Välitilinpäätös

Lievää paheksuntaa ovat aiheuttaneet tässä julkaisemani kirjoitukset toisaalta Putinista ja toisaalta maahanmuuttajista.

Lukijoiden harmin ymmärrän. Kirjoittajan roolini on olla enimmäkseen vaaraton. Kollegani ja ystäväni Martti sanoi tehneensä pahan teon, kun japanilainen yliopisto taas kerran oli lähettänyt hyvin paksun nipun lomakkeita, ja oli kirjallisesti kuvailtava, millaista korkeakoulujemme yhteistyö oli ollut vastaajan arvion mukaan. Martti oli kirjoittanut ”mostly harmless” eli enimmäkseen harmiton.

Se oli sitä aikaa, jolloin linnunradan liftaajaa luettiin ahkerimmin.

Itse ihastelin aina ajankohtaista, komeaa jakson nimeä ”So Long, and Thanks for All the Fish)”. Suomennoksen huimata tasosta huolimatta ”Terve, ja kiitos kaloista” ei oikein kolahda.

Putinille ja hänen reippaalle renkipojalleen Medvejeville (suomeksi Karhunen) sanoisin silti, että hyvästi ja kiitos kaikesta kalasta.

Enimmäkseen harmiton tuttavani Esko Seppänen mainostaa uusinta kirjaansa, jossa tiettävästi neuvotaan pysyttelemään etäällä Natosta ja noudattamaan herkeämättömän ystävyyden politiikkaa Neuvostoliittoon, unohtamatta tuokioksikaan puolueettomuutta.

Jos kysymyksessä olisi parisuhdeterapia – pankaa ajatus mieleen – Seppäsen neuvo olisi pitää yllä suhdetta ja ystävyyttä, teki ystävä mitä tahansa, tuli kukkia tai kirvestä tai muuta, ystävänpäivänä tai sen mentyä. Olisiko Putin ymmärtänyt, jos Seppänen olisi lähettänyt kortin ”Be My Valentine”?

Rähmällään olon historiaa ei ole voitu kirjoittaa, koska se jatkuu. ”Maantieteelle emme voi mitään” on perätön väite. Maantiede on ajan funktio. Lisäksi Venäjän aiheuttama sotilaallinen vaara olisi sama kuin nyt, vaikka välissä olisi muodollisesti itsenäinen vasallivaltio, esimerkiksi Karjala-Aunuksen ja Vienan slaavilainen tasavalta.

Viimeistään ohjusteknologia aiheutti sen, ettei Raatteen tie toistu enää koskaan. Ja ajan funktion yksi osa on tietoliikenne. Heti Putinin Stavkaan välitetty avunpyyntö on jotain aivan muuta kuin entisyys lumisilla soilla, joita kirjavoivat katkotun puheinkaapelin pätkät ja jossa pakkasen puuduttamiin akkuihin saattoi kompastua.

Syyrian sota on riittävä syy miettiä politiikka uudestaan. Krim ja Ukraina olivat tavallisia erehdyksiä. Syyriassa venäläiset tappavat joka päivä siviilejä lentokoneilla ja raketeilla. He väittävät avustavansa laillista presidenttiä. Ei ole perusteltua aihetta epäillä, että todellisuudessa he ovat ajamassa omia kansallisia etujaan eli levittämässä ja lujittamassa valtapiiriään.

Sekä Krimillä että Syyriassa ongelma on sama, jonka selvittelyn Katariina II aloitti 1700-luvulla. Selvittely on edelleen kesken: Venäjän sotilaallinen ja kaupallinen pääsy Välimerelle. Ennen ilma-asetta nimitys oli ”Turkin salmet”.

Julkisuudessa ei usein kysytä, mitä asiaa venäläisillä on Syyriassa. Tällä kertaa he eivät varmaan ole suojelemassa paikallisia venäläisiä.

Sekä todellisuudessa että erityisesti neuvostopropagandassa Yhdysvallat on nimetty säännöllisesti tahoksi, joka aloittaa sotatoimet milloin missäkin ja milloin kenenkin kutsumana. Ennen Yhdysvaltoja se oli Saksa, joka ilmaantui tulittamaan esimerkiksi Marokkoa.

Olemme palanneet siirtomaasotien aikakauteen. Ei silloinkaan ollut kysymys siirtomaista vaan suurvallan suuruudesta eli suurvaltojen voimatasapainosta, oikeastaan tasapainottomuudesta.

Oman henkilökohtaisen käsitykseni mukaan Putin ja hänen piirinsä haluaa, että EU perustaa itselleen turvallisuusneuvoston, jonka jäseneksi kutsutaan Putin ja hänen piirinsä, jolla sitten on ehdoton veto-oikeus eli valta estää mikä tahansa päätös.

YK on uhannut muutaman kerran osoittautua hankalaksi, mutta Venäjän kannalta se on kuitenkin mostly harmless, enimmäkseen harmiton.

Nyt on luotava keinot eliminoida kaikenlaisia kauppasaartoja rakenteleva Euroopan Unioni. Suorin tie on vaikeuttaa EU:n päätöksentekoa ja vaurioittaa unionin rakennetta. Se onnistuu aiheuttamalla epäsopua ja kylvämällä ristiriitoja.

Tykinruokana ovat taaskin siviilit. Venäjä ei edes kunnolla peittele uhkaustaan. Miljoona pakolaista ja ”pakolaista” Suomen kautta sisään EU:iin, niin eiköhän tehoa. Venäjän jo keisarikunnan aikana hyvin hallitsema näykkimis- ja kaluamispolitiikka on käytössä. Ihmisoikeuksiin ja humanitaarisiin periaatteisiin vedoten työnnetään yhä lisää väkeä rajan yli.

Vielä hiljan luultiin, että Venäjän asialla on Unkari ja nurinkurista kyllä Puola, jolle EU:n toimintatavat eivät tahdo sopia. Mutta ei se olekaan niin. Pehmeäksi, valmiiksi puhki kuluneeksi kohdaksi on todettu Suomi, johon paine kohdistetaan.

Venäläiset nimittävät Euroopan Unionia Natoksi sattuessaan sille päälle. Venäjä torjuu Natoa pitämällä etenkin Suomea ja Viroa ilmatorjuntaohjusten kohteena ja tuomalla jatkuvasti lisää sotaväkeä rajamme taakse.

Suomi on hyvin valittu kohde. Olemme valmiiksi taloudellisesti pahoissa vaikeuksissa (joita Venäjän kauppa ei helpottaisi) ja sisäisessä rettelöinnissä olemme päässeet pitkälle. Vanhanaikaista sotilaallista vaaraa ei ole näkyvissä, mutta Esko Seppäsen kehuma ystävyys ei tarkoita ystävällisyyttä.

Sellaisia merkkejä ei ole näkyvissä, että sillä ilmansuunnalla kukaan toivoisi meille mitään erikoisen hyvää. EU on ollut yritys edistää muutakin kuin kansallisia etuja. Sellainen ei sovi venäläisille, jotka eivät tiettävästi milloinkaan ole käyneet kauppaa kansallisista eduistaan. Paasikivi sanoi lähettiläs Steinhardille, että heidän politiikkansa on vaatia kaikki ja sen jälkeen lisää.