Koulu

Peruskoulua pidettiin kommunistien salajuonena ja todisteena suomalaisten poliitikkojen vehkeilystä, joka johtaisi kaiken koulutuksen ja sivistyksen romahtamiseen.

Vanhin lapseni aloitti peruskoulun täällä Kirkkonummella. Uudistus alkoi pohjoisesta. Pääkaupunkiseudulla peruskoulu alkoi vasta 1977.

Jälkikäteen ajatellen tuo poliittinen väri kummastuttaa. Komiteoissa ja suunnittelutyössä olivat kärjessä tunnustetuimmat koulumiehet ja -naiset. Ensin puhuttiin yhtenäiskoulusta. Sitten hankittiin rahat ”keskikouluun kaikille”. Tällä hetkellä peruskoulu maksaa jonkin verran alle 10 000 euroa vuodessa oppilasta kohti. Se on iso raha.

Peruskoulusta on sanottu, että se oli suuri suomalainen menestystarina. Viimeksi Pasi Sahlberg on julkaissut aiheesta kirjan; Helena Saarikoski julkaisi innoittuneen arvion.

Minulla ei ole edellytyksiä eikä syytä väittää, etteivätkö paljon puhutut PISA-tutkimukset osoittaisi kansainvälisesti vertaillen erinomaisia tuloksia.

Sitä vastoin on syytä korostaa epäilyä, että hyviä tuloksia ollaan ehkä tekemässä tyhjiksi nyt. Syynä on valtiontalouden säästötarve. Motiivi voi olla pahin mahdollinen, tämä Suomi Oy. Tuosta kielikuvasta olisi kiireesti luovuttava. Suomi ei ole liikeyritys, kuten ei mikään muukaan valtio. Liikkeenjohdon opit ja tulosmittarit tihkuvat kuitenkin yksityiseltä puolelta.

Tämä on vaara. Koko tämän blogin olemassaolon ajan eli kauan olen vähän väliä toistellut salaperäistä termiä ”public – private interface”. Opin sen kauan sitten Yhdysvalloissa, julkisen ja yksityisen rajapinta. Opin senkin, että juuri päinvastoin kuin luulisi, meillä sellainen hallinto, jonka englanninkielinen nimitys on ”public administration” ja joka ei mielestäni ole sama asia kuin julkishallinto, on kummallisen huonosti kehittynyt.

Epäilen että tämän hetken sote-uudistus on rehellisestä yrityksestä huolimatta pahasti sotkussa juuri siksi, että meiltä puuttuu osaajia. Yksi syy voi olla yksityisen puolen mielettömiksi kasvaneet palkat ja palkkaedut. Julkisella puolella ”liikkeenjohdossa” tapaa silti yllättävän paljon ihmisiä, jotka ovat aidosti antautuneet tehtäviinsä, vaikka vaihtoehto voisi olla nopea rikastuminen yksityisten palveluksessa.

Olkoon yksi merkki professorit, puhuakseni siis asiasta jonka tunnen kokemuksesta. Professorien pitäisi monien muiden tehtävien ohella johtaa oppiaineessaan tai laitoksessaan. Voin vakuuttaa ilman huonoa omaatuntoa, että ammattikunnassamme on runsaasti sellaista väkeä, joilla ei ole vähimpiäkään edellytyksiä johtamiseen. Mainitsen esimerkkinä itseni. Mielestäni onnistuin väitöskirjatöiden ja eräiden projektien johtamisessa, mutta muutoin en ole oikeastaan koskaan johtanut ketään, koska en osaa.

Koulutusjärjestelmän peruskivet ovat ala-aste ja esikoulu. (Tiedän että nimitykset ovat nyt muuttuneet, mutta lukija ymmärtää, että tarkoitan alkeisopetusta.) Hyvin tärkeä on yläaste, juuri se joka on oppilaille epämiellyttävä ja opettajille hyvin vaikea.

Peruskoulun keskeinen rakenneosa oli kansakoulu. Peruskoulun suunnittelijat ja opettajat olivat kaikki kansakoulun käyneitä ja toivat siis mukanaan sekä tietoisesti että tietämättään 1860-luvulla alkaneen, vuodesta 1922 pakolliseksi tulleen kansakoulun perinteen.

Pelkään pahoin, että oppikouluissa oli koko viime vuosisadan vahingollisiakin tasoeroja. Silti mielipiteeni on, että juuri sellainen oppikoulu, jonka itse kävin, eli tavallisen kirkonkylän tavallinen koulu, oli ihanteellisen hyvä. En anna erityistä painoa huimille oppimissuorituksille.

Erikoisen kiukkuisesti suhtaudun kärkihankkeisiin ja huippuyksikköihin, joita nyt korostetaan. Ja vielä kerran – olin töissä lähes 15 vuotta huippuyksikössä ja luultavasti keskeisestikin perustamassa silloisen Teknillisen korkeakoulun ja UC Berkeleyn yhteistyötä, joka merkitsi monille vuoden oleskelua opissa Kaliforniassa. Berkeley on pysyvästi yksi maailman parhaita yliopistoja ja suureksi osaksi vailla niitä piirteitä, joiden vuoksi tapaan varoitella nuoria ainakin Harvardista ja mielellään myös Stanfordista.

Nykyisessäkään koulujärjestelmässä huippukyvyt eivät jää heitteille. Panin eilen mielihyvin merkille, että eräs opinnoissaan ja töissään pontevasti pärjännyt nuori perheenisä kiitteli aikaansa täkäläisessä Sepän koulussa, jonka nimi on nyt Nissnikun koulu.

Tässä on nykyhetken suuri ongelma. Suomi ja osin Ruotsi ovat olleet tasa-arvon eli yhtäläisten mahdollisuuksien yhteiskuntia. Koululaitoksen salaa tapahtuva muuttaminen ”parempiin ja huonompiin” tuottaa pudokkaita ja arkoja ansarikukkia. Liike epätasa-arvoon on pahaksi kaikille.

Ilmiö on opittu elinkeinoelämästä. Seitsemän vuoden vitsaukset eli ennätyslama liittyy työelämän eriarvoistumiseen, jonka näkyvin merkki on palkkajohtajien palkitsemisen tolkuttomuus. Eriarvoisuus ei ole vain tosiasia. Se on myös tunne.

Yhteiskuntarauhan vaara ei ole meillä eikä islamin maissa matalaotsainen populismi, se jota joskus myydään demokratian nimellä. Vaara on räikeä eriarvoisuus.

Talousteoriassa perusteltu kilpailun edistäminen on mennyt liian pitkälle. Saamme siitä uutisia joka päivä.

Ajatelkaa huviksenne, mitä liikekilpailu on tehnyt kirjan- ja lehden kustantamiselle ja kirjallisuudelle.

Tarjonta on yksipuolistunut, laadusta on tingitty kautta linjan ja mainostajat liehittelevät asiakkaista typerimpiä kaikin keinoin.

Ei se kuulkaa näin mene.