Kello kuin kello

Sain tämän Leijonan. Jos tulen sille päälle, voin kuulemma jotain maksaakin, mutta se on sitten kymppejä.

Mitään näin hienoa en ole ennen pitänyt ranteessani. Sekin se vuoden 1961 kuukello, Omega Speedmaster, oli kyllä mestarinäyte, mutta se oli instrumentti. Niin painavakin se oli, että se tuntui enemmän häiriöltä kuin ilolta. Saman näköiset selvästi halvemmat myöhemmät versiot olivat vieneet näyttävyyden.

Leijona ei siis ole kellomerkki. Se on Suomessa hyvin kauan käytetty leima, jota on läiskitty milloin mihinkin. Köyhinä aikoina ja sotavuosina se edusti korkeaa laatua yleisön silmissä, mutta ei aina eikä välttämättä kelloseppien.

Alun perin, vuodesta 1910 kysymyksessä oli Sveitsissä valmistettu kellomerkki, jota tuotiin Suomeen. Vuodesta 1918 veljekset Perkko on käyttänyt merkkiä ostettuaan sen ihan laillisesti, ja se saattaa olla edelleenkin Suomen suosituin.

Mallit vaihtuvat jatkuvasti ja kellot ovat mitä kulloinkin.

Vanha, Perkon aikainen mainoslause väitti, että kun poika kasvaa mieheksi, isä hankkii hänelle oman Leijonan, johon liittyy toivomus, että poika kulkee tiensä, elää elämänsä yhtä täsmällisesti ja hairahtelematta kuin kellokin.

Katsokaa vaikka Suomen Kuvalehdestä.

Olen tietävinäni, että kellot koottiin hyvistä osista, mutta tietenkin hinta ja saatavuus vaikuttivat paljon. Ennen sotia sveitsiläiset Omega ja Zenith eivät olleet osa yleistä tajuntaa.

Luulen että mielikuviin vaikuttivat amerikkalaisten kellot, joita näki siirtolaisten peruna silloin tällöin. Jotkut niistä olivat todella hyviä, kuten Hamiltonin taskukellot.

Tiesin Perkon liikkeen, joka sijaitsi Vuorikadun mäessä, koska äidinisäni ja enoni, jotka olivat myös kelloseppiä, kävivät siellä. Se oli tukkukauppa. Lisäksi isänäitini oli siellä varastoapulaisena ja ennen eläkettään puuron keittäjänä. Mielestäni siellä oli jokin henkilökunnan alennus. Se oli, nykyistä Porthaniaa vastapäätä, salaperäinen aarreaitta.

En tiedä, missä polkupyöräni on nyt. Epäilisin Pohjanmaata, koska en jaksa muistaa nähneeni sitä koulun lopettamisen jälkeen. Mutta itsestään selvästi miehellä oli oltava polkupyörä ja kello, edellinen omalla työllä hankittu ja jälkimmäinen ehkä varakkaan sukulaisen kustantamana. Ja se kello oli Leijona.

Isälleni ilmaantui sitten Omega, joka näytti olevan vähän hankala, koska sen metalliranneke oli joustavaa mallia. Kun löi vasaralla tai kirveellä, metalliranneke venyi senttejä ja pompahti kädessä.

Kovin myöhään sain kuulla, että kun lapsi suorittaa tutkintonsa ja hänestä tulee juristi, tai vaihtoehtoisesti kun hän saa pysyvän valtion viran, äiti ostaa Rolexin. Tulin maininneeksi tästä kerran äidilleni, mutta ei hän tiennyt tai muistanut, mikä on Rolex.

Ihmettelin niitä Amerikassa, kunnes kuulin tarinan. Rolex, joka käsitykseni mukaan ei ole ajannäyttäjänä kummempi kuin Leijona, ellei sitten käytä paineilmaporaa työkalunaan tai harrasta syvyyssukellusta, oli maallisen menestyksen mainos.

Samalla tavoin kuin televisiouutisten kuvaajat, tapaan itsekin zoomata ihmisten kelloihin. Näyttää siltä, että nykyisillä poliitikoilla ja liikkeenjohtajilla tapaa olla jokin yhdentekevä Tag Heuer tai vastaava. Brittiystävälläni, josta tuli lopulta lordi ja ties mitä, oli Timex, ja hän neuvoi minulle kojun, josta niitä saa kymmentä puntaa halvemmalla.

Silloin kerran, kun päädyin Ylähuoneeseen tosituomareiden tapaamiseen, olin vasiten laittanut itselleni Mikki Hiiri -kellon, sen jonka viisareina toimivat Mikin pulleat sormet, niissä selittämättömissä valkoisissa hanskoissa. Se herätti lakilordeissa ihastusta. Luultavasti he kaikki tiesivät, mikä ja millainen on ”Mickey Mouse court”, joka tunnetaan myös nimityksellä ”Kangaroo Court”. Ammattikunnan sisäinen nimitys tarkoittaa tuomioistuimeen sattunutta kokoonpanoa, joka on olosuhteetkin huomioon ottaen harvinaisen heikko. Muistelen W. Douglasin, joka itse oli aidosti hengen jättiläinen, maininneen muistelmissaan virkaveljestään korkeimmassa oikeudessa – häneltä pääsi itku, kun professoritaustainen Frankfurter käytti sellaisia sanoja, joissa oli kolme tai neljäkin tavua. Ei heillä kotona päin ollut sellaisiin totuttu, ja hyvin oli kuitenkin pärjäilty.

On se surullista, ettei ihmisen yhteiskunnallista, siveellistä eikä rahallista arvoa voi enää lukea rintamuksista eikä ranteesta. Liittyisikö tämä valitettava ilmiö eli miesten tumman puvun kaikkivalta, anarkistiseen liikehdintään? Yhteen aikaan oli tapana heitellä pommeja ja salamurhata sopivat näköisiä henkilöitä.

Valtiollisella puolella ensimmäisen maailmansodan tarkka-ampujat lienevät huolehtineet siitä, että kovin erikoisten ja kirkasväristen asusteiden käyttäminen rintamaoloissa loppui.

Kuten jo mainitsen, on tässä tekeillä lähtö Ruotsiin, Paluulippu on ostettuna, mutta tekee hyvää ajatella, että heillä on siellä niitä turvapaikkoja. En kuitenkaan tunne itseäni erikoisen vainotuksi tässä kotimaassani, joten muu maa saanee jäädä T’ang kauden näyttelyn katsomisen varaan. Kotona meillä Helsingissä on Ai Weiwein näyttely, jonka katalogi sai minut hurmioitumaan. Sievästi painettuna ja yksiin kansiin laitettuna tämän mestarin työt ja teot ovat vaikuttavaa lukemista. Haluan kovasti nähdä ne kiinalaiset puuliitokset omin silmin.

Ja mitä sitten vielä lopuksi kelloihin tulee, tämä kuvan Leijona tikittää. Runoilija kysyy: sydämeni, miksi lyöt. Kellolta ei tarvitse kysyä. Se tikittää uutterasti, kun sen vain muistaa vetää joka päivä. En tiedä teistä muista, mutta minulle oikeasti tikittävä kello, ilman äänitehosteita, on hyvin mieluisa menneisyyden ääni. Oli mekaniikan suuri aika, joka tuli ja sitten katosi, kuin henkeä pidätellen.