Metsän peitossa

Metsän peittoon joutuminen tarkoitti eksymistä. Eksyneen silmät saattoivat kääntyä yllättäen niin että hän äkisti huomasikin harhailleensa kotikulmillaan.

Metsähallituksen julkaisu ”Metsiin kadonneet” löytyy tuolla nimellä verkosta. Se on kirja useiden vuosien aikana tehdystä investoinnista, joka tuotti käsittämättömän määrän uusia löytöjä.

Kirjasta haluan viestittää niille, joita kiinnostavat sotien Suomen maastosta löytyvät jäljet ja etenkin arkeologian, käytännössä kivikauden harrastajille.

Bonuksena on metsäluonto. Kirja on tehty erittäin hyvin ja valokuvat ovat oivallisia.

Uusia esihistoriallisia löytöpaikkoja on kolmesataa ja historiallisia 2200. Menetelmä on ollut laserkeilaus ja sen jälkeen paikalla käyminen.

Keilauksen tuloksiin voi yleisetsi tutustua maanmittauslaitoksen suurenmoisessa karttapaikassa www.paikkatietoikkuna.fi

Se ei ole kaikkein helpoimpia käyttää, mutta äkkiä sen toisaalta oppii. Haku – paikannimi. Karttatasot – vinovalovarjoste.

Äkisti ja hätäisesti selostaen laserkeilaus muistuttaa tutkan toimintaa, vaikka kysymyksessä on siis lasersäde, jonka kimmoamisen intensiteetti lasketaan. Säteitä voidaan lähettää kerralla kevyesti miljardi. Tietokoneohjelma laskee tiedot ja tuloksena on tyypillisesti reliefi. Eräässä kirjan kuvassa on kymmenen hiilimiilua – kuvaus on tässä tehty ilmasta. Erottelukyky voi olla huima. Rakennuksia näin kuvattaessa päästään millimetrin eroihin.

Viimeksi mainitsemassani Kansalliskirjaston restauroinnissa salit sokkeloineen oli kuvattu pistepilviksi niin että esimerkiksi luettelosalin korinttilaisten pylväiden kruusauksista on nyt todella tarkat tiedot.

Raunioituneita tai kadonneita rakenteita haettaessa käytettävissä on joukko fysikaalisia menetelmiä. Muinaistutkija ”näkee” paksun maakerroksen läpi jopa muinaisen asumuksen tolpan paikan.

Juuri nyt ilmestyy paljo kirjoja, jotka todella muuttavat vakiintuneita tieteellisiä käsityksiä. Mittausten lisäksi ajoitusmenetelmät ovat nyt aivan toista kuin kymmenen vuotta sitten.

Esihistorian tietojen mullistuksen yksi osa on Venäjän ja etenkin Ukrainan seudun– näillä näkymin nyt keskeytynyt – nousu. Samalla kielentutkimus on edistynyt huimasti. Nyt tiedämme, että maanviljelys ei levinnyt Eurooppaan nykyisen Turkin seudulta, vaan Mustan meren pohjoispuolelta ja että kerran ihannoitujen indoeurooppalaisten (”arjalaisten”) edustajia eivät olleet Akhiulleus ja Odysseus, jotka edustavat samoin kuin yhteinen jumalattarensa Pallas Athene maailmaa ennen indoeurooppalaisia (”vanha Eurooppa”).

Tämä viimeksi mainittu muuten liittyy Harald Haarmannin uuteen kirjaan ”Auf den Spuren der Indoeuropäer”, johon palaan pian.

Metsähallituksen kirjasta käy välillisesti irti, että sotaromukin kiinnostaa ihmisiä. Se on ymmärrettävää, että paikalliset käyttivät puimakoneitaan Rovaniemellä Lapin sodan aikana jängälle pakkolaskun tehneen Junkersin bensiiniä. Sekin on selvää, että rakenteista ja varustuksista vietiin kaikki hyödyllinen, nauloja myöten.

Sitä vastoin lievää huoltakin aiheuttaa jokamiehen metallinpaljastimien suuri suosio. Niillä haeskellaan myös aseita ja ammuksia, jotka voivat olla tosissaan vaarallisia. Myös arkeologisia löytöjä niillä on tehty. Mahtavatko löytäjät tietää, että osaamattoman hätäisesti tekemä kaivaus käytännössä tuhoaa löydön?

Suomessa löydöt ovat sittenkin aika vaatimattomia. Arkeologit eivät hekumoi ainakaan kirjoituksissaan kuvittelemalla, miltä tuntui pudottaa tuohon tuhannen vihollisen miekat ja tikarit. Tanskassa on sellaisia paikkoja. Viikingin ja heidän edeltäjänsä – kirjallisuudessa merovinkiajasta käytetään nimitystä ”vedeltid” – tottuivat nopeasti ryöstämään nimenomaan jalometalleja, vaikka rahan lyöminen oli vasta tulossa uudelleen muotiin. Lihavasta piispasta voi kuulemma vaatia lunnaina 15 kiloa hopeaa. Siksiköhän lähetyssaarnaajina suosittiin vähäarvoisempia prelaatteja?

Metallikausista ensimmäinen oli kultakausi. Sitä löysi erinäisistä paikoista jopa helposti ja se tuli muotiin, vaikkei sillä oikeastaan tee mitään. Kyllä nykyisen Itävallan suola on toista.

Silti perinne ja ehkä oma taikauskoisuus vaikuttavat. Niin sanottu Agamemnonin kuolinnaamio on kuvanakin hurja näky ja Tanskassa museossa näytteillä oleva kuparikautinen kulta-aarre aurinkovaunuineen saa nääntyneenkin turistin ainakin pysähtymään.

Suomesta on tavattu yksittäisiä kultaesineitä ja jokin määrä loistomiekkoja. Rahakätköjä on, mutta ne ovat pientä Gotlantiin verrattuna.

Kiinnostavia ovat uusimman tutkimuksen osoittamat pullonkaulat, joiden aikana täällä melkein kuoltiin sukupuuttoon, ja nyt onneksi väistyvän ”suomensukuisten kansojen” tutkimuksen, genetiikan ja sen alueella etenkin Y-kromosomin piiristä löytyvät todisteet maan asutuksen kirjavuudesta.

Sitä en lakkaa ihmettelemästä, että Lappi oli niin kauan ja usein Oulua myöten Karjalaa (siis samaa kulttuuripiiriä kuin Karjalana nykyisin tuntemamme).

Paha pullonkaula – ja ainakin minulle aika uusi korostus – oli 500-luvun puoliväli jKr. Suosittu selitys on kaksi erittäin suurta tulivuorenpurkausta, joista on myös kirjallisia tietoja eri puolilta Eurooppaa ja Aasiaa.

Sellainen saa mielikuvituksen liikkeelle. Suomi käväisi taas melkein pohjalukemissa ja kaikkialla Euroopassa oltiin suurissa vaikeuksissa. Olisiko Justinianuksen rutto ollut jotenkin yhteydessä äkkikylmenemiseen ja aliravitsemukseen? Ja miten tähän sopii se, että Kiina ja luultavasti Intia nousivat huimaan kukoistukseen? Kysymyksiä. Kysymyksiä.

Paraatikuvassa kirjoittaja joitakin vuosia sitten; kuvan yhteys aiheeseen on arvoitus.