Rintatasku

Jaan mielelläni ohjeita. ”Nenän” (Pentti Saarikoski) pakinassa yli puoli vuosisataa sitten annettiin opastusta aiheesta, miten minustakin tulee intellektuelli.

Tärkein ohje oli: älä pidä kyniä rintataskussa.

Nykyisin television haastattelijat pyytävät ”hiukan avaamaan” milloin mitäkin. Pakinoitsija lienee ajatellut, että henkilöä, jolla on kyniä rintataskussa, voidaan luulla insinööriksi.

Muilta osin ohjeet ovat vanhentuneet. Niissä neuvotaan vihjaamaan, että tuntee henkilökohtaisesti jonkun poliitikon. Minä en neuvoisi. Luulen että jos joku sanoisi viattomassa itsetehostusmielessä, vaikka valehdellen, että Mattivanhanen tuossa yhtenä iltana sanoi kuppia kallistellessa, että… - tarinan kuulijat siirtäisivät lapsensa toiseen kouluun ja rupeaisivat katselemaan itselleen autuaampia asuinsijoja.

Yksi teknillisten korkeakoulujen siunauksista on etiketti, joka kieltää puvun ja samalla pikkutakin. Aalto-yliopiston Otaniemen campuksen vanhemman profesorin tai siihen verrattavan virka-asu on rähjäiset housut, kesällä dongarit, virttynyt villapaita ja huonosti leikatut hiukset. Itse käytän kerroksissa hipsutellessani kelistä riippuen jalkineina joko kumisaappaita tai Icebugeja. Ulkoillessa asun kruunaa vaimon pipo, jossa on logo missä sattuu. Kesäisin tulee kieltämättä käytetyksi kanapoliisin lakkia (Prinz-Heinrich-Mütze – jätkä oli keisari Vilhelm II:n veli).

Näissä olosuhteissa pikkutakki ja puku jäävät siihen käyttöön, joka niille sopiikin. Toisin kuin nuorin osa väestöämme ehkä tietää, pukeutuminen voi olla toisten ihmisten huomioon ottamista. Jos Suomalaiselle Klubille neuvotaan panemaan pikkutakki ja kravatti kanssa, voi olla, että paikalla viipyilevät ikämiehet saisivat vatsanväänteitä, jos esimerkiksi Yhdysvaltain tai Ranskan presidentti saapastelisin sisään ilman solmiota, kuten heillä näyttää olevan tapana.

Kun menee kylään, myös mieshenkilö viestittää kukilla ja pukeutumisellaan: halusin nähdä hiukan vaivaa, koska minusta on mieluisaa tulla ja tavata.

Tapojen vaikeasti tajuttava merkkikieli voi luoda ja tuhota työuran. Suomessa lienee vieläkin Saksasta omaksuttu, myös Englannissa hartaasti sovellettu tapa, että professori lukea paukuttaa luentonsa suoraan paperista. Muistan jo opiskeluajoiltani muutamia legendaarisen huonoja sisältälukijoita. Edes etupenkkiin ei oikein kuulunut, ja jos kuului, ei saanut selvää. Se oli mielenkiintoinen havainto, että jotkut todella huonot luennoitsijat olivat kuin olivatkin todella hyviä opettajia. Tosin ne taidot tulivat näkyviin vasta kun professorin kanssa pääsi tasaiselle eli seminaariin tai suorastaan kahden kesken. Se on metka tunne, kun äijä sanoo, että höpöhöpömaiskis, ja sitten laukaisee suoraan keskelle asiaa sellaisen viisauden, että sen muistaa lopun ikäänsä. Ei ole kanaa karvoihin katsomista.

Itse olen saanut eräissä, luultavasti laajoissakin piireissä luennoitsijana ihme höpöttäjän maineen, koska en yleensä käytä ollenkaan muistiinpanoja. Tapa on peräisin varhaisilta asianajovuosilta. Siinä ammatissa on osattava puhua ilman paperia puuta heinää miettien samalla, että mitähän hemmettiä tässä tekisi.

Tapa paheni Yhdysvalloissa yliopistoissa luennoidessa. Urani huippu ja siis alamäen alku oli Berkeleyn oikeustieteellisen (Boalt) proffille pidetyt luennot – tietysti ilman papereita, koska se on maan tapa. Myös oikeustapauksien numerot on osattava ulkoa. Tuossa yhteydessä minulla oli hätävara, jota en tarvinnut. Olen käyttänyt sitä myöhemmin Suomessa, jos luento on ollut maksullinen ja maksajan hyvää mieltä on täytynyt varjella.

Kauniisti taiteltu paperi rintataskussa – ei takin, vaan paidan – ajaa asian. Se on otettava esiin luontevasti, katsottava syrjäkarein ja ladattava sitten jokin monimutkainen sitaatti tai lähdeviittaus. Kuulijat ja maksajat ovat tyytyväisiä.

Useimmiten rintataskumuistilapussani lujkee:”Perhe-kalja, piimä, jälkiuunireikäleipä”, (or words to that effect). Tuossa tilanteessa on tärkeää, että paperi ei ole kirjekuori eikä joulukortti. Joku voi huomata.

Jos sattuu paranoidinen päivä, voi olla hyvä taitella taskuun printteristä pihistetty tyhjä aanelonen. Sitä voi availla ja tutkia, jos tarvetta ilmenee.