Edward Tufte on mainittu myös tässä blogissa vuosien
kuluessa moneen kertaan käppyröiden keisarina.
Ensimmäinen hänen kolmesta kirjastaan oli ”The Visual
Display of Quantitative Information”, kvantitatiivisen informaation visuaalinen
esittäminen. Kirja oli kallis. Sen julkaistakseen Tufte joutui kanittamaan
kaiken omaisuutensa. Kirjaa myytiin puolitoista miljoonaa kappaletta, ja se on
ollut vuosikymmeniä yhdessä kahden samaa aihepiiriä käsittelevän niteen kanssa
ympäri maailman ihailtu, arvostettu ja ennen kaikkea ahkerasti luettu teos.
”Miten tilastoilla puijataan” on kevyttä kamaa näihin
verrattuna. Erinäisten asioiden, etenkin lukusarjojen, kuvallinen esittäminen
on hänessä saanut tulkin, joka ei totisesti lannistu tehtävästään. Teokset ovat
myös sangen sivistäviä. Paljon muun ohella niistä näkee itse, miten suuri osa
tulvehtivasta informaatiosta on turhaa, