Isät ja pojat

Kalevi Leppänen kertoo aivan uudessa kirjassaan ”Lapinhullu” isästäni.  Jos osaan arvioida, piirrelmä on näköinen ja luonteenomainen. Aika suoraan kirjoittaja mainitsee, että isäni oli leuhka mies, ja sekin on totta.

On sovittu muutamasta puheesta, joissa ”Lapin kirjallisuuden klassikoista” esiteltävänäni on tietysti Kullervo Kemppinen, mies kirjojen takana. Jotten itsekään unohtaisi, lisään tuohon luonnehdintaan yhden näkökohdan.

Isäni varttui monien murtuneiden ihmisten keskellä. Sellaisena pitäisin hänen omaa isäänsä Jussia, joka saattoi olla alkujaankin hiukan hankala ja etenkin arvonsa tunteva mies, mutta hänen elämältään meni todellisuudessa pohja, kun perhe ja koti jäivät Inkerin puolelle 1918 – 1920 ja tuhottiin. Niitä oli muitakin.

Toinen seikka, joka varmasti rakensi itsetuntoa, oli kuuden vuoden sotataival, siis jo ennen sotaa asevelvollisena ja välirauhan ajan kesävänrikkinä ja siitä Lapin sodan taisteluvaiheen yli. Hän suoriutui erittäin hyvin mutta kehitti täyteen mittaan jo poikasena oppimansa piirteen. Hän osasi ihailla joitakin ihmisiä.

Kun uuden kirjan kirjoittaja pohtii Kemppisen ”valioretkeilijän” merkitystä, sen osaan selittää. Hienoin tietämäni retkeilijä, Ami Piilikangas kuoli noin kuukausi sitten. Ami oli Isän alituinen retkikaveri, Vaasan Metsäveikkojen aktiivi ja siviiliammatiltaan palomies. Topparin Jussi, joka on minun ikäluokkaani ja kulkee erämaassa edelleen, oli samaa joukkoa.

Ajatus oli kohdata erämaa erämaan ehdoilla, mutta ilman hypostasiointia.

Pyydän anteeksi tuota teologian ja filosofian termiä. Se tarkoittaa, että pidetään olemassa olevana jotain sellaista, joka on vain ajatuksissa. Meidänkin aikamme hypostasioitu kohde on ”Luonto”.  Mennään luontoon. Ihaillaan luontoa. Kirjoitetaan luonto isolla alkukirjaimella, koska se on joknkun nimi. Luonto kostaa. Luonto palkitsee. Luonto lääkitsee. Takaisin luontoon.

Ei ”luontoa” ole olemassa. Tuo sana tarkoittaa sitä vähää, minkä käsitämme ympäristöstämme, ja romantiikan aikakaudella sille on kehittynyt sivumerkitys eli ilmiöt, jotka eivät ole ihan selvästi ihmisen tekoa. Järvi on luontoa, säännöstelyallas ei.

Tuo ajatusvirhe aiheuttaa jatkuvasti hirvittäviä onnettomuuksia esimerkiksi asussa ”kansan tahto” tai ”historiallinen välttämättömyys” tai ”luonnonlaki”.

Jotkut riidat sytyvät siitä, että yksi puhuu talousmetsästä, toinen suojelumetsästä, ja molemmat tahtovat yksinoikeuden sanaan ”metsä”.

”Erämaa” on samanlainen. Ennen sana tarkoitti hiekka-aavikkoa, nykyisin Suomessa myös märkää korpea. Raamatun Siinailla vaellettiin korvessa.

Isäni mietitty käsitys erämaasta, tässä tapauksessa siis Lapista, ei tule suoraan näkyviin hänen kirjoistaan. Käsitys oli raamatullinen.

Joillekin, kuten pahimmille partiolaisille, erämaa on maksuton puuhamaa. Joillekin se on ihmeiden paikka, jossa kivet muuttuvat leiviksi.

Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan Perkeleen kiusattavaksi, ja Jeesus paastosi 40 päivää ja 40 yötä.

Myös Tunturi-Lapissa se mielen pohjalla oleva ”erämaa” on paikka, jossa ihminen joutuu kahdestaan oman itsensä, siis pienuutensa ja suuruutensa kanssa, ja vastapäätä Jumalaansa.

Viimeksi mainittu on kiusallista niille monille, jotka eivät usko Jumalaan.

Suomen kirjallisuudessa ja etenkin runoudessa Leinon – Hellaakosken salon sydämeen katoaminen on toistuva teema. Se on kopio Saksan 1700-luvun lopun romantiikasta.  Lukuisista väitöskirjoista huolimatta on selvittämättä, mistä Aleksis Kivi löysi luonnon. Hänelle paikka, johon mennään pois, on yhtä todellinen kuin Saariselän tunturit – Impivaara. Impivaara on romaanissa yhtä todellinen kuin Jukola, joka puolestaan on Toukolan kylässä, eteläisessä Hämeessä. Sinne eivät tule nimismies, siltavouti eikä jahtivouti.

Kiven koko tuotanto liikkuu kulttuurin eli kylän ja metsän rajapinnalla. Luultavasti ihmisen oikeus on kulkea tuota rajaa. Metsän eläin ei voi sitä ylittää. Muut eläimet, kuten Viertolan härät, ovat yhteiskuntaa.

Suomalainen erämaa, Lappi, on sekulaari uskonto. Uskontunnustuksesta myönnetään todeksi vain ensimmäinen kappale (isään Jumalaan). Ja näin ollaan takaisin hypostasioinnissa ja myös Kemppisessä.

Vanhimmassa teologiassa isä, poika ja Pyhä henki tulevat todeksi eli hypostasioituvat kulloisessakin erityisyydessään. Pyhyys – suomalaisen paikannimistön tavallisimpiin kuuluva – ei ole selitettävä asia, vaan sen saavuttaa kävelemällä 40 päivää ja yötä.