Ristit

Wikipedian risti-hakusana (”cross”) sisältää monta kymmentä erilaista ristiä. Suomenkielisessä on jokunen (”risti”).

Kuvion alkuperää on turha miettiä. Se on hyvin tavallinen hyvin vanhoissa kalliopiirroksessa esimerkiksi usein auringoksi ajateltuna ristinä, jota ympäröi kehä.

Ensimmäinen rivi: Crux capitata eli ristiinnaulitsemisen risti eli latinalainen risti. P. Andreaksen risti. Kreikkalainen risti. Pietarin risti. Kardinaalin risti tai Lothringenin risti. Temppeliherrojen risti.

Toinen rivi: Paavin risti. Kolmoisristi. Ortodoksinen risti. Jerusalemin risti. Saksalainen risti. Sydänristi.

Kolmas rivi: Ristiretkeläisten risti. Palkkiristi eli gammariksti. Miekkaristi. Ankkuriristi (usko). Ankkuri (Kristuksen risti ja Neitsyt Marian puolikuu). Apilanlehtiristi.

Neljäs rivi: Kristus-monogrammi (khi-ro). Maltan risti. Kelttiläinen risti (aurinko lisätty). Alfaristi. Omegaristi. Lehtiristi.

Viides rivi: Ylösnousemuksen risti. Muunnelma Maltan rististä. Nuoliristi. Teutoninen eli rautaristi. Puolalainen ankkuriristi. Riimujen ympyräristi.

Kuudes rivi: pakanallinen aurinkoristi. Riimujen salamaristi. Gammadion eli Fylfot eli svastika eli hakaristi eli pahan onnen merkki. Sama vastapäivään, hyvän onnen merkki.

Onko rippilahjana käytetty pieni risti uskonnollisuuden merkki? En tiedä. Roomalaiskatolisen kirkon piirissä se on ainakin ollut itsestään selvyys.

Epäselvä itsestäänselvyys on sormus. Moniin papillisiin virkoihin ja yliopistollisiin arvoihin liittyy sormus. Suomessa perustutkintoihin liittyvät sormukset ovat epävirallisia eli useinkin järjestöjen varaiankeräyskeinoja.

Vihkisormus lienee kirkossamme ”pakollinen”, koske sormusten vaihto kuuluu kirkkokäsikirjan mukaan toimitukseen. Wikipedian artikkeli ”wedding ring” selvittää, miten epäselvä käytäntö on – pidetäänkö sormusta vasemmassa vai oikeassa kädessä. Jokin kunnioitettava taikausko liittynee nimettömään sormeen. Itse uskoisin, että niillä, joilla oli varaa sormuksiin, oli kivi- aatelis- tai sinettisormus etusormessa.

Vielä taannoin sormus tai sormuksettomuus oli varma merkki avioliitosta. Luvattomille teille lähdettäessä sormus pantiin liivintaskuun tai käsilaukkuun. Äidin luo itku kurkussa lähdettäessä sormus jätettiin puhelimen viereen pöydälle. Mutta nyt ei ole enää lankapuhelimia.

Muistan en ajan, kun Helsingin rautatieaseman kioskissa myytiin tilapäiseen tarpeeseen saunasormuksia eli messinkirenkaita. Sellainen oli välttämätön, jos pariskunta pyrki yleisen saunan perhepuolelle tai hotellin saunaan. Muistan muuten senkin, että Ranskassa hotelleissa ei kysytty naispuolisen seuralaisen nimeä eikä aina edes passia.

Eri puolilla Yhdysvaltoja hotellietsivät metsästivät luvattomia pariskuntia. Luulen että motellien yleistyminen teki lopun tuosta pyrkimyksestä vartioida moraalia. Mutta siihen käytäntöön liittyi myös avioeron syyllisyysperiaate, joka poistettiin meillä suhteellisen vähän aikaa sitten. Olen ajanut ja istunut kymmeniä juttuja, joita on ajettu huoruusperusteella; vuonna 1948 lakitekstistä poistettua sanaa ”aviorikos” käytettiin vielä puheessa. Myös tuomarit tiesivät, että huoruusperuste hankittiin hyvinkin usein eron nopeuttamiseksi ja ettei huorikumppani välttämättä ollut se ”toinen nainen” tai mies, jonka vuoksi välit olivat katkenneet.

Jouduin viimeksi runsas viikko sitten lieviin vaikeuksiin, kun ruma tapani on väännellä sanoja. Ehdotin pitkästä aikaa soittaneelle naispuoliselle tuttavalle ”intiimiä kanssakäymistä” ja hän sanoi, että ne ajat ovat ohi. Oli kova selittäminen. Raastuvassa todistajalta kysyttiin juuri tuota. Mielestäni se oli huvittavaa, koska läheskään aina todistajat eivät heti keksineet, mistä itse asiassa oli kysymys. Omassa kielenkäytössäni, jota siis pahoittelen, intiimi kanssakäyminen merkitsee espressokupillisten kumoamista tai lounasta Kosmoksessa (wieninleike muusilla).

Merkeistä suurta asiantuntemusta edellyttävä vitsi. Talvisodassa, väitetään, joku huusi neuvostopommikoneiden lähestyessä, että ei hätää, Kutsetin merkit.

Enso-Gutzeitin leimakirveellä pölleihin ja tukkeihin lyöty merkki oli viisisakarainen tähti, joten ”väärinkäsitys” oli ymmärrettävä.

Ainakin Kollaan suunnalla metsät, joita Stalin tahtoi, olivat paljolti Kutsetin tai Tiisenin (Diesen Wood). Hella Wuolijoenkin isännöimä (emännöimä) Aunuksen Puu fusioitui Ensoon. Ja sitten oli Waldhof, kotipaikka Käk’salami.