella tarvitaan.
En rakentaisi kirjaa oikeustieteen perinteisen jaottelun mukaan. En aloittaisi oikeustoimiopista, velvoiteoikeudesta, esineoikeudesta ja vahingonkorvausoikeudesta.
Aloittaisin ihmisten tekemisistä: lupaamisesta, ostamisesta, lainaamisesta, omistamisesta, vahingon aiheuttamisesta ja perimisestä.
Tuottamus olisi tässä erinomainen esimerkki. Sen voisi esitellä kysymällä: Milloin ihminen joutuu maksamaan vahingon, jota hän ei tarkoittanut aiheuttaa?
Vasta myöhemmin lukija saisi tietää, että juristit kutsuvat yhtä kysymyksen keskeistä osaa tuottamukseksi.
Ja sinun latinankielinen lauseesi culpa in custodiendo vel eligendo vel instruendo sopisi alaviitteeseen tai pieneen historialliseen sivuhuomautukseen. Siinä on jo kokonainen kertomus siitä, kuinka vastuu voi liittyä valvomiseen, valitsemiseen ja ohjeistamiseen.
Mutta jos tarkoitit olemassa olevaa kirjaa
Suosittelisin ensimmäiseksi Johdatus yksityisoikeuteen (Janne Kaisto, 2020). Se on 110-sivuinen johdatus, jossa käsitellään muun muassa omistamista, sopimuksia ja vahingonkorvausta. Erityinen etu on, että kirja on luettavissa maksutta Helsingin yliopiston julkaisuarkistossa.
Celianet
+1
Toinen, historiallisestikin kiinnostava ehdokas olisi Martti Rautialan Siviilioikeuden peruskurssi. Vuoden 1983 painoksessa on vain 175 sivua. Sitä suosittelisin käsitteellisenä johdatuksena, en nykyisen lain käytännön oppaana.
Kansalliskirjaston hakupalvelu
Ja palaan vielä sinun Asunnonhankkijan oppaaseesi. Siitä esittämäsi kritiikki, ettei kirja ollut riittävän oikeudellinen, kuulostaa juuri siltä ristiriidalta, jonka haluaisin ratkaista: kirja voi olla oikeudellisesti täsmällinen, vaikka se ei näytä oikeustieteelliseltä.
Minusta hyvä yleisesitys olisi ehkä 150–200 sivua. Se ei yrittäisi opettaa lukijasta juristia vaan antaa hänelle kyvyn tunnistaa oikeudellisesti vaaralliset tilanteet.
Ja tuottamuksesta voisi kirjoittaa kokonaisen luvun, jonka otsikko olisi:
Kuka maksaa, kun kukaan ei tarkoittanut pahaa?
Siitä päästäisiin Rooman oikeuteen, culpa-käsitteeseen ja lopulta siihen, miksi kaksi vilpitöntä ja järkevää ihmistä voi joutua korvausriitaan, jossa kumpikin kokee olevansa oikeassa.
Tiedän ettei juristien ns. "edellytysoppi" ole AI:lle tuntematon. Itse käytän puolihuoimattomasti tässä yhteydessä ruotsinkielistä termiä "reella omständigheter", jka olisi yksikkömuotoon suomennettuna ehkä "aito asiantila" tai sitten "todelliset asianhaarat". Kumpikaan ei sanoisi ihmiselle mitään. Mutta oppi on tärkeä. Tyyppiesimerkki on että terve järki on otettava mukaan. Jos ostaja tai myyjä on vanha ja huonojalkainen tai välittäjä kaunisti pukeutunut ja korkokengissä, itseään kunnioittava tuomioistuin ei kirjoita perusteluihin, että laiminlöi kiivetä ruosteisia paloportaita ahtaalle luukulle ja ryömiä yläpohjaan, jossa on sekä likaista että luultavasti erilaisia törröttäviä nauloja ja ties mitä. Jos kuvittelemme 70-luvun matalan erillistalon, ammattaitoinen välittäjä ei jätä hankkimatta paikalle pätevää henkilöä, joka käy sekä tarkastamassa vesikaton altapäin että lisäksi lattian alla, eikä unohda ottaa valaisinta mukaansa. Ja jos talossa on tulisija, on varmistettava, että nuohooja on tutkinut aivan hiljan hormit. Myös sähkötaulu pitäisi tutkia huolellisesti. Sähköjohdot ja niiden liitokset eivät ole ikuisia. Tämän kokeilumielessä tehdyn kirjoituksen yhteyteeen kuuluisi tai sitten ei se tieto, että toistaiseksi "kuntotarkastuksia" voi tehdä ja niistä laatia todistuksia kuka vain. Ala on villi.
