Valehtelemisen oppikirja LXXI

Tämä on ehkä työsuunnitelma.

Kirjoitin ”Informaatio-oikeuden alkeita” ja työ sujuu, koska se ei ole tavallista lainoppia. En yritä erikoisesti selittää sääntöjä, koska lukijoiden ei tarvitse tuntea niistä kuin tärkeimmät. Mietin yhteentörmäyksiä.

Alallamme ”kollisio” voi tarkoittaa esimerkiksi julkisuusperiaatteen ja yksityisyyden suojan yhteentörmäystä, josta selvitään punniskelemalla periaatteiden painoa ratkaistavassa tilanteessa.

Rikosoikeudessa samanlainen termi on ”konkurrenssi”. Jos mies lyö tiilikivellä lasin sisään ja kömpii huoneistoon varastamaan, häntä ei rangaista erikseen vahingonteosta ja varkaudesta. Asetelman nimitys on lainkonkurrenssi. Jos sama rosvomies saa vastaansa talon isännän, joka havahtuu unenpöpperöissään ihmettelemään, ja pätkäisee tätä turpaan, rangaistus tulee sekä varkaudesta että pahoinpitelystä. Se on reaalikonkurrenssi.

Informaatio-oikeudessa on yritettävä ymmärtää eri aikoina ja eri tarpeisiin säädettyjen lakien vaikutukset toisiinsa eli törmäykset. Tekijänoikeus ja asiakirjajulkisuus törmäävät joskus.

Näin viisaita minä ajattelin, mutta ikämies kun olen, menen välillä mahani viereen makaamaan. Kun olin juuri lukenut uskottavan selvityksen saksalaisten aika äkillisestä elintilan hingusta, jonka valtaa jotkut heistä joutuivat 1920-luvulla, vaikka muitakin ongelmia riitti, palasin entiseen ihmettelyyni: mitä perua on Suur-Suomi?

Tunnen kohtuullisen hyvin ns. goottilaisen historiankirjoituksen, jota vielä Fryxell harjoitti 1800-luvun alussa. Kaikki hyvä ja kaunis johdettiin antiikin Kreikasta ja Raamatusta. Tottakai myös Suomi oli ollut ainakin laulun ja soiton suurvalta, kuten suoraan kansan suusta kiskottu Kalevalakin todisti.

Kansalaissodan päätyttyä 1918 täällä oli puutetta lähes kaikesta muusta paitsi elintilasta. Maa oli lähes asumaton moniin Keski-Euroopan alueisiin verrattuna.

Silti täältä käytiin muka valloittamassa Inkeriä, Aunusta ja Vienaa, ihan ase kädessä. Isäni isä oli yhtenä porukassa.

Ennen pitkää piirrettiin miekalla raja Vienanlahdesta Laatokkaan, ja toki siellä oltiin 1941-1944, hirvittävällä hinnalla. Ja pois tultiin. Mutta mitä siellä olisi tehty, se kyllä jäi epäselväksi.

Kirjallisuudessa eteneminen Syvärille ja sen yli selitetään strategian vaatimuksilla ja selitykseen lisätään, että tuota voittomaata olisi ollut kätevä käyttää vaihtorahana neuvoteltaessa lopullisesta rauhasta. Eräiden tahojen arvelun mukaan lopullinen rauha olisi tehty kai Saksan kanssa, koska Venäjän valtio oli häviöön tuomittu aivan siihen katsomatta, mitä nimeä se kulloinkin itsestään käytti.

Niin sanottu Vanha Suomi oli liitetty suuriruhtinaanmaahan etenkin hallinnollisista syistä 1812. Siihen – Venäjään – kuului alueita Haminaa, Lappeenrantaa ja Savonlinnaa myöten, nämä kaupungit mukaan luettuina.

Jatkosodan aikana koettiin, ettei rajan takana ollutkaan Suomen heimoa huokaamassa Venäjän ikeen alla.

Epäilyni kohdistuu jääkäreihin ja eräisiin hyvin aktiivisiin Saksan ystäviin. Meillä oltiin tavattoman hyvin selvillä myös Saksan omituisemmista aatteista viimeistään vuosisadan alusta, jolloin Berliini oli muidenkin kuin taiteilijoiden opiskelupaikka ja Heidelberg useiden muiden.

Jääkäreille on muodostunut virallinen historia. Useimmat eivät tiedä, että osa joukosta päätyi Saksassa erilaisiin kurikomppanioihin ja että seurakunta oli hyvin kirjavaa. Samoin unohtuu, että Suomi oli todellisuudessa Saksan ”suojelusmaa” huhtikuusta marraskuulle 1918, ja yksi yliopiston rehtori ja yksi tuleva presidentti harhailivat kyselemässä kuningasta samoina päivinä kun Saksan armeija suli kuin lumi keväällä.

Vaikka oli syksy.