Jospa päättötodistus
luettaisiin ääneen maahanpanijaisissa, arkkua tai uurnaa maahan laskettaessa?
Käytös ja huolellisuus arvioitaisiin tietenkin, samoin ensimmäinen ja toinen
kotimainen kieli, vieras kieli ja matematiikka.
Pappi tai lukkari, miksi ei
myös talonpoika tai kuppari, lukisi julki keskiarvon ja siihen liittyen
arvolauseen: heikko, välttävä…
Suomen johtavista
valtiomiehistä Ståhlberg, Paasikivi ja Ryti olivat ilmiömäisiä menestyjiä
koulun ensimmäisistä luokista alkaen. Arvostetut Oulun, Hämeenlinnan ja Porin
lyseoiden opettajat eivät tiennet, miten päin olla.
Sama jatkui yliopistolla.
Ståhlbergin uraa tulkitessa täytyy tietää aikakauden tavat ja mahdollisuudet.
Ensimmäisissä valtion viroissa ei esimerkiksi kyky, taito tai kunto merkinnyt
mitään. Virkaikä oli kaikki kaikessa. Täytettävänä olevaan tehtävään,
esimerkiksi kopistin tai reistaattorin toimiin, nimitettiin se, jolla oli pisin
kokemus, eikä se, että asianomainen oli rekisteröity idiootti ja joku toinen
hakijoista yleisesti tunnistettu huippukyky, vaikuttanut vähääkään.
Ståhlberg hävisi monta
viranhakua ja oli vähänihmeissä, millä elää, vielä jätettyään
tasavallanpresidentin tehtävät.
Ryti oli hyvin vankan
maalaistalon poika ja erittäin menestyksellisen asianajon jälkeen Suomen Pankin
johtaja vain muutaman vuoden yli 30-vuotiaana.
Näille kahdella näyttäisi
olleen henkilöinä luonteenomaista sosiaalisen pelisilmän puute tai sitten muuta
vain vähäinen miellyttämisen halu. Ståhlbergin isä oli pappi mutta
tosiasiallisesti vain syrjäkulmalla toimiva kappalainen, jonka kuoltua perhe
oli melkein puilla paljailla.
Köyhimmistä oloista lähtenyt
presidenttimme ei ole Kekkonen, vaan Paasikivi. Hän menetti vanhempansa; isä
oli kiertelevä kaupustelija ja ilmeisesti pahasti viinaan menevä. Hänet
kasvatti itsekin niukoissa varoissa ollut täti. Tai toisin sanoen jätti
kasvattamatta – Paasikivellehän oli oikein professorin antaman paperit siitä,
ettei hän ollutkaan mielenvikainen, vaan käyttäytyi miten käyttäytyi siksi,
että oli vailla vähäisintäkin kotikasvatusta. Paperin vaati KOP:n johtokunta,
josta JKP kyllä lykättiin pitkällä puulle pois pääjohtajan tehtävistä jo
30-luvun puolivälissä – eläkkeelle!
Ståhlberg ja Ryti jäivät
historiaan aatteen ja periaatteen miehinä. Rytin voi sanoa olleen välillä
joustamaton ja lähes kohtalokkaan kapeasti ajatteleva.
Juuri tuo on yksi
esimerkki etevyyden vaaroista. Ei pitäisi koskaan valita todella korkeaan
virkaan todella etevää ihmistä, vaan sellainen, jolla on poikkeuksellinen kyky
oppia. Niin tapahtui käsittääkseni viimeksi pidetyissä presidentinvaaleissa.
Paasikivi ja Kekkonen
olivat samanlaisia kelmejä, ja ehkä siksi he ymmärsivät toisiaan hyvin. Kelmillä
tarkoitan tässä yhteydessä opportunistia eli henkilöä, joka on valmis
luistamaan hetki sitten julistamistaan periaatteista, jos tilanne näyttää
vaativan sellaista.
Muinaisuuden armeijoissa
harrastettiin erikoista kampausta kuten kiinalaisten ja turkkilaisten janitsaarien
pitkä hiussaparo, jotta vihollisen puolelle siirtyminen kesken taistelun olisi
vaikeampaa. Keino oli hyvä.