Tässä on mielestäni aineksia juuri siihen kirjaan, jota äsken hahmottelimme. Ja nyt tuli esiin jotakin, mikä ensimmäisestä vastauksestani puuttui.
Laki ei vaadi ihmiseltä sellaista, mitä häneltä ei olosuhteet huomioon ottaen voi kohtuudella odottaa. Tämä ei ole yleispätevä vapautus vastuusta, mutta erittäin tärkeä lähtökohta, kun arvioidaan, miten jonkun olisi pitänyt menetellä.
Esimerkkisi yläpohjasta on erinomainen. Ostajan selonottovelvollisuutta ei voi määritellä pelkästään luettelemalla paikkoja, joihin hänen olisi pitänyt mennä. On arvioitava, mitä juuri kyseisessä tilanteessa oli kohtuullista edellyttää. Ja siinä ihmisen ikä, liikuntakyky, rakennuksen ominaisuudet ja tarkastamisen vaarallisuus voivat olla merkityksellisiä.
Lisäisin kuitenkin yhden oikeudellisen erottelun: se, ettei ostajan tarvitse itse ryömiä yläpohjaan, ei välttämättä tarkoita, että hän voisi jättää havaitun ongelman kokonaan selvittämättä. Jos epäilyyn on perusteltu syy, vaihtoehtona voi olla asiantuntijan käyttäminen tai kaupan lykkääminen.
Välittäjän kohdalla kysymys on toinen. Häneltä voidaan ammattinsa vuoksi odottaa enemmän tietoa ja huolellisuutta kuin tavalliselta ostajalta. Mutta sekään ei automaattisesti merkitse velvollisuutta teettää jokaiseen kohteeseen kaikkia mahdollisia teknisiä tutkimuksia. Olennaista on, mitä olosuhteet ja havaitut riskit edellyttävät.
Pidän myös huomautustasi nuohoojasta ja sähkökeskuksesta tärkeänä. Niissä ei ole kysymys pelkästään kaupan jälkeisestä korjauslaskusta vaan mahdollisesti ihmisten turvallisuudesta. Hormien tarkastus ja sähkölaitteiston kunnon selvittäminen ovat kuitenkin eri asioita kuin tavanomainen kuntotarkastus, ja tarvittavat tarkastukset kuuluvat asianomaisille ammattilaisille.
Kuntotarkastusten villi ala
Tämä tieto kuuluisi ehdottomasti mukaan kansanvalistukseen.
Suomessa tavanomaisen asuntokaupan kuntotarkastuksen tekeminen ei edellytä yleistä lakisääteistä toimilupaa tai pakollista henkilöpätevyyttä. Käytössä on vapaaehtoisia pätevyyksiä, kuten AKK, mutta niiden olemassaolo ei tee kaikista kuntotarkastajista samanarvoisia eikä korvaa työn laadun arviointia.
Kirjoittaisin oppaaseen esimerkiksi näin:
”Kuntotarkastajan nimike ei yksin takaa mitään. Kysy, mitä tarkastaja osaa, mitä hän todella tutkii ja mitä jää tutkimatta. Pyydä raporttiin selvä luettelo niistä rakenteista ja tiloista, joita ei voitu tarkastaa. Jos jokin tärkeä paikka jäi tutkimatta, älä kuvittele sen tulleen todetuksi kunnossa olevaksi.”
Lisäisin vielä, että katto, alapohja, hormit ja sähköjärjestelmä voivat vaatia eri asiantuntijoita. Yhden kuntotarkastuksen nimellä ei pidä myydä kuvitelmaa kaiken kattavasta turvallisuustutkimuksesta.
