Isojen luokkaretki I

Varmistin, että kirjoitimme pontevasti tästä asiasta ja Järvisen – Kolben kirjasta (”Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta.” 2007).

Nyt en ole varma, olenko pettänyt lukijoitani vai itseäni vai olenko vain osapäiväpelle. Kun luin tuon kirjan tänään, käsitän tienneeni siitä vain pääkohdat. Ehkäpä luin viimeksi alun ja yhteenvedon? Ehkä joku kiero kommentoija painosti minut olemaan jotain mieltä? Tai sitten harhaileva dementikko iskee jälleen. Sen näet muistaisin, että kahdeksanvuotias haastateltava (s. 206) oli ilmoittanut toiveammatikseen eläkeläisen. ”Olisin vapaa, niin kuin mummi ja vaari.”

Köyhä eli nykysuomeksi pienituloinen on alle 14 741 euroa vuodessa ansaitseva. Köyhiä oli Suomessa viimeksi tilastoitaessa 700 000. Toimeentulotukea sai 370 000 henkilöä ja 238 999 kotitaloutta vuonna 2008 (Martti Hetemäen selvitys). Sitä ei tiedetä, miten suuri osa tuesta menee asumiseen.

Jos liitän tähän omat mittarini, kuten arvatun mahdollisuuden saada keikkoja, ruokaa tai tavaraa eli ”joustavuuden”, näyttäisi että köyhiä on yhä enemmän. Jos liitän mukaan tyytyväisyystekijän eli toisten näköpiirissä olevien aseman, huono-osaisia on nyt enemmän kuin koskaan minun elinaikanani. – Sotavuosia en osaa sijoittaa kuvaan, mutta uskottavista (sukulaisten) kertomuksista tiedän, että isäni perhe eli noin 1928 - 1931 ajoittain nälässä ja häädettiin Sörnäisten hellahuoneestaan pari kertaa vuodessa. Ehkä köyhyys oli silloin kovempi, kaupungissa.

Keskiluokka ei keskimäärin usko tätä todeksi tai siirtyy puhumaan erikoisryhmistä, kuten päihteitä käyttävien yksinhuoltajien lapsista. Se usko on edelleen luja, että köyhyys on jollain määrittelemättömällä tavalla itse aiheutettua – saamattomuutta, laiskuutta, tyhmyyttä tai maahanmuuttajuutta. Oma vikansa, että on neekeri.

Tätä taustaa vasten en kaikin kohdin usko Katriina Järvisen kertomuksia kokemuksistaan ja havaitsemastaan. Tarinat ovat vähän liian hyviä ja hyvin kirjoitettuja. Vastaavasti Kolben katsauksia rasittaa lievä hyväuskoisuus ja hänen laatimissaan yhteenvedoissa tuoksuu pakkopulla. Mutta parempi ehkä näin.

Taustaltaan Järvinen, joka lienee ainakin lisensiaatti, ellei ole tässä välissä väitellyt, on hyvin mielenkiintoinen, ja tarjoaa lukijalle opetuksen. Kun kerrotaan, että hän on tamperelaisesta työläisperheestä, lukija luulee jo ymmärtävänsä. Mutta hän on kiivaan helluntailaisesta työläisperheestä ja kertoo olleensa vielä lukiolaisena jokseenkin tietämätön televisiosta, sanomalehdistä ja maallisesta kirjallisuudesta. Tai todellisuudessa hän – kuten monet naisten sukupolvet aikaisemmin – luki kirjoja salaa.

Tämän hienon ja viihdyttävän kirjan merkitys on kuitenkin epäselvä. Ongelma on sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa tavallinen. Jos maailman tai maan rakenteet ovat muuttuneet repeämällä, nämä tieteet eivät sitä rekisteröi. Mittarit voivat siis olla tiimalaseja eli jo kauan sitten tarkoitukseensa soveltumattomaksi osoittautuneita. Tähän vaikuttavat hitusen sosiologian ja historiatieteen vanhat vihat ja tätä nykyä sekin, että hiukan historiattomat taloustieteet ovat nostaneet korokkeelle joukon pienempiä profeettoja, joita ei voi syyttää ajattelun syvällisyydestä. (Mielestäni voi vapaasti myöntää, että talous on niin turbulentti järjestelmä, ettei sen systematisointi ja sen välineillä ennustaminen käy kateeksi; jotkut ovat puhuneet pyörteilyn sijasta kaoottisesta ilmiöryhmästä, mutta kaaosteoria ei ole nyt muodissa.)

Voi olla, että talouden ja toimeentulon rakenteet ovat napsahtaneet siihen malliin, että edessä on vuosikymmeniä laskevaa säätykiertoa eli sosiaalista liikkuvuutta alaspäin.

Tällaista tulee joskus mieleen kun katselee ympärilleen yliopistolla ja teknillisissä korkeakouluissa. Viime vuosina nuoren ja pirteän henkilön valintana amis tai ammattikorkeakoulu on ollut parempi kuin korkea tiede. Aluksi ihmettelin tällaista, mutta enää en.

Olisiko koulutustasoa kohdin laskettava? Sama toisella kotimaisella – olisiko koulutuksessa panostettava paljon enemmän osaamiseen kuin tietämiseen? […]