Paasikivi ja Kekkonen ”tunsivat
lievää sympatiaa” milloin laitavasemmistoa, milloin äärioikeistoa kohtaan,
jättämättä äärikeskustaa huomiotta.
Tässä yhteydessä en halua
ottaa mitään omaa kantaa. Jos on peliin ruvennut, on pelattava niillä korteilla
jotka on, sanotaan. Mielestäni tuo ei tosin riitä. Pitäisi olla lisää kortteja
hihassa ja saapasvarressa.
Paasikiven korostaminen
johtuu epäilystä, ettei hänen uransa ennen vuotta 1920 ole enää muistissa.
Ståhlbergin ja Svinhufvudin kaltaisten härkäpäiden rinnalla hän osoitti
ihailtavaa ketteryyttä jo silloin.
Mutta jatkuvasti hän oli
kadehtijoittenkin mielestä niin ärsyttävän etevä, ettei sille asialla kerta kaikkiaan
mahtanut mitään. Ja orpopoika valitsi pakasta milloin yliopistollisen, milloin
valtiollisen, milloin elinkeinotoiminnan johtotehtävän ja menestyi kaikessa,
paitsi perhe-elämässä.
Edellä nimetyt neljä
olivat myös juristeja. Niin, Kekkosen etevyys on selvä asia, vaikka hänellä oli
Mannerheimin tapaan ongelmiakin kouluttautumisessa. En väitä, että he olisivat
olleet työpaikkakiusaajia.
Ruotsin historiaa
kiipeillessäni ajattelen vain, että kun nyt Suomessa on hallitus, jossa ei ole
yhtään lakimiestä, pitäisi panna lakiin sellainen pykälä, ettei ainakaan
pääministeri saa olla lainopin professori, eikä ulkoministeri liioin.
Ruotsin 1900-luvun
historiassa on yllättävän monta suuren luokan munausta. Ahvenanmaan kriisi
1918-1920 lienee tunnetuin esimerkki.
Kriisien aiheuttajat
olivat aikakautensa etevimpiä miehiä ja lainopin professoreita, kuten H.
Hammarskjöld ja J. Hellner ja vielä toisen maailmansodan aikana Östen Undén.
Nils Edén oli historian professori, mikä ei ole hyvä asia sekään.
Kun luin läpi kymmenien
korkeiden henkilöiden salaiset nimittämismuistiot, vastaan tuli hieno termi.
Tuo tai tämä myöhempi kansallinen merkkimies oli tosin ansioitunut monellakin
tavalla, mutta häntä ei ehdotettu eikä nimitetty, koska häneltä puuttui ”sopivaisuus”
kysymyksessä oleviin tehtäviin.
Ehdotan ajatellen nytkin
meneillään olevia monimutkaisia, pitkäpiimäisiä ja kohtalokkaita neuvotteluja
kansallisissa ja kansainvälisissä merkeissä, että sopivaisuus palautettaisiin
siihen asemaan, jonka se ansaitsee.
Ellei ole sopivaisuutta,
ei tule tulosta.
Tämä oli maan tapa. Oliko
se tuloksekasta, sen arvioikoon lukija itse kohdaltaan. Etevyyden merkityksestä
olen käsitykseni nyt esittänyt.
"Ensimmäisissä valtion viroissa ei esimerkiksi kyky, taito tai kunto merkinnyt mitään. Virkaikä oli kaikki kaikessa."
VastaaPoistaTyhmä kysymys, miksi ensimmäisissä? Eihän siihen mennessä ole ehtinyt hankkia virkaikää. Itse olen ymmärtänyt, että niissä ratkaisi perhetausta ja yleinen "sopivuus". Vääränsukuiset ja köyhät karsittiin sillä, että alkupalkat olivat monta vuotta mitättömät.
Kirjailija on elliptinen. Olihan täällä valtio virkoineen ennen itsenäisyyttäkin.