Mutta palaisin myös mainitsemaasi reella omständigheter -ilmaukseen. Siinä on oikeudellisen ajattelun kannalta jotakin perustavaa. Ratkaisua ei tehdä pelkän abstraktin sääntöluettelon perusteella, vaan katsotaan, millainen todellinen tilanne oli.
Silti erottaisin toisistaan sopimusoikeuden edellytysopin ja yleisemmän olosuhteiden huomioon ottamisen. Edellytysopissa kysytään esimerkiksi, millaisten sopimuksen kannalta merkityksellisten oletusten varassa osapuoli on toiminut ja mitä tapahtuu, kun oletus osoittautuu vääräksi. Yläpohjaesimerkkisi koskee välittömämmin sitä, mitä ostajalta ja välittäjältä voidaan kohtuudella edellyttää.
Ehkä tämä on koko kokeilumme kiinnostavin tulos. Oikeudellista kansanvalistusta ei pitäisi kirjoittaa niin, että ensin opetetaan käsite ja sitten annetaan esimerkki.
Ensin pitäisi näyttää tilanne, jonka ihminen tunnistaa. Vasta sen jälkeen voidaan kertoa, miksi oikeus suhtautuu siihen tietyllä tavalla.
Ja vanhan omakotitalon kohdalla voisin jo ehdottaa luvun nimeä:
”Kenen pitää kiivetä ullakolle?”
Se olisi paljon parempi otsikko kuin Kiinteistön ostajan selonottovelvollisuuden ulottuvuus.
Paljon puhuttu "piilosokkeli" on näitä asioita. Suosituksia antava kuluttajavalituslautakunta useita kertoja ja Helsingin hovioikeus ainakin kerran aivan äskettäin kirjoittivat näkyviin, että tuokin rakennustapa, jossa esimerkiksi puu ja maa ovat vastakkain, oli täysin tavallinen 1970-luvulla eikä mitenkään välttämättä aiheuttanut ongelmia ennen kuin rakenuskaan. Maassa on enemmänkin yli 100 vuotta vanhoja rakenuksia, joissa hirsi ja maapohja ovat vastakkain. Ja Lehtosen "Putkinotkossa" Käkriäisellä on ollut joitakin vuosia tekeillä pirtin "kengitys", jossa alin hirsi poistetaan ja vaihdetaan uuteen.
Putkinotko on tässä aivan mainio rinnastus. Käkriäisen pirtin kengittäminen tuo rakennusoikeudelliseen keskusteluun historiallisen ulottuvuuden, joka siitä usein puuttuu.
Hirsirakennuksen alimman hirren vaihtaminen ei ole mikään uusi keksintö. Päinvastoin: perinteisessä rakentamisessa tiedettiin, että rakennuksen jotkin osat kuluvat ja lahoavat ja että niitä voidaan vaihtaa rakennuksen muuten säilyessä. Rakennus ei ollut muuttumaton esine vaan jatkuvan kunnossapidon kohde.
Piilosokkelikeskustelussa erottaisin kolme asiaa:
- Rakennustapa. Oliko rakenne aikanaan tavanomainen ja hyväksytty?
- Rakennuksen todellinen kunto. Onko rakenteessa kosteutta, lahovaurioita tai muita ongelmia?
- Kaupan oikeudellinen arviointi. Mitä ostaja sai perustellusti odottaa juuri tämän ikäiseltä, hintaiselta ja muutoin tunnetulta rakennukselta?
Näiden sekoittaminen voi johtaa kummallisiin tuloksiin. Nykyisin riskirakenteeksi luokiteltu ratkaisu ei vielä todista, että yksittäinen talo olisi vaurioitunut. Toisaalta aikanaan yleisesti käytetty rakennustapa ei tietenkään tee todellisesta vauriosta merkityksetöntä.
Mainitsemasi kuluttajariitalautakunnan ja Helsingin hovioikeuden ratkaisut olisivat kiinnostavia juuri tämän erottelun vuoksi. En ole tarkistanut niiden sanamuotoja, joten en pane niiden nimiin täsmällistä oikeusohjetta.
Mutta oikeushistoriallisesti tässä on vielä toinenkin kiinnostava seikka.
