Maa ja matkailu

Välillä voisi puhua totta, jotta valehteleminen maistuisi taas.

Ellei kirjoita työkseen, ei ehkä huomaa, ettei kirjoittajalla ole poliisia. Hän suoltaa muunnettua totuutta. Se on hänen työnsä.

Tätä raivostuneen yleisön on joskus vaikea ymmärtää.

Perikuvallinenkaan dokumentaristi ei voi olla totuudellinen. Journalismin ohuus on osittain tätä. Kirjoittajat yrittävät laatia ”uutisia” ja ”reportaaseja”, mutta tuloksena on heikonlaista kirjallisuutta. Tällä en väitä, etteikö journalismi voisi olla hyvää ja ettei se olisi sangen tarpeellista. Huomautan vain, että harvapa muistelee menneitä lehtijuttuja tai kantaa niitä, vuosien takaisia, illalla sänkyynsä.

”Risti ja hakaristi” ja ”Kolmannen valtakunnan vieraana” ovat Olavi Paavolaisen tuotannossa merkittävästi parempia kuin ”Synkkä ykinpuhelu”. Edelliset hän kirjoitti diivailusta tunnettuna ”aikalaistodistajana” sekoittaen omat tunteensa esimerkiksi Hitlerin esiintymisistä niin, ettei kukaan tiedä tänäkään päivänä, oliko hän puolesta vai vastaan. Sotamuistelmassaan hän yritti toteuttaa ohjelman, kertoa jälkiviisaan tarinan, ja lukija haistaa heti, että jossain on koira haudattuna tai että lähettyvillä on kokonainen koirien hautausmaa.

Tämäkään ei tarkoita, ettei kirja olisi monin kohdin verraton aikalaistodistus. Lisäksi siinä on tyylillisesti upeita jaksoja, joihin ylistetty ”Aunus harmaasilmä” ei kuitenkaan kuulu. Se on liiaksi itsestään tietoinen.

Kun luin saapuneita kommentteja, järkeilin että nyt voisi päiväksi jättää pelleilyn vähemmälle.

Olen aiheuttanut itselleni paljon harmia, saanut vahingossa vihollisia ja ilmeisesti hyvinkin kyseenalaisen maineen omituisen puhetapani vuoksi.

Tausta on ehkä se, että lapsena ja nuorena puhuin kai ihmisiksi, ainakin siitä päätellen, että osallistui keskinkertaisella menestyksellä runonlausuntaan, joka oli siihen aikaan muotia ns. henkisissä kilpailuissa, ja pidin joskus puheita.

Jossain vaiheessa puheeni meni sellaiseksi, ettei siitä kuulemma tahtonut saada selvää änkyttämisen, rytmittömyyden ja liian vauhdin vuoksi. Vaikutin toisin sanoen kahelilta. En mene sanomaan, ettei vaikutelma olisi ollut oikea.

Hiukan ihmettelen, miten tulin toimineeksi asianajajana. Se on outo ammatinvalinta puhevikaiselle.

Jossain myöhemmässä viassa nuo haitat alkoivat häipyä. Luullakseni puhun ainakin radiossa lähes normaalisti.

Mutta viidakko kostaa. Kirjoittamisen keinot siirtyivät puheeseen, ja siksi kerran toisensa jälkeen käsitin liian myöhään, että mahdoton liioittelu, metaforat, viittaukset sanontoihin ja sananparsiin ja käänteishuumori ovat ilmaisun esteitä.

Niinpä: ”minä en matkaile Neuvostoliitossa” on omituinen tapa sanoa, etten tullut käyneeksi tuon nimisessä valtiossa, vaikka kiinnostusta olisi ollut.

Vuoden 1989 jälkeen en ole lainkaan matkaillut. Olen ollut joitakin kertoja turistikohteessa Teneriffalla, koska sinne sattuu liittymään kauniita ja kipeitä muistoja ja siellä on hyvä ilma. Olen asunut Amerikassa. Olen ollut siellä ja täällä, aina jonkun kanssa tai jonkin asian takia.

Itse asiassa olen arvellut, että nyt voisi jäädä vanhuuseläkkeelle tai olla jäämättä ja ryhtyä käymään kerran viikossa Venäjällä, Virossa, Liettuassa, Puolassa jne.

Talvipalatsissa voisi käydä 52 kertaa vuodessa ja katsella joka kerta huoneen tai kaksi. Luulen että Tallinnasta järjestyisi asumuskin; voisi samalla yrittää perehtyä kieleen. Siskoni on ollut vuosikymmeniä matkaoppaana näissä maissa ja viettää nytkin osan ajastaan Virossa, joten käytännön apuakaan ei tarvitsisi hakea kaukaa.

En tiedä, miten käy. Tänä syksynä pitäisi käydä Cambridgessaa ja eräissä New Yorkin seudun yliopistoissa, ellei sitten taas Kaliforniassa. On ollut puhetta Münchenistä, joka on minulta jäänyt aina aivan sattumalta väliin, vaikka siellä olisi mm. Pinakoteekkii ja maineikas tekniikan museo. On siellä myös Max Planck –instituutti (Euroopan merkittävin tekijänoikeutta koskeva kirjasto) ja Euroopan patenttivirasto.

Teepä sitten tässä turistimatkoja, kun rakkain harrastukseni on kuitenkin vuoteella torkkuminen.

Ja mistä saattaja? Voimassa oleva ennätys on nuorimmalla veljelläni, joka kerran poimi viiden minuutin aikana seitsemän kertaa lentolippuni, lompakkoni tai vastaavaa irtainta jäljiltäni Dullesin lentokentän aulassa (Washington D.C.). Nuorimmalla pojallani on samanlaisia kokemuksia.