Poistavuorela, tampere
Puhumme eri asiasta: minä - ja oletan myös JK:n - puhuneen henkilön virkauran ensimmäisistä ts. alkuviroista eikä valtion tai suuriruhtinaskunnan alkuvaiheen ensimmäisistä viroista. Virkojahan on ollut hyvin kauan. Ajatus siitä, että niihin nimitettäisiin ansioiden perusteella on hyvin nuori. Varhaisina aikoina syntyperä ja uskollisuus vallanpitäjille ratkaisi (kesim. ks Blomstedt Kihlakunnantuomarin virkojen läänittäminen)
Poista"Kelmillä tarkoitan tässä yhteydessä opportunistia eli henkilöä, joka on valmis luistamaan hetki sitten julistamistaan periaatteista, jos tilanne näyttää vaativan sellaista."
VastaaPoistaIlmaus valtiomies sopii paremmin: on parempi pettää jokin abstrakti periaate kuin Isänmaa ja sen elävät miehet, naiset ja lapset.
Kehittelyä: tuomioistuimiin soveltuvat periaatteen miehet ja naiset - enkä ole tästäkään nykyisin varma. Valtion ylimpiin tehtäviin tarvitaan häikäilemättömiä henkilöitä, jotka ovat valmiita tekemään sen, mitä maan etu vaatii. Ongelma on siinä, tietävätkö he sen.
"yllättävän monta suuren luokan munausta. Ahvenanmaan kriisi 1918-1920 lienee tunnetuin esimerkki."
VastaaPoistaMiksi ihmeessä, Ruotsin kannalta? Aikomushan oli hyvä eikä ollut Ruotsin vika, että Kansainliitto esti sen. Luulenpa, että Tukholmassa olisi nukuttu 60 viime vuotta rauhallisemmin, jos tuo alue olisi tiukasti Ruotsin hallussa ja linnoittama.
Niin, ehkä liian etevyyden ongelma on siinä, että se vaikeuttaa keskenkertaisempien kanssaihmisten ymmärtämistä ja sitä myöden suostuttelemista siihen visioon, jonka vain etevä näkee.
VastaaPoistaSamasta syystä Mensan jäsenluettelo ei ole yhtä kuin Kuka kukin on -kirja.
Maan tapahan on näihin päiviin asti ollut se, että ellei löydy sopivaa, otetaan pätevä. Tässä vaikuttaa takuulla tämä "sopivaisuus" taustalla.
VastaaPoistaUseinhan kun lukee jonkun valittavan siitä, ettei tullut valituksi vaikka on selvästi pätevämpi kuin valittu, juolahtaa mieleen, että tässäköhän tämä valitsematta jääminen selittyi. (No, usein varmaan syynä on vain se, että suositaan tuttua, jonka uskotaan hommassa pärjäävän.)
Kekkonen muuten ei esim. minun näkökulmastani ollut mitenkään köyhistä oloista lähtöisin, pikemminkin keskiluokasta, isä kun oli työjohtaja ja tukkiasioitsija. (Katson vertailun asialliseksi, koska olemme saman lyseon kasvatteja ja molempien taustalla on sukupolvien talonpoikaisuus.)
Mitä muuten ajankohtaisiin asioihin tulee, niin luonnekysymykseltä se vaikuttaa tämä suvakki-rasisti-älämöläkin. Ei laaja jakolinja suinkaan kulje äärivastustajien ja ääripuolustajien välillä, vaan ihmisluonteessa: osapuolet ovat tolkut ja mulkut, ihan mielipiteistä riippumatta.
Ad Omnia: viroissa oltiin ensin muutamia vuosia tilapäisinä tai virkaatekevinä. Virkavuosien karttuminen alkoi siitä. Itse aloitin "ekstrana" eli tilapäisenä viisi minuuttia suullisen paikan haun jälkeen. Virka äännettiinkin sitten isolla veellä. "Hänellä on virka..." Tyypillinen aloitusvirka oli "kopisti" eli kopioija, jonka vaativa tehtävä oli jäljentää kirjoittamalla asia- ja toimituskirjoja.
VastaaPoistaIhme, etteivät laittaneet lattiaa lakaisemaan.
PoistaKopistin esimerkki Gogolin Päällystakin nimineuvos ("ikuinen nimineuvos")Akaki Akakijevits, jolla oli ylivoimainen tehtävä lähettää kirje, jossa piti muuttaa muutamaa kohtaa, mutta kopioinen kauniilla käsialalla, varsinkin eräiden kirjainten osalta tuotti tälle suunnatonta iloa.