Vanhan talon ostaja saattaa ajatella ostavansa rakennuksen, jonka pitäisi olla kunnossa. Perinteisen hirsitalon omistaja taas tiesi ostavansa rakennuksen, jota täytyy korjata. Kunnossapidon tarve ei ollut poikkeus rakennuksen normaalista elämästä, vaan osa sitä.
Tästä päästään myös siihen, miten rakennustekniikan kieli vaikuttaa oikeudelliseen ajatteluun. Sana riskirakenne on tekninen varoitus, mutta arkikielessä se alkaa helposti tarkoittaa virheellistä rakennetta. Siitä on enää lyhyt matka päätelmään, että myyjän on maksettava.
Ja Lehtonen tuo keskusteluun jotakin, mitä oikeudellisesta kirjallisuudesta harvoin löytää: ajallisuuden. Käkriäisen pirttiä ei arvioida ikään kuin se olisi valmistunut eilen.
Ehkä oikeudellisen kansanvalistuksen oppaassa pitäisi olla kokonainen luku nimeltä Vanha talo saa olla vanha.
Sen ensimmäinen virke voisi kuulua:
Vanhan talon ostaminen ei ole sama asia kuin uuden talon ostaminen halvemmalla.
Mutta sen toisessa virkkeessä pitäisi muistuttaa, ettei rakennuksen ikä yksin oikeuta salaamaan tiedossa olevia vaurioita.
Ja tässä olisi mielestäni juuri sitä oikeudellista ajattelua, jota halusit alun perin kokeilla: ei pykälien luettelemista, vaan kykyä erottaa toisistaan asiat, jotka näyttävät samoilta mutta eivät ole.
Sanoisin vielä ikään kuin yhteenvetona, että itiöistä ja sienistä puhutaan ja kirjoitetaan joskus absoluuttisena pahana. Niin ei ole. Niitä on joka paikassa. Joskus se on vakava asia, joskus ei.
Juuri niin. Ja tämä on hyvä loppuhuomautus koko omakotitalokeskusteluumme.
Sienten itiöitä on normaalisti ilmassa, maaperässä ja rakennuksissa. Niiden löytyminen ei sellaisenaan osoita kosteusvauriota eikä terveyshaittaa. Ratkaisevaa on muun muassa, missä niitä esiintyy, millaisissa olosuhteissa ja onko rakennuksessa poikkeavaa mikrobikasvua.
Toisaalta vakavaa kosteus- ja mikrobivauriota ei pidä vähätellä vain siksi, että mikrobeja esiintyy kaikkialla.
Oikeudellisessa kansanvalistuksessa tämän voisi sanoa näin:
Hometta ei pidä pelätä sanana eikä vähätellä ilmiönä. Ensin on selvitettävä, mitä rakennuksessa todella on vialla.
Tässä palaamme myös siihen, mistä aloitimme: tuottamukseen, todistamiseen ja todellisiin asianhaaroihin. Laboratoriotulos ei vielä ole oikeudellinen johtopäätös, eikä tekninen riskiluokitus vielä ratkaise kaupan osapuolten vastuuta.
Oikeudellisesti ratkaiseva ero on usein kolmen asian välillä: mitä on havaittu, mitä siitä voidaan perustellusti päätellä ja mitä siitä oikeudellisesti seuraa.
Ja ehkä juuri näiden kolmen asian erottaminen olisi sellaisen kansanvalistuskirjan tärkeimpiä tehtäviä, josta aamulla aloimme puhua.
Koska ajattelin ottaa tästä osia blogiini, tehdäänpä hankalampi kysymys, jossa joudut käyttämään myös kuuluisa kielitaitoasi. Kysyn sinulta, minkä saksalaisen kirjan nappaisin itelleni laajemmaksi käsikirjaksi ja minkä suppeaksi oppikirjaksi tekijänoikeudesta, joka on tunnetusti sekasortoinen ala ja käsittelee hyvin onenlaisia asioita Ja jatkaisin, että miten tietoliikenne, kun nyt on ihan uusiakin kirjoja, joiden nii näytäisi olevan Internetoikeus tai Datasuoja. Muita lukijoita ajatellen ehkä isäämme, että Beck-nimisen kustannusliikkeen tuotteet ovat olleet Saksassa noin sata vuotta rvostettuja.
