Niitti

 

Edellistä juttua otsikolla “ruuvi” kirjoittaessani minulla oli mielessäni myös olla lukijalle mieliksi. Mietin kyllä sitäkin, mistä sanonta “ruuvi irti” mahtaa olla lähtöisin, koska siinä vanhassa maailmassa, jota kaikki kannamme mukanamme, ei oikeastaan ollut ruuveja.

Metallirakenteetkin olivat meillä maalla kirkonkylässä pikemmin harvinaisia. Vuosie kuäuessa usein mainitsemani äidinisä, eli Satakunnasta lähtöisin ollut Taata eli “Itte”, kun hän vastasi puhelimeen (L.M. Ericsson), oli itseoppinut rakentaja, jolla oli kyllä seinällään mestarinkirja - mutta kelloseppämestarin. Kauhavan historia -teos vahvistaa suvun tiedon, että hän veti työnjohtajana pitäjään noin 60 talon rakentamisen, mukana myös pankkirakennuksia.

Alkuun hyvin riittänyt oppi oli saatu Helsingin seudun linnoitus- eli patteritöissä, joissa oli vielä vuonna 1917 eli hänen ollessaan 21-vuotias, kymmeniä tuhansia miehiä ympäri maata. Kun ne työt sitten katkesivat ja Venäjän virallinen esivalta kaatui, tuli pahat ajat. Niistä ehkä omaksikin ihmeekseen hengissä selvimmeemä Taata keskittyi vetämään kymppinä timpuriporukkaa ja huomasi, että etenkin talonrunkoja sai nyt Terijoelta halvalla, kun entiset omistajat oli ottanut ohraleipä. Ja sellaisen talon alle hän päätti ostaa maata aivan toisesta maakunnasta, rautatien varresta. Ja niin heistä tuli pohjalaisia, myös lapsista, jotka oli ehditty sopivassa välissä kastaakin. Ja heitä kertyi sangen lyhyessä ajassa 9, koska joukkoon mahtui kerrassaan kolmet kaksoset. Siitä joukosta äitini oli yksi.

Ilmiantaisin ruuviasiasa kaksi epäiltyä, varhaiset maatalouskoneet ja rautatien.

Ruuvikierre eli se, joka littyy meistä monen mielessä puuruuviin, tunnettiin yli kaksi tuhatta vuotta sitten, ja sille keksittiin toisarvoisia käyttötarkoituksia. Koneruuvi esiintyy esimerkiksi Leonardo da Vincin muistikirjoissa, mutta ajatuksen hahmottelemisesta oli pitkä matka sen toteuttamiseen.

Menneisyyttä miettiessä pysähtyy aika usein ihmettelemään, miten hitaasti ja sattumanvaraisesti asiat ovat muuttuneet. 

Kun joku sanoo “kivikausi”, mieleen tulee kivikirves eli huonojen ja alkeellisten ihmisten huono ja alkeellinen väline. Ehkä se oli kuitenkin suuri keksintö.

Teollisen vaiheemme hieno oivallus oli niitti. Oli keksitty ryhtyä rakentamaan raudasta. Pariisin Eiffel-torni oli ihmeellinen esimerkki. Jos se pienennettäisiin pöydällä pidettävän kokoiseksi eli alle puoli metriä korkeaksi, se painaisi vähemmän kuin 30 grammaa. Tämä toteutettiin 1800-luvun puolella, ja hyvin monissa tapauksissa metallipylväät kiinnitettiin toisiinsa niiteillä. Samalla tekniikalla päällystettiin vielä hiljan lentokoneet ja autot, ja aikaisemmin myös veturit.

Ruuvien juhlaa oli Lontoon Crystal Palace. Se valmistui maailmannäyttelyyn vuonna 1851 ja oli 563 metriä pitkä ja 124 metriä leveä, 33 metriä korkea näyttelyhalli, lasia, puinen lattia ja valurautaiset kannatinpylväät. Suunnitelija oli kuuluisa puutarhuri, joka oli rakennellut yhä parempia kasvihuoneita ja mainitsi ottaneensa opin palatsin rakenteisiin jättiläislumpeen lehdestä.

Kiinnostuin tiedosta, että ruuvin ja mutterin standardointi kehitettiin tähän rakennelmaan. Syntyi Whitworth-standardi, joka oli ympäri maailma käytössä yli 100 vuotta. 

Niitti eri versioina on helpotettu versio. Luullakseni vieläkin tämänkin maan kaikki rautatie- ja maantiesillat on rungoltaan koottu metallista niiteillä. Hiukan tyylitellen voisi sanoa, että paperiniitti ja se laite, jota käytetään nykyisin naulan ja vasaran asemesta rakentamisessa, ovat tuo sama keksintö.

Eli kysymyksessä on ympäristömme rakennetta koskeva vain ensi silmäyksellä pieneltä vaikuttava asia. Satun pitämään sellaisista enemmän kuin esimerkiksi aatteista ja opeista, vaikka niilläkin tietysti on paikkansa.