Sotahistorian kurjuudesta

Sotahistorian tutkimus on Suomessa parantunut määrättömästi kymmenen – viidentoista vuoden aikana. Epäilen että ainakin Ohto Mannisen toiminta on yksi syy. Kaikille halukkaille suositan nyt myynnissä olevia isoja ja kalliita kirjoja Raunio – Kilin. Sotatapahtumat on kerrottu ja osoitettu runsain kartoin yhtä tarkasti kuin kummankin osapuolen keskeiset toimijat, käytännössä ylemmät upseerit.

Tekstiin piilottuu paljon yllätyksiä. U-aseman tykistötaistelu oli kranaattimäärin (ja tonnein) laskien suurempi kuin Ihantalan. Valistunut suomalainen ei ole kuullutkaan mistään U-asemasta tai Nietjärvestä.

Kurjuudeksi sanon sitä, että sodan jälkeisen sekasorron tutkimusta ei ole juuri ollenkaan.

Silti tuon sekasorron voittajat, kuten 1. Sekasorron Ståhlberg + Tanner ja 2. Sekasorron Paasikivi ja ”Aseveljet” (kokoomuksen ja demarien eli Hetemäen ja Varjosen porukointi) pitäisi ymmärtää ennen kuin pääsee esimerkiksi Lapuan liikkeeseen ja toisaalta Kekkoseen 1956.

Tutkimusta on ”Vaaran vuosista”, jollainen oli etenkin vuosi 1948, mutta ei juuri lainkaan jääkärikapinasta itsemurhineen ja väkivaltaisuuksineen 20-luvun alussa. Se oli hyvin lähellä rikosoikeudellisesti ymmärrettävää kapinaa eikä kaukana aseellisesta vallankaappauksesta.

Suojeluskuntien rooli oli ratkaiseva, hyvässä ja pahassa. Etenkin Mannerheimin vetäydyttyä maassa mietittiin hartaasti, kuka täällä määrää nyt kun pahimmat punikit olivat kuivumassa Tammisaaressa ja loput ryyppäämässä ja ammuskelemassa toisiaan Pietarissa.

Avainsana on molempina sekasorron kausina ”armeijan itsemääräämisoikeus”.

Klassinen esimerkki tuosta ilmiöstä on keisarillinen Saksa. Armeija vastasi suoraan keisarille eli ei kenellekään. Ludendorff kykeni pitämään yllä hiljaista diktatuuria useimpien tyydytykseksi. Tarvittaessa hän kävi herättämässä Hindeburgin, jos tahtoi vaihteeksi aidon allekirjoituksen asiakirjaan.

Armeijan romahdettua tämä itse itsensä nimittävä yhdyskunta tarttui kiihkeästi selitykseen ”tikarinpisto selkään” (punaisilta ja juutalaisilta) ja alkoivat julistaa valhetta: armeijaa ei koskaan voitettu taistelussa.

Se on pötyä. Melkein kaikki saksalaiset pitivät sitä totena, ja siksi rauhansopimus oli niin suuri shokki. Toisen maailmansodan yhteydessä amerikkalaiset muistivat tuon virheen ja miehittivät Saksan sen osan, mitä Neuvostoliitto ei ollut ehtinyt miehittää. Koska jokainen saksalainen näki armeijansa sortuvan, uutta tikarinpistoteoriaa ei syntynyt.

Mutta ensimmäisen maailmansodan seurauksena oli hirmuinen aikakausi, jolloin tulivat käyttöön kaikki natsismin ajatuksentapaiset, menettelytavat ja rahoituskanavat. Hyperinflaatio rullasi rinnalla, ja sotakorvauksia Saksa ei oikeastaan maksanut.

Ranskassa tapahtui tuota samaa 1944-1949. Onneksi Stalin meni antautuneen armeijan halveksinnassaan liian pitkälle eli jätti ranskalaiset kommunistit oman onnensa nojaan. Maata ei pelastanut de Gaulle, vaan amerikkalainen raha, Marshall-apu. Kommunismi virkosi liian myöhään.

Lukiessani Berlusconista mieleen tulee Isä Camillon kylä – kirjoittaja Giovanni Guareschi oli parmalainen kuin Berlusconin kinkku.

Isä Camillo –kirjat olivat verrattoman suosittuja myös Suomessa. Tapahtuma-aika on sodanjälkeinen Italia, ja aikakauden kaaos on taitavasti suodatettu pikku kylään, jossa sankareina ovat konepistooliakin käyttämään tottunut pappi ja sydämessään yhtä rehellinen kuin puheissaan epärehellinen kommunistipamppu Peppone.

Kirjat ovat syöpyneet muistiin, koska ne eivät ole pelkkää satiiria. Alttarilta papille viisauden ja rakkauden sanoja kuiskiva ristiinnaulittu tuo tarinoihin syvyyden.

Suomen Sekasorto 2. oli aikaa, jolloin asepukua käyttävä upseeri sai todennäköisesti turpaansa ennen kuin pääsi Helsingin rautatieasemalta Maurinkadun tiilitalojen suojaan.

Meillä kävi toisin kuin Tshekkoslovakiassa. Vasemmisto (sisäministeri Aarre Simonen) tukahdutti väkivaltaisesti Arabian ja Kemin lakot, ja armeija pysyi lojaalina, vaikka osa salaisesta varustautumisesta oli paljastunut (asekätkentä). Elleivät omat kommunistit, niin ainakin Zdanov ja Stalin tiesivät, että meillä oli parhaat miehet avaintehtävissä – esimerkiksi Valion kuljetuspäällikköinä (maan kaikki kuorma-autot) ja pankeissa ja vakuutusyhtiöissä (kassavarat, valuutta, kulta).

Kohtuullisen kauan Porkkalan luovutuksen jälkeen myös joukko reservin upseereita oli tunnin hälytysvalmiudessa. Moottoroitu ilmatorjunta eli suorasuuntaustykkien osasto oli Hyrylässä marssivalmiina.

Armeijamme ei ollut ”itsenäinen”. Se pysyi uskollisena lailliselle esivallalle silloinkin kun hallitus vilisi poliittisesti vastenmielisiä ministereitä.