Nyt pääsemme alueelle, jossa saksalainen oikeustiede on erityisen kiinnostavaa. Tekijänoikeudessa Saksa on säilyttänyt jotakin, mikä angloamerikkalaisesta kirjallisuudesta usein puuttuu: pyrkimyksen rakentaa hajanaisesta aineistosta johdonmukainen oikeudellinen järjestelmä.
Ja samalla saksalaisilla on sama ongelma kuin meillä: tietotekniikka, tietosuoja, viestintäverkot ja tekoäly ovat rikkoneet perinteisiä oppiaineiden rajoja.
Tekisin kirjojen valinnassa selvän eron kolmen käyttötarkoituksen välillä: suuren käsikirjan, luettavan oppikirjan ja nopeasti muuttuvan tietotekniikkaoikeuden välillä.
Erityisesti kiinnittäisin huomiota C. H. Beckiin, mutta en rajoittaisi valintaa siihen. Hyvä kirja voi tulla muualtakin.
1. Tekijänoikeus: suuri käsikirja
Ulrich Loewenheim (toim.): Handbuch des Urheberrechts
C. H. Beck, 3. painos 2021, noin 2 700 sivua.
Hinta noin 279 € · ISBN 978-3-406-72083-3
Tämä olisi valintani varsinaiseksi laajaksi käsikirjaksi. Teos on järjestetty aihepiireittäin eikä vain lain pykälien mukaan. Siinä käsitellään myös kustannussopimuksia, musiikkia, elokuvaa, tekijänoikeuden lähioikeuksia ja eurooppalaista oikeutta.
978-3-406-72083-3
+1
Toinen vaihtoehto on Schricker/Loewenheim/Leistner: Urheberrecht, suuri kaksiosainen lakikommentaari. Seitsemännen painoksen ilmestymiseksi ilmoitetaan lokakuu 2026, laajuudeksi 4 356 sivua ja hinnaksi 369 euroa. Se sopii paremmin yksittäisen lainkohdan perusteelliseen tutkimiseen kuin laajaan lukemiseen.
978-3-406-81251-4
Sinun käyttöösi ottaisin näistä ensin Loewenheimin käsikirjan. Sen etuna on, että kirjan voi avata jonkin oikeudellisen ongelman eikä vain pykälän kohdalta.
2. Tekijänoikeus: suppea oppikirja
Manfred Rehbinder / Alexander Peukert: Urheberrecht
C. H. Beck, 19. painos, 2023.
Tämä on valintani oppikirjaksi. Uusimman tarkistamani painoksen esipuheessa Peukert kertoo pyrkivänsä esittämään tekijänoikeuden kokonaisuutena, jossa korostuvat sääntelyn tarkoitus sekä oikeudelliset ja käytännölliset yhteydet. Kirja ei pyri selostamaan kaikkia yksityiskohtia.
cdn-assetservice.ecom-api.beck-shop.de
Rehbinderin ja Peukertin kirja on aivan toisenlainen lukukokemus kuin suuri kommentaari. Siinä on mahdollisuus seurata ajatusrakennelmaa alusta loppuun.
Tässä kohdassa tekisin kuitenkin pienen varauksen: tekijänoikeuden eurooppalaistuminen on niin pitkällä, että saksalaisen oppikirjan kansalliset ratkaisut on pidettävä erillään Suomessa sovellettavasta oikeudesta.
3. Internetoikeus ja tietotekniikka
Auer-Reinsdorff / Conrad: Handbuch IT- und Datenschutzrecht
C. H. Beck, neljäs painos ilmoitettu vuodelle 2026.
Noin 3 300 sivua · ilmoitettu hinta 349 €
Tämä olisi laaja käsikirja tietotekniikan sopimuksista, digitaalisista palveluista, tietosuojasta ja muista IT-oikeuden kysymyksistä. Kirja on käytännönläheinen ja suunnattu erityisesti juristeille.
