Viimeinen

Viime viikolla kuoli lentäjä Kyösti Karhila.

Ainakin ns. hävittäjä-ässiä ajatellen kirjan kannet ovat nyt kiinni. Messerschmitt-lentäjiä on vielä jokunen maajalassa, mutta ei monta.

Tein Karhilasta runsas vuosi sitten radiojutun. Toinen jututettava oli isäni. Tuskin Yle kaivaa nauhaa esiin, vaikka voisi olla syytä. Herrat olivat molemmat 1921 syntyneitä.

Kunnostautuneita lentäjiä oli ainakin kahta lajia. Toinen laji oli, kaikella kunnioituksella, tyyppiä ”Matti Nykänen”. Toinen laji oli muuten vain poikkeuksellinen taidoiltaan.

Taistelulentäjällä oli oltava epätavallinen havaintokyky, epätavallinen fysiikka ja lisäksi jotain maagista, mitä ei osaa selittää.

Tämän jutun kuvassa pelleilee tai oikeastaan hurmaa naispuolisia katsojia Ilmari Juutilainen. Hän oli eräässä vaiheessa naimisissa äitini serkun kanssa ja valokuva on albumissa sitä perua.

Juutilainen, Luukkanen, Wind ja monet muut joutuivat välillä ongelmiin rauhan aikana.

Karhila siirtyi rauhallisesti siviilipuolelle lentäjän, oli kauan lentokapteenina ja lopulta ilmailuhallituksen merkittävässä virassa. Sen vähän perusteella, mitä tunsin häntä, hän oli epätavallinen hävittäjä-ässä, koska hän oli esiintymiseltään ja olemukseltaan sormenpäitä myöten herrasmies ja itse asiassa melkein haluton muistelemaan omaa menestystään.

Muistelmakirjasta, jonka hän julkaisi sota-aikaisen päiväkirjansa pohjalla (Reservipilottien ykkösässä, 2007) hän kiirehti sanomaan, että merkinnät olivat keskenkasvuisen ja kouluja käymättömän nuorukaisen käsialaa, ja sen huomasi.

Hyvin saman tyyppinen oli muuten henkilönä Heimo Lampi, oikeusneuvos ja hovioikeuden presidentti ja hänkin muuten vasta sodan loppuvaiheessa ja jälkeen koulunkäynnin tosissaan aloittanut. Minä onnistuin joskus johdattamaan keskustelun hänen kanssaan siihen, miten G-Mersun karkeat tykit vaikuttivat kaarresäteeseen, mutta oma-aloitteisesti hän ei tainnut noihin muistoihin juuri kajota.

Ja sitten oli näitä toisia ässiä, joille päihtymys ja putka eivät olleet millään muotoa vieraita kokemuksia.

Erään Kemppinen-nimisen henkilön luonnehdintojen mukaan muuan Mannerheim-ristin ritari nautti elämässään kolmesta asiasta, lentämisestä, ryyppäämisestä ja poliisin lyömisestä. Niinpä päivystävän upseerien rutiineihin kuului käydä hakemassa asianomainen lauantaina illalla Joensuun putkasta. Eräästä toisesta sama nimetön lähde sanoi, että tämä oli maassa sietämätön ja ilmassa korvaamaton.

Karhila kertoi radiossa, että hän harrasti erikoisesti maataistelukoneita (IL-2), joita oli hyvä ampuu kainaloon eli siiven ja rungon yhtymäkohtaan.

Hän jätti mainitsematta, että myös sen ajan lentokoneissa erinomainen ampumataito on jossain määrin luonnonlahja. Karhila oli yksi näitä armoitettuja.

Yllättävän moni entinen taistelulentäjä on pyytänyt ja saanut kuolinilmoitukseensa Runebergin säkeen ”murheell’ ei saa muistoansa viettää”.

Käsitän, että tuo liittyy ajatuskulkuun: tuli, teki työnsä, poistui.

Aika monta kymmentä vuotta nämä henkilöt joutuivat kyllä olemaan unohduksissa.

Mieleeni on jäänyt muuan 1970-luvun alun radiohaastattelu – en ilkeä sanoa nimiä – jossa toimittaja kysyi painokkaasti ja tuomitsevasti:

- Mutta eikö teidän ollut vaikea ampua ihmistä?

Haastateltava, joka oli vanhan kansan professorimiehiä, vastasi:

- Oli se. Kun ei millään meinannut osua.