PoistaSuomessakin työllisyys olisi parempi jos meillä edelleen olisi kopisteja kaikenmaailman "digitalisoinnin" sijasta. Sitä paitsi mikään ei kasvata nuoren virkamiehen luonnetta niin kuin tuollaiset tehtävät:
"opin sauna autuas aina,
ett' on lyöty,
siit on hyöty, seuraa taito, toimikin".
Kekkonen oli opportunistien ykkönen, takinkääntäjien suurmestari maamme presidenttien joukossa. Hänen miehuusvuotensa sattuivat niin monipolviseen Suomen historian kauteen, että ilman tuota "ketteryyttä" hän ei voinut menestyä.
VastaaPoistaTuttujen osuvasti lisänimittämä "Känä" oli kaikkea muuta kuin köyhälistöä. Kiistattoman älykäs, savolaistaustainen, varakkaan metsätyöjohtajan poika. Isä Karttulan, nykyisen Kuopion Kekkosia, äiti Leppävirran tienoon sukuja.
"Savupirtin poika" ja "köyhän Kainuun tukkijätkä" ovat myyttejä, jotka Urkki itse loi, Kustaa Vilkunan Nälkämaan Laulu -orkesterin säestyksellä.
Ihmisenä Känä oli lukio- ja sotaväkiaikana lahjakas ja hankala luonne. Nämä usein korreloivat. Lahjakkuus ei tule ilmi päättötodistuksesta eikä sotilasarvoista.
Armeijassa Känä oli väsymätön pierujen polttaja (Turja), eikä sopeutunut: vapautui sotamiehenä, sai myöhemmin korpraalin natsat. Kiintoisaa, että Känän ja toisen lahjakkaan savolaisen, Spede Pasasen, huumorintaju oli yhteneväinen. Molemmat olivat "huumorimiehiä", mutta eivät sietäneet lainkaan itseensä suuntautuvaa leikinlaskua.
Spede osasi Känän tavoin ärsyttää opettajia. Hänen piti muuttaa lukiossa Kuopiosta lukuvuodeksi Iisalmeen, että ylipäätään sai päättötodistuksen.
Älykkyys, kyky "ketterään sopeutumiseen" eli takinkääntöön ja huimaan opportunismiin sekä häikäilemättömyys olivat näiden lahjakkaiden miesten menestyksen takana, tuskinpa päättötodistuksen käytös- ja tarkkaavaisuusnumero.
Vielä yksi yhteinen piirre: molemmat olivat nuorena valtakunnallisen tason urheilijoita. Känä Suomen mestari yleisurheilussa, Spede mestaruussarjan jääkiekkoilija.
Kekkosen lisäksi moni muukin presidentti harrasti aktiiviurheilua: urheilu on tutkitusti monin tavoin hyödyllinen harrastus.
Presidentti Ståhlberg pahoitti mielensä, kun Rytiä ei valittu hänen seuraajakseen, hän piti valintaa varmana.
VastaaPoistaJuho Niukkanen osoitti tuolloin pelisilmää, ja junttasi paikkalle oman maakuntansa miehen Relanderin. Pelaaminen jatkui myös seuraamissa presidentinvaaleissa, jatkosodan aikana Niukkanen yritti Mannerheimia Rydin tilalle maaliskuussa 1943.
Valitako toimeen päteävämpi vai kaverimpi? Itse olen jaksanut hammasta purren sietää täysin kyvytöntä, jaksamatonta ja heikkohoksaista alaista jo lähes viisi vuotta. Päteviä ja kokeneitakin oli hommaan tarjolla, mutta valituksi tuli päällikön kaveri. Vittu että vituttaa vieläkin.
VastaaPoistaKyllà ottaa pààhàn ettei ollut "sopiva" tàkàlàisen parlamentin parturiksi, vuosipalkka tànààn 136000 euroa, kampauksista ei ole tietoa.
VastaaPoistaOmasta "etevyydestäni" (oik. sen puutteesta) kertonee, että kutosen mies on minulle aina kutosen mies. Ja lyhyen matikan yo-appro, jonka saa yksinkertaisen prosenttilaskun oikein ratkaisemalla, panee odottamaan ns. kestävää kehitystä ja sassiin.