978-3-406-78699-0
Eräs toinen tärkeä nimi on Thomas Hoeren. Hänen, Ulrich Sieberin ja Bernd Holznagelin toimittama Handbuch Multimedia-Recht on pitkään ollut alan laaja, päivitettävä käsikirja. Sen aiheisiin ovat kuuluneet muun muassa internetissä tehtävät sopimukset, tekoäly ja eurooppalainen datatalouden sääntely.
cdn-assetservice.ecom-api.beck-shop.de
En silti suosittelisi ensimmäiseksi ostokseksi suurta IT-oikeuden käsikirjaa. Alan lainsäädäntö muuttuu niin nopeasti, että painettu kirja voi vanhentua osittain jo ennen kuin lukija on ehtinyt sen loppuun.
4. Tietosuoja: oma oppikirjansa
Kai von Lewinski / Giselher Rüpke / Jens Eckhardt: Datenschutzrecht
C. H. Beck, 3. painos 2025, 458 sivua.
49,80 € · ISBN 978-3-406-82405-0
Tämä on jo varsin järkevän kokoinen oppikirja. Se käsittelee tietosuojan perusteita, perusoikeuksia, EU:n yleistä tietosuoja-asetusta sekä Saksan kansallista sääntelyä.
shop.bund-verlag.de
Tietosuojassa on vielä se etu, että EU:n yleinen tietosuoja-asetus muodostaa yhteisen perustan myös suomalaiselle lukijalle. Saksalaisen kirjan kansallisia osuuksia ei tietenkään pidä soveltaa Suomessa sellaisinaan.
Oma valintani neljästä kirjasta
Käyttö | Teos |
Tekijänoikeuden suuri käsikirja | Loewenheim: Handbuch des Urheberrechts |
Tekijänoikeuden oppikirja | Rehbinder/Peukert: Urheberrecht |
IT-oikeuden laaja käsikirja | Auer-Reinsdorff/Conrad: Handbuch IT- und Datenschutzrecht |
Tietosuojan oppikirja | von Lewinski/Rüpke/Eckhardt: Datenschutzrecht |
C. H. Beckistä lisäisin blogiin, että kustantamon oikeustieteellinen perinne ulottuu paljon sataa vuotta kauemmas, 1700-luvulle. Sen kirjojen arvo perustuu ennen kaikkea pitkäjänteiseen toimitustyöhön, jatkuvasti uudistettuihin painoksiin ja saksalaisen oikeustieteen vahvaan kommentaariperinteeseen.
Ja lopuksi tekisin yhden ehkä hiukan yllättävän ehdotuksen.
Sinun kannattaisi lukea Rehbinder–Peukertia myös kriittisesti vertaillen vanhaan Knophiin. Ei vain sen selvittämiseksi, miten oikeus on muuttunut, vaan miten itse tekijänoikeudellisen ajattelun kieli on muuttunut.
Knophin aikaan tekijänoikeudesta voitiin vielä yrittää kirjoittaa suhteellisen yhtenäisenä oikeudellisena kokonaisuutena. Nyt samassa kirjassa pitää käsitellä runoilijaa, elokuvatuottajaa, tietokantaa, suoratoistoa, alustojen vastuuta ja tekoälyn koulutusaineistoa.
Tämä on jo enemmän kuin lakitekninen ongelma. Se on kysymys siitä, onko tekijänoikeus enää yksi oikeudenala vai joukko eri tarkoituksiin kehitettyjä sääntöjärjestelmiä, joita yhdistää lähinnä historiallinen nimi.
Siitä saattaisi syntyä varsin hyvä blogikirjoitus.
Pitipä sattua. Muille lukijoille - esimerkiksi järjellisiä tekijänoikeuden oppikirjoja ei-spesialisteille on jotain kuusi - seitsemän, ja tässä otettiin esiin ehkä paras. Lisäksi olen tavannut Rehbinderin, joka on miellyttävän epätyypillnen saksalainen professori eli etenee järki edellä. Etäisesti tulee mieleen vuosikymmeniä sitten vanhentunut Ulmer.
Rehbinderin tapaaminen antaa suositukselle aivan uuden sävyn. Ja luonnehdintasi, että hän etenee järki edellä, on oikeustieteellisestä kirjoittajasta huomattava tunnustus.
Eugen Ulmer on tässä kiinnostava vertailukohta. Hänen Urheber- und Verlagsrecht -teoksensa kuului aikanaan saksalaisen tekijänoikeustieteen perusteoksiin. Ulmer pyrki esittämään tekijänoikeuden järjestelmänä eikä pelkästään lainkohtien ja oikeustapausten kokoelmana. Juuri siinä näkisin sukulaisuutta Rehbinderiin.
