Maalaisliitto

Nykyisen Keskustapuolueen t.p. taustalla on perussuomalainen kansanliike, jonka ei ollut oikeastaan tarkoitus olla puolue. Perustajaisät olivat vanhasuomalaisia.

Jälleen kerran on kierretty koko kenttä, kun Väyrynen perustaa puolueen, joka ei ole puolue, vaan yhdistys, ja aikoo edustaa keskustapuoluetta eduskunnassa.

Olin ajatellut, että puoluelainsäädäntö on tehty perinpohjaisesti ja hyvin. Tuntemani ja arvostamani Heikki Halila teki erittäin seikkaperäisen väitöskirjan yhdistyksistä. Jouduin selittämään useille ihmettelijöille, että silloin Suomessa todella mahtavat yhteenliittymät, kuten puolueet ja ammattiyhdistykset loputtomien liittoineen ja keskusjärjestöineen olivat lain mukaan yhdistyksiä vain, ja lainsäädäntö oli hyvin puutteellinen ja viitteellinen.

Yhtiön piti olla aatteellinen eikä taloudellisia yhdistyksiä olisi oikeastaan saanut olla olemassa, vaikka sitten olikin Helsingin Puhelinyhdistys.

Etenkin menneisyyden stalinistit ja revarit eli suurten puolueiden pienryhmät hallitsivat kokoustekniikan ja siihen liittyvät konnankoukut todella hyvin.

Todella kauan sitten Poika Tuominen kertoi valaisevissa, värikkäissä ja epäluotettavissa muistelmissaan, miten hän silloin kovana kommunistina ammattiyhdistysten keskusjärjestöä vallattaessa vei esiintymislavalle pöydän ja tuolin ja rupesi pitämään samanaikaisesti äsken valitun puheenjohtajan kanssa kilpailevana puheenjohtajana omaa kokoustaan. Tilanne eteni edullisesti, kunnes joku heitti hänet ulos.

Sanoin Tuomista epäluotettavaksi. Olen tavannut hänet. Jotkut sanoivat häntä satuilijaksi. Minusta hän oli loistava, joskin ajoittain täyden työpäivän pituisiin repliikkeihin taipuvainen tarinankertoja, jolle tarina oli välillä paljon viehättävämpi kuin todellisuus. Mutta kenenkään ei pidä hetkeksikään unohtaa, että ”Kremlin kellot” nosti Suomen kansainväliseen kärkeen Venäjän suuren terrorin tuntemuksessa. Se oli mukana olleen sisäpiirin tietoa eikä lainkaan sellaista emigranttikirjallisuutta, jossa oma kostonhimo ja häpäisemisen halu ovat motiiveista ylimmät.

Mitä siis Väyryseen tulee, kostonhimo ja häpäisemisen halu tulevat mieleen. Jos arvio olisi oikea, mies olisi tässäkin Kekkosen hyväpäinen oppilas. Uskon Johannes Virolaiselta kahden kesken kuulemani: Urho ei anna koskaan anteeksi, ja jos hän on päättänyt vetää äskeisen ystävänsä kölin alitse, on syytä olla hyvä sukeltamaan.

Kekkonen, Virolainen ja Karjalainen tiesivät hyvin, että yksi ainoa hallayö voi viedä poliitikon ja ettei hän toisaalta elä ilman julkisuuden päivänpaistetta.

Meillä on tälläkin hetkellä monta hyvää poliitikkoa, joiden toiminta osoittaa, ettei kuitenkaan ole mikään pakko olla julkisuuspelle.

Parlamentaarisen toiminnan ylivoimaisesti suurin nimi viime vuosisadan Pohjoismaissa oli Per Albin Hansson, Ruotsissa jokaisen koululaisen nimenä tuntema pääministeri, Suomessa nykyisin nimenäkin täysin tuntematon. Meillä jotkut muistavat Tage Erlanderin, joka oli Hanssonin seuraaja ja opetuslapsi.

Hansson, supistetun kansakoulun käynyt muurari, joutui vetämään sellaisia asioita kuin yleinen äänioikeus, työaika, kansaneläke, progressiivinen verotus, kuninkaan siirtäminen pelkäksi keulakuvaksi, toinen maailmansota ja erinäisiä muita asioita.

Ihmisenä kaiketi aika epämiellyttävä ja kolea Hansson oli parlamentaarinen nero. Hän kehitti lehmänkaupat tajuttuaan, että maaseudun pienemmät eläjät (”maalaisliitto”) ja työväenliike ovat hyvä pari. Maalaiset halusivat irti lihavien manttaalimiesten hirmuvallasta ja työväenliikkeen oli unohdettava sosialismi ja muutkin aatteet keskittyäkseen siihen, mikä oli mahdollista, eikä siihen, mikä ei olut mahdollista. Tämä toteutui 1930-luvun alussa.

Jottei tämä vaikuttaisi Ruotsin eikä demarien kehumiselta lisään kiireesti, että Olof Palme oli mielestäni puolueen ja maan onnettomuus, jonka olisi voinut välttää.

Valistuneiden suoalaisten on syytä tietää, että talvisodan aikana hovipiirit, upseeristo ja koko kunnia – isänmaa -porukka oli tulla väkisin auttamaan Suomea, mutta Hansson onnistui estämään sen.

Koska kysymys oli kuitenkin Ruotsin malmivaroista – Ranskan valloitukseen asti puolet Saksan sodankäyntiin välttämättä tarvitsemasta – joita länsi uhkasi Narvikissa, aatteille ei ollut sijaa. Mutta Ruotsi siis avusti Suomea summalla, joka oli enemmän kuin Suomen tulo- ja menoarvio 1939 ja huomattavasti suurempi kuin Ruotsi omat puolustusmenot tuona ja seuraavana vuonna. Se oli erikoinen tapaus, koska Suomen selviytyminen 1940 oli kaikille yllätys.

Paavo Väyrynen ei liene koskaan tavannut visasta seppää niin kuin hänen kaimansa Paavo Ruotsalainen kerran – ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”, johtajuus.

Ministerinä vuodesta 1975 yhteensä pidempään kuin kukaan muu paitsi Virolainen – eikä kertaakaan pääministeri. Tuossa asiassa Kekonen, Koivisto ja sitten niin monet muut ovat olleet hämmästyttävän yksimielisiä.

Kyllä tämä uusinkin tempaus osoittaa, että Väyrynen on politiikassa merkittävä B-luokan nero. Sitä osoittaa pelaaminen sellaisilla yhdistys- ja puoluelain aukoilla, joita siellä ei pitänyt olla.

Mahdollisentaito… Per Albin Hanssonin nimittäminen pahana aikana ministeriksi oli kaatua siihen, että vielä voimassa olleen perustuslain mukaan ministerin oli kuuluttava evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja Hansson oli eronnut kirkosta jossain vaiheessa. Heti keksittiin, että vanhan lain mukaan eroaminen olisi käynyt päinsä vain liittymällä muuhun hyväksyttyyn uskontokuntaan, kuten metodisteihin, mitä hän ei ollut tehnyt – joten hän ei ollutkaan eronnut kirkosta pätevästi. Asia jäi sillensä ja ensi töikseen Hansson luopui tasavallan vaatimisesta naisten äänioikeutta vastaan.