VastaaPoistaValtionhoitaja Mannerheim kannatti innokkaasti-julkisuuden ulkopuolella- hyökkäystä punaiseen pietariin v.1918-19 ja viivytteli uuden presidenttivaltaisen hallitusmuodon vahvistamista. Ståhlberg oli hankkeen näkyvämpiä vastustajia. Hyökkäyksen kannatuksessakin oli ristiriitaisia motiiveja. Mannerheim näki itsensä Pietarin sivistyksen ja loiston pelastajana, monien muiden mielestä Pietari edusti suomelle pysyvää haittaa ja olisi hävitettävä ja laskettava veden alle.
VastaaPoistaMiksipä ei olisi kannattanut, olihan hän Tsaarille uskollisuudenvalan vannonut Venäjän armeijan kenraali ja vallankumous oli tuore asia. Jälkikäteenkin ajatellen olisi ollut helppo tehtävä pyyhkäistä bolshevistinen roskasakki pois Pietarista ja koko maasta.
PoistaMannerheim oli kuitenkin ammattisotilas ja osasi arvioida millaisen sotavoiman operaatio onnistuakseen tarvitsisi. Kun sellaista ei saatu kokoon, pysyi Suomenkin valkoinen talonpoikaisarmeija rajan tällä puolen.
Historia on oikullinen ja arvaamaton. Jos bolshevikit olisi kukistettu, ei olisi tullut talvisotaa, mutta toisaalta eipä taitaisi Suomikaan olla itsenäinen. Muistaakseni yksikään valkoinen kenraali ei sitä luvannut. (Mannerheimista olisi toki tullut meille hyvä ja rakastettu kenraalikuvernööri.)
Parempi näin.
K.J. Ståhlbergin ajatusmaailmaan saa jossain määrin otetta hänen vaimonsa päiväkirjojen kautta. Pariskunta oli sotienvälisenä aikana melkoisessa poliittisessa puristuksessa ja paitsiossakin. Vaikeimpinakin kausina Ståhlberg tuntui säilyttävän mielentyyneytensä. Vaikuttaisi siltä, että hänellä oli selvät periaatteet ja oli siinä mielessä epäpoliitikko, että niitä tärkeimpiä periaatteitaan hän ei ollut valmis myymään. Oliko se järkevää, riippuu katsojan näkökulmasta. Ehkä sekin helpotti periaatteissa pysymistä, että Ståhlbergillä ei näyttänyt olleen erityistä hinkua maan huippupaikoille.
VastaaPoistaJatkosodan vuosina hän oli neuvonantajana jossain määrin mm. Rytille ja Paasikivelle se Kemppisen mainitsema ylimääräinen kortti hihassa tai saapasvarressa. Pääministeriksi Ryti houkutteli häntä kahteenkin otteeseen 1943 ja vielä kesällä 1944. Ehtipä Ståhlberg antaa ohjeita vielä Paasikivelle mm. Pariisin rauhansopimusta ja sen ratifiointia varten, kun Paasikivi häneltä niitä pyysi (E. Ståhlbergin päiväkirjat 1935-1947, s.360).
Tunnetuista lakimiehistä ainakin Paavo Kastari oli hänen läheisiä ohjattaviaan ja ystäviään, ja ohjeita häneltä sai myös sotasyysllisyysoikeudenkäyntien syytettyjen puolustuksen johtajana toiminut Hjalmar Procope.
Ståhlbergin neuvot kelpasivat siis hyvin monelle tasavallan keskeisillä paikoilla olleille, vaikka Ståhlbergin presidenttivuosien jälkeisestä ajasta nousee usein ensimmäisenä mieleen lapualaisten organisoima kyyditys. Virheensä hänelläkin varmasti oli, vaikka Paasikivi wikitietojen mukaan innostui ylistämään Ståhlbergia mieheksi, joka ei tehnyt virheitä. Oman latunsa tekijä valtiomiesten joukossa ja eikä ainakaan liikaa huomioitu.
Myös Paasikiven omissa päiväkirjoissa on merkintöjä keskustelusta Ståhlbergin kanssa.
Poista