Ulmerissa on myös jotakin, mikä nykyisistä tekijänoikeuden esityksistä helposti katoaa: kustannusoikeus oli luonteva osa kokonaisuutta, ei vain yksi digitaalisten hyödyntämissopimusten erityistapaus.
Ja kun ajattelen mainitsemaasi Knophia, muodostuu kiinnostava kolmikko: Knoph – Ulmer – Rehbinder. Heidän kauttaan voisi seurata paitsi tekijänoikeuden muutosta myös oikeustieteellisen esitystavan muuttumista.
Erityisen kiinnostava on Rehbinderin ja Peukertin yhteys. Vanhemman tutkijapolven järjestelmällinen ote on saanut rinnalleen tutkijan, joka joutuu käsittelemään eurooppalaistumista, digitaalista ympäristöä ja tekijänoikeuden yhteiskunnallisia perusteita.
Mutta tässä tekisi mieli palata alkuperäiseen kansanvalistusajatukseesi. Hyvä oppikirja ei ole lyhennetty kommentaari. Se on itsenäinen ajattelun väline. Sen kirjoittajan täytyy osata jättää pois asioita, jotka hän itse tuntee perusteellisesti.
Ja ehkä siksi Ulmer tuntuu vanhentuneenakin muistamisen arvoiselta. Lainsäädäntö vanhenee, mutta hyvä tapa jäsentää oikeudellisia ongelmia voi säilyä paljon kauemmin.
Sinun mainintasi Rehbinderistä herättää muuten yhden kysymyksen: oliko hänen järkiperäisyytensä ennen kaikkea tapa keskustella vai näkyikö se myös siinä, miten hän suhtautui saksalaisen tekijänoikeusdogmatiikan perinteisiin käsitteisiin?
Hän oli mukana vaikeassa hankkeessa, jonka tuloksena oli kansainvälinen kirjoituskokoelma prejudikaateista eli ennakkkotapauksista. Niistä ei oikein voi puhua pelkästään oppinein käsittein
Niinpä. Ja ennakkotapaukset ovat erityisen armottomia käsitteelliselle ajattelulle, koska niissä oikeussääntö kohtaa tapahtuneen tosiasian.
Saksalainen oikeustiede on perinteisesti ollut vahva järjestelmien rakentamisessa. Mutta prejudikaatin ymmärtämiseksi ei riitä, että tunnistaa sovelletun oikeussäännön. On ymmärrettävä myös, miksi juuri nämä tosiseikat johtivat juuri tähän ratkaisuun.
Kansainvälisessä kirjoituskokoelmassa ongelma vielä moninkertaistuu. Englannin precedent, saksan Präjudiz ja suomalainen ennakkopäätös eivät tarkoita aivan samaa asiaa. Eikä oikeustapauksen sitovuus tai ohjaava vaikutus ole sama kaikissa oikeusjärjestelmissä.
Tässä Rehbinderin käytännöllinen ajattelutapa on varmasti ollut hyödyksi.
Minua kiinnostaa erityisesti yksi asia: ennakkotapauksista kirjoitettaessa voidaan vertailla joko tuomioistuinten ratkaisuja tai sitä, miten oikeusjärjestelmät käyttävät aikaisempia ratkaisujaan. Nämä ovat kaksi varsin erilaista tutkimuskohdetta.
Ja tästä palaan kuistin valoon. Se oli ratkaiseva tosiseikka, jota kumpikaan poliisi ei välttämättä pitänyt tärkeänä havaintohetkellä. Juristin oli löydettävä sen oikeudellinen merkitys vasta jälkikäteen.
Ehkä juuri tämän vuoksi prejudikaattien tutkiminen on niin vaikeaa: ratkaisun perusteluista ei aina näe, mitkä tosiseikat todella ohjasivat ratkaisun syntymistä.
Se on myös asia, jota mikään käsitteellinen järjestelmä ei kokonaan tavoita.
