Kätketty kuolema

Eräät kirjailijat ilmoittavat lehdessä nielevänsä myrkkypillerin kuollakseen yhtä kauniisti kuin ovat eläneet, ja etteivät jäisi omaisten ja jälkeläisten vaivoiksi.

Harvoin saa vaivoikseen yhtä tyhmiä puheita.

Kirjailijat liittyvät nyt muitta mutkitta Saksan 1930-luvun ”ajattelijoiden” riviin elämän ja kuoleman valtiaina.

Natsit, kuten tunnettua, panivat toimeksi, vaikka jo Weimarin tasavalta oli ihastellut ruotsalaisten lempiajatusta ”elämään kelpaamattomien” surmaamisesta, ensin steriloimalla kelvottomia henkilöitä, sitten lopullisemmilla keinoilla.

Ruotsalais-saksalaisen ajattelun takana oli vakaumus yhteiskuntaa ylläpitävistä ja sen taloudellista pohjaa raunioittavista voimista. Kuten tunnettua, Hitlerin porukka ei onnistunut kehuttavasti ylläpidossa, mutta raunioittamisessa sitäkin perinpohjaisemmin.

Ja nyt täysijärkisen kirjoissa olevat suomalaiset kehuvat miettivänsä aktiivista eutanasiaa. Ehkä heillä on jo syanidikapselit katsottuna. Ehkä hekin pelkäävät, kuten Hitler, Göring ja Goebbels, häpeää enemmän kuin kuolemaa.

Itse olen ollut toisten niskoilla ja autettavana koko elämäni. Satun jopa muistamaan, miten minulle piti auttaa pitkät sukat jalkaan ja solmia kengännauhat. Sen jälkeen olen rasittanut ihmisiä ja yhteiskuntaa milloin kansakoululaisena, milloin opiskelijana, milloin opettajana.

Mainitsemani kirjailijan miniät eivät ehkä ole iloisia siitä, että puhuja ei halua jättäytyä nimenomaan heidän niskoilleen. Itse olen aikonut tukeutua sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti lapsiini ja miniöihin sekä yhteen vävyyn, joka onkin riskin sorttinen henkilö.

Mediaa tätä nykyä piinaava tarina vanhusten ala-arvoisesta kohtelusta sairaaloissa ja palvelutalossa on luullakseni poliittista kalastelua. Vanhuksissa on paljon maksukykyisiä ja äänivaltaisia ihmisiä. Jo kauan sitten keikka Koskelan sairaskotiin tuotti sievän tuloksen vaalien alla, ja oli poliitikkoja, jotka pitivät kunnia-asianaan olla tätä unohtamatta.

Olen käynyt viime vuodet kerran tai kaksi viikossa näissä laitoksissa tai muutoin huoltamassa useita 90 ikävuoden korvilla olevia lähisukulaisia. Kerrankin tunnen tekeväni jotain hyödyllistä. Maailma ei ole täydelliseksi tarkoitettu eikä hoitohenkilökunta repeä mihin tahansa, ja vanhuksetkin osaavat oikutella. Silti käsitykseni HYKS:istä, Jorvista, Puolarmetsästä, Kaunialasta ja eräistä muista laitoksista on erittäin myönteinen. Näissä sairaaloissa olen ravannut omaisena nyt 20 vuotta, mutta potilaana vain muutaman kerran, toisarvoisissa asioissa.

Itse havaitsemani perusteella olen vakuuttunut, että hoitohenkilökunta ja jopa vastuulliset poliitikot tekevät parhaansa. Kun sanon ”tekevät parhaansa” en tietenkään tarkoita, ettei parantamisen aihetta olisi.

Elän myös siinä uskossa, että nämä vanhat ihmiset eivät ole luopumassa omin neuvoin hengestään, vaikka vanhuus ja sen vaivat käyvät ajoittain kovasti voimille ja vaikka kuoleman kaipailu on yksi monista mielentiloista. Näin siitä huolimatta että yksikin, joka oli ennen tunnettu liikkuvana ja hyväjalkaisena miehenä, on jouduttu amputoimaan reidestä.

Luulen, että vireillä olevissa asioissa parantumattomia potilaita insuliinipiikeillä päiviltä päästäneet syytetyt tarttuvat kiitollisina nyt esitettyihin puheenvuoroihin. Jos kerran joku viisaana pidetty ihminen ilmoittaa tuollaisista aikomuksista itseensä nähden, kai se on sitten pelkkä armotyö, että surmaa toisen, joka ei osaa enää edes pyytää sitä?

Tuo ajatus, että vanhuus on vältettävä ja heikkous on häpeä, on sekä harhautuneen itserakkauden tuote että loukkaus kaikille niille, jotka kantavat vanhuutensa nöyrästi tekemättä siitä numeroa, toisin kuin jotkut vanhuuden pelostaan.