Toinen lyhennyserä

Lähde: Wikipedia

 Kunhan piti taaskin hiukan härnätä. Ajan joka vuosi montakin kertaa kotoa Konnevedelle, yleensä Päijänteen itäpuolta, mielellään Toivakassa nelostieltä poiketen, tai sitten koukkaamalla Laukaan kautta.

Kommentoija tietää mistä puhuu. Ei siitä Suomi enää paljon parane.

Hiljan pääsimme tuttavuuksien kautta siellä kyläilemään paikkaan, jossa järvi on niin suuri ettei vastarantaa näe. Ja esimerkiksi Neiturin kanavan seutu on monen katsomisen arvoinen. Joskus ajelen vallan pieniä teitä Petäjävedelle ja Keuruulle. Mutta pidän kiinni väitteestäni: valtatieltä ei näe paljon, ei ehdi nähdä, ei ole viisasta kovin katsellakaan.

Päijänteen länsipuolinen reitti on osittain sitä vanhaa maantietä. Minulle henkilökohtaisesti erikoisen pyhä paikka on Jämsässä Himosvuoren takana. Tässäkin on kysymys sukulaisuudesta, mutta kyllä siellä yläjärvellä – järvi vuoressa – tapasimme käydä jo 50-luvulla. Isäni kai harkitsi vakavissaan mökin paikaksi sitä enonsa omistamaa rantaa, jolla on nyt serkkujen mökkejä.

Tuota perua suhtaudun raivokkaan romanttisesti juuri Järvi-Suomen maisemiin, ja sen ytimeksi on nyt tullut tuo merkillisen kirkas ja karu Konnevesi, johon keksittiin juuri perustaa kansallispuistokin.

Haririn eilen mainitsemani kirja on osoittautumassa pitkäksi, eteväksi esseeksi. Siinä on hyvin paljon kannanottoja. Erittäin runsaan faktamateriaalin ei pidä antaa hämätä.

Kirjassa ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia” on myös sisään rakennettu paradoksi. Kulutusromantiikka eli myyttien ja mielikuvien kauppa esihistoriasta nykypäivään esitellään laajasti ja asiantuntevasti.

Paradoksi on se, että itse kirja on ainakin minulle ja näemmä muillekin kulutusta eli konsumerismia, mielihyvän aiheuttaja. Sellaista kokee, kun lukee jopa kirjallisesti ansiokasta, eläväistä esitystä, ja saa siitä ainesta jatkoajatuksiin.

Hararin mukaan tämä sapiens eli me, ihminen, osoitetaan maailmanhistorian suurimmaksi sarjamurhaajaksi.

Se on erinomaisen tärkeä korostus, ettei ympäristöä tuhoa vain teollisuus ja nykyaika eikä ekoterrori alkanut edes maanviljelyksestä kymmenen tuhatta vuotta sitten. Metsästävät ja keräilevät esi-isämme aloittivat tuhotyönsä seitsemänkymmentä tuhatta vuotta sitten.

Kirjassa korostettu ”kognitiivinen vallankumous” eli meille toisin kuin lajiserkuillemme kenties vahingossa tullut kyky heijastaa tulevaisuutta kieltä käyttäen muutti kaiken, kuten aseet, työkalut ja metsästyksen.

Mielellään haluaa uskoa todeksi, että lause ”näin eilen keskimmäisellä järvellä puhvelin, jonka voisimme mennä huomenna tappamaan”, on kumouksellisen tehokas, eikä millään muulla eliölajilla ole tuota kykyä.  Uutta on siis historia eli mahdollisuus kertoa sellaisesta, mikä ei ole tässä ja nyt, ja suunnittelu eli aie huomiseksi. Tuo jälkimmäinen, huomispäivän varjo, tulikin sitten maata viljelevän ja teollisen yhteiskunnan ikuiseksi taakaksi.

Suurten nisäkkäiden tuhoutumisesta oltiin kahta tai kolmea mieltä vielä hiljan. Kyllä asia on nyt selvä. Euraasiassa, Amerikassa ja Australiassa esi-isämme tappoivat ja söivät todella suuret kasvinsyöjät, kuten mammutit ja mastodontit ja maalaiskiaiset, ja lisäksi suuren osan pedoista, ja jättiläislinnut.

Uusimmat ajoitukset osoittavat, että joko merkittävä osa esimerkiksi Australian eläimistä kuoli muuten vain juuri samaan aikaan kun ihminen tuli mantereelle, tai sitten ihminen tappoi ne.

Sattumaan ei osaa uskoa, koska sama toistui myöhään asutetussa Amerikassa jääkauden loppuvaiheessa.

Tällainen kirja on muiden avujensa ohella tasa-arvoistava. Monet ilmiöt, kuten ajatus metsästäjä-keräilykulttuurin miellyttävyydestä verrattuna työn ja tautien täyttämään maanviljelyyn, ovat olleet keskustelussa kauan, mutta enimmäkseen sellaisissa erikoisteoksissa, joita suurempi yleisö ei lue. Tuo ajatussuunta oli tutkimuskirjallisuudessa paljo esillä aikoinaan, eikä sitä enää moni ihmettele.

Laaja-alaisuuden vuoksi tällainen kirja on innostava myös ammattilaiselle. Itse en tiennyt näistä nykyisen Turkin seudun huimasti Stonehengea vanhemmista megaliiteista enkä siis kivirakentamisen alan uusimmista löydöistä.

Luonnontieteiden ja historian liitto on ollut mullistus.

Mutta tämän kirjoituksen kuvaksi ottamani Argentiinassa oleva ”käsien luola” on hyvä viittaus taiteeseen, joka pappien ja sitten kirjanoppineitten levittämien käsitysten ohella on osa kuvittelun pitkää perinnettä.

Todella vanhan leijonan päällä varustetun ihmishahmon eli veistetyn figuriinin rinnastaminen Peugeotin tavaramerkkiin on hauska oivallus, mutta taiteen tuominen esiin näin syvällä tasolla on todellinen palvelus.

Tekee mieli oikein kysyä lukijoilta. Lascaux ja ne pari muuta luolamaalausten tyyssijaa tiedämme. Hurja ajatus, että kaksi-kolmekymmentä tuhatta vuotta sitten tehtiin taidetta, joka teknisestikin vetää vertoja nykyiselle.

Tuo käsien luola on jotain vieläkin merkillisempää. Mieleen tulee melkein elokuva, vaikka kysymyksessä on luolan seinä. Teoksen tarkoituksesta ei ole mitään tietoa. Veikkaisin itse noituutta. Kuvan aiheuttama vaikutelma on, pyydän anteeksi sananvalintaani, maaginen.