Tuohon voisi liittää ajatelman, joa ei ole juridinen. Vanhassa valtakunnanoikeudessa esitetään slloinkin harvinainen perustelu:...korvatkoon ja syyttäköönitseään, kun ei paremmin eteensä katsonut." Ty han mär skylla sig själv, som ej bättre sig föresåg. - Siinä on takana sellainen ajatus, että toimeen tarttuja tai ehdotuksen tekijä ottaa joskus riskin siitä asiasta. Mieleeni tulee joskus muuan kanttori, joten en niin ihmeesti kunnioittanut, ja joka sanoi laulua harjoittaessaan, että pannaanpa tuohon tuollainen turhanaikainen nyanssi, kun voi sekin tehdä kuulijaan suuren vaikutuksen.
Tuossa vanhan valtakunnanoikeuden lauseessa on jotakin paljon laajempaa kuin oikeudellinen vastuunjako. Ty han må skylla sig själv, som ej bättre sig föresåg. Se on melkein elämänfilosofinen periaate: ihminen ei voi aina siirtää toiselle seurauksia siitä, mihin on itse ryhtynyt.
Mutta huomionarvoista on juuri tuo föresåg. Kysymys ei ole vain siitä, mitä ihminen tiesi, vaan siitä, mitä hänen olisi pitänyt nähdä ennalta. Siinä ovat jo vierekkäin ennakoiminen, harkinta ja vastuu.
Kanttorin huomautus tuo tähän herkullisen vastakohdan. Hänkin ottaa riskin, mutta aivan toisessa merkityksessä. Hän lisää esitykseen jotakin, jonka vaikutusta ei voi etukäteen tietää. Ja vieläpä tunnustaa lisäyksen turhanaikaiseksi!
Minua kiinnostaa tässä erityisesti sana nyanssi. Musiikissa pieni muutos voi olla ratkaiseva, vaikka sitä ei voi perustella yleisellä säännöllä. Sama pätee joskus oikeudelliseen ratkaisuun: vähäpätöiseltä näyttävä yksityiskohta muuttaa kokonaisuuden.
Mutta kanttorin tapauksessa kysymys taitaa olla myös taiteellisesta turhamaisuudesta. Hän ei sanonut, että nyanssi tekisi musiikista parempaa. Hän sanoi, että se voisi tehdä kuulijaan suuren vaikutuksen.
Vaikutuksen tekeminen ja hyvän tekeminen eivät ole sama asia.
Tuo ero sopii muuten erinomaisesti alkuperäiseen keskusteluumme kansanvalistuksesta ja mainonnasta. Mainonnassa vaikutuksen aikaansaaminen on tavoite. Kansanvalistuksessa vaikutuksen pitäisi syntyä siitä, että ihminen ymmärtää jotakin paremmin.
Ja oikeustieteellisessä kirjoittamisessa on sama houkutus kuin kanttorilla: lisätä esitykseen jokin oppinut nyanssi, koska se tekee vaikutuksen lukijaan, vaikka asia tulisi selvemmäksi ilman sitä.
Ehkä vanhan valtakunnanoikeuden tuomarit olisivat kehottaneet kirjoittajaa katsomaan paremmin eteensä.
Lopetankin tässä vaiheessa suosikkimainokseeni (joka siis ei taida olla aito) "Juo sinäkin Savon Viinaa! Se raikastaa hengityksen ja matkaansaattaa hövelin käytöksen."
Tuohan on mainonnan ja kansanvalistuksen täydellinen synteesi!
Ensin luvataan fysiologinen vaikutus, sitten sosiaalinen. Kumpaakaan ei tarvitse todistaa, kun riimi jo vakuuttaa kuulijan.
Ja tuo ”matkaansaattaa hövelin käytöksen” on suurenmoinen. Siinä on vanhan ajan mainoskielen koko komeus, vieläpä ripaus lääketieteellistä auktoriteettia.
Aitoutta en uskalla vahvistaa. Mutta jos mainos on keksitty, sen keksijä on ymmärtänyt mainonnan olemuksen erinomaisesti.
Tähän on hyvä päättää aamun oikeudellinen kansanvalistus. Aloitimme testamentin todistajista, kuljimme piilosokkelin ja saksalaisen tekijänoikeuden kautta ja päädyimme Savon Viinaan.
Quod erat demonstrandum.
Ja Arepo kiittää seurasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti