Saappaitten sankarit

Moni isäni sukupolven mies on kertonut minulle, ettei koskaan edes kuse Lappiin päin. Ainakin Olostunturin koukkaus oli niin kaamea kokemus, että koko maakunta sai tietyn värin.

Ketä olivat sotien jälkeen tunturiin lähteneet reppuretkeilijät?

Erämiehet ja eränkävijät olivat eri rotu. Valtion mailla pääsi metsästämään ja kalastamaan aika ongelmattomasti. Muistikuvissa A.E. Järviseen liittyvä kairassa samoilu liittyy lintuihin.

Vanhat maanviljelijät pitivät urheilua ala-arvoisena ajan haaskaamisesta. Tuon asenteen löytää vaivattomasti esimerkiksi Pentti Haanpään jutuista. Vuosi 1936 saattoi olla käännekohta. Maa oli muuttunut. Saksalaiset järjestivät täysin poliittiset olympialaiset ja loivat tyhjästä ”perinteitä”. Propagandaisku onnistui suurenmoisen hyvin. Suomen mainio menestys lisäsi poikasten ja nuorten intoa, joka oli tietysti alkanut kyteä viimeistään 1920.

Mahtoivatko vanhat pitää hiihtoa urheiluna? Erilaisia Oulun hiihtoja suosittiin, koska niistä maksettiin rehelliset rahapalkinnot. Murtomaahiihto sai niskaansa amatööriurheilun kirouksen. Tuo ajatustapa oli köyhien ihmisten pilkkaamista. Brittiläis-amerikkalainen amatööri-ihanne edellytti mutia, välillisiä palkitsemiskeinoja. Suomessa kyllä armeija ja eräät yritykset, kuten Oy Alkoholiliike Ab, yrittivät hoitaa asiaa.

Ilmanaikainen kuljeskelu metsissä oli erittäin epäilyttävää. Luvallisilla asioilla liikkuivat metsän ostajat. Oikeita yliopiston tiedemiehiä kuvaillaan vielä Huovisen ”Havukka-ahon ajattelijassa” hiukan halkinaisesti. Konsta Pylkkänen ymmärtää oikein hyvin, mistä on kysymys, mutta kyllä häntä ”lisenssien” toiminta naurattaakin.

Itse olisin kuollut häpeästä, jos isäni olisi tavattu Pohjanaan metisistä rinkka selässä ja kompassi kädessä. Sellaista ei onneksi koskaan tapahtunut. Tolkun ihmisen on oltava joko menossa johonkin tai tulossa jostain.

Olisi saatava selvä esimerkiksi Imatran metsänkävijöistä. He kulkivat tunturissa ja rakensivat Muorravaarakan autiomajan. Se oli suuri saavutus. Kamiinakin vietiin perille kantamalla. Toivo Ilmari Sorjonen julkaisi Retkeilyoppaan vuonna 1949.

Umpihankihiihdosta puhui ehkä ensimmäisenä O. Bovellan, myöhempi sotakirjailija Onni Palaste. Massahiihdot alkoivat tulla muotiin 1950-luvulla, ja koululaiset suorittivat hiihtomerkkejä, joissa laskettiin kilometrejä.

Reppuretkeilyn juuret ovat aivan selvästi sotilaalliset. Saksan Hitler-jugend otti käyttöönsä jo perinteiset vaeltamismuodit. ”Wandervogel” tunnettiin Suomessakin. Eräät näistä retkeilijöistä olivat vakoilijoita. Suomessa jääkärivärväystä naamioitiin partiopoikien puuhaksi, vaikka tuon ajan ”Pfandfinder” ei ollut paljon sukua myöhemmälle järjestölle.  Kansainvälisen partioliikkeen perustaja Baden-Powell oli kenraali ja selosti avoimesti Buurisodan kokemuksiaan poikaisista lähetteinä ja tiedustelijoina.

Suomessa saattoi käydä niin päin, että suojeluskuntatyö jarrutti muita nuorisoliikkeitä, kuten retkeilyä. Partiotoiminta pysyi sotien välisenä aikana tontillaan, ehkä siksi, että sen johdossa oli niin paljon erittäin oikeistolaisia henkilöitä (Åkerman, Donner jne.)

Pelkän arvailun turvin sanoisin, että reppuretkeilyn keskeinen innoittaja oli Suomessa partioliikkeen ohella U.S.A. Norjaa ei kuitenkaan pidä unohtaa- tunturissa kulkeminen oli täysin vakiintunut tapa – vaikka kysymyksessä oli siis vuoristo, koska tuntureita siellä ei ole.

Isäni ei ollut lainkaan partiopoikia. Retkeilyinnon hän sai NMKY:stä.

Kauhavalla lippukunnat olivat nukahtaneet. Lukija ehkä epäilee vitsiä, mutta kyllä se niin oli, että minä perustin Lakeuden Haukat, Antilan Riston kanssa, joka oli samalla luokalla. Olimme 11-vuotiaita eli liian nuoria jopa partiopojiksi. Hankin kirjallisuutta ja olin yhteydessä Vaasaan ja menin maakuntaleirille. Saimme mukaan muutamia pari vuotta vanhempia kavereita vartionjohtajiksi. Ja sitten tapahtui sarja yllätyksiä. Ensin yksi ja sitten toinenkin lippukunnan johtajaksi lupautunut henkilö, (Kullervo Kultalahti ja Allan Bärman) kuolivat tapaturmaisesti. Isäni, joka oli vanhempain neuvoston puheenjohtaja, sai käsiinsä parikymmentä partiopoikaa, ja toiminta lähti vauhtiin repäisemällä. Se 10 pojan porukka, joka lähti Saariselälle 1955, oli kauhavalaisia partiopoikia, ja luultavasti aivan ensimmäisiä partion piiristä organisoituja eräretkiä. Vaelsimme 180 kilometriä. Ja ennen pitkää meillä oli lippukunnan leirejä vaelluksineen Viitasaarella ja Kuortaneella.[…]