Valitus ja voihke

Sata tai viisikymmentä vuotta vanha puujalkavitsi on joskus irrottanut keskustelukumppaniltani hymähdyksen. Kun tuomari sanoo, kuten hänen on sanottava:” Tähän päätökseen tyytymätön saa valittaa…”, muuan tuomittu muka alkoi valittaa:” Oi voivoivoi!”

Nyt yritän olla jäämättä kielestäni kiinni. Myös Suomessa tekijänoikeuden suoja-ajan pidentäminen 50 vuodesta 70:ään vuoteen tekijän kuolinvuoden päättymisestä näet toteutettiin sekavasti, eikä niitä ole juurikaan selitetty.

Oma toimintamallini on pään pensaaseen paneminen. Parin vuoden kuluttua (huomatkaa epämääräinen muotoilu) takautuvuusongelma enimmäkseen katoaa. Nykyinen 70 vuoden suoja-aika toimii sellaisenaan. Suoja-ajan pidennys tuli voimaan 1.1.1996. Mutta Suomessa ja Euroopassa jo vapautuneet teokset eivät yleensä saaneet uudestaan suojaa. Siis tammikuussa 1926 kuollut Eino Leino ei tullut uudelleen suojatuksi, koska 50 vuoden suoja-aika oli päättynyt vuoden 1976 alusta.

Lasken nämä aina sormillani. Laskeminen ei ala kuolinpäivästä eikä –vuodesta, vaan seuraavan vuoden ensimmäisestä päivästä. Lapsekas käytäntö on muisto KKO:n esittelijän ajoista. Eri vuosien taskualmanakat olivat välttämättömiä (karkauspäivä). Fatalji eli määräpäivä laskettiin lyijykynän kärjellä naputtaen. Kun olin kaksi kertaa saanut ansaittua tukkapöllyä väärin laskemisesta, opin toimimaan kuin esikoululainen.

Muistan yhden tapauksen – joku oli laskenut väärin Lapuan liikkeen Vihtori Kosolan tekijänoikeuden suoja-ajan ja julkaissut ”Viimeistä piirtoa myöten” –kirjan omin nokkinensa. Niilo Kosola (poika) soitteli. Kirja katosi listoilta. Olen muuten lukenut sen; tyhjää kuminaa, mielestäni.

Suoja-aika ei muuten ole mikään velvollisuus. Usea muukin nimekäs kerran mainitsemani Samuli Paulaharjun lisäksi on vapaasti verkossa. Juttelin tästä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, kun luovutin omat ja isäni käsikirjoitukset arkistolle. Halusin luovutussopimukseen sellaisen muotoilun, että minun lisäkseni arkisto saa myöntää julkaisuoikeuksia ja myös – jos voi – ottaa rahaa siitä.

Etenkin nyt, kun olen keskittynyt muutamia kuukausia vanhaan Lappia koskevaan kirjallisuuteen, olen entistä vahvemmin sitä mieltä, etteivät nuo tekstit yleensä liity rahaan mutta että niitten kaivaminen esiin on arvo sinänsä. Uusia suosikkejani ovat Eero Lampio. Sulo-Veikko Pekkola  ja Heikki Kokko sekä tekijänoikeuden vielä suojaama professori Väinö Salmine, se ruma mies. Erinäisistä syistä olen kiihkeän kiinnostunut Muurmannin radan rakentamisajasta ja Kuolan niemimaasta ennen vuotta 1918. Luulen etten ole ainoa.

Muutamakin ymmärtäväinen henkilö on kysynyt, mitä Suomen Kuvalehdessä julkaistu kirjoitus tekijänoikeudesta tarkoitti. Olen vastannut, että samaa vanhaa. Noita kysymyksiä on pyöritelty vuosikymmeniä, ja lainmuutosten tiivistys on kansansatu ”hiiri kissalla räätälinä”. Mitä enemmän kangasta (lakia) leikellään, sitä surkeampi tulos. Tulipa tupakkikukkaro.

En tiedä, onko kannattamallani kollega Ville Pernaalla mahdollisuutta ensi viikon alusta Otavan lehdissä aloittaessaan kajota kirjoitusten laatuun. Minua henkilökohtaisesti hiukan häiritsevät asiajutuissa asiavirheet. Tuossakin artikkelissa moitittiin sinänsä perustellusti tuomareiden huonoa asiantuntemusta mutta jätettiin mainitsematta, että tämän ainakin 30 vuotta puheena olleen ongelman osittaisratkaisu on jo voimassa. Tekijänoikeutta koskevat hakemus- ja riita-asiat käsittelee nyt markkinaoikeus, ja ääneen lausuttu ajatus on tuon tuomioistuimen mahdollisuus kasata tuomarikuntaan asiantuntemusta.

Etenkin monessa maassa tietokoneissa toimivien ohjelmien ja jaettujen sisältöjen oikeudellinen arvioimuinen monen eri maan ja EU:n säännösten pohjalla on itsestään selvästi kohtuuton tehtävä tavalliselle käräjäoikeudelle. Tietääkseni niiden edelleen käsittelemät asiat onkin keskitetty. Minun aikanani tätä mallia hitusen ujosteltiin – olin 70-luvulta alkaen mm. kaikki tekijänoikeusasiat käsitellyt ns. rooteliesittelijä KKO:ssa. Idea oli selvä. Jos esittelijä osaa kaivaa esiin oikeat säädöstekstit ja vielä niitä koskevan kirjallisuuden, tuomareina etevät henkilöt ratkaisevat jutun taitavasti, vaikkeivat olisi perehtyneet sen syvällisemmin esimerkiksi juuri tekijänoikeuteen. Virkatuomari on aina ”yleislääkäri” eli generalisti.

Kirjailijat ja taiteilijat eivät millään ymmärrä, ettei tekijänoikeuslaki ole valtion keksimä keino hankkia heille tuloja. Tuo oikeus on toimeentulon perusta – tosin musiikilla ja näytelmillä ansaittiin jopa hyvin jo ennen tekijänoikeuslakeja. Mutta valtio ei voi taata kenellekään lisää tuloja. Ansiot riippuvat oikeuksien käyttäjästä (esim. levy-yhtiöstä) ja yleisön ostohaluista eli kysynnästä. Suomessa liikasääntely on perinteinen ongelma. Muistan senkin ajan, kun lailla määrättiin, minkä merkkisiä korppuja huoltoasemalla saa myydä ja onko luvallista kaupitella maitoa R-kioskilta. Yleinen vastaväite tällaiseen on ns. Coasen teoreema. Huonot säännöt lisäävät tavaran (teoksen) hintaa lisäämällä kaupantekokustannuksia (transaktiokuluja). Tekijöiden ja heidän teoksillaan kauppaa käyvien olisi itse kehitettävä bisnestään ja löydettävä ostajat. Ei valtio niitä löydä. Valitan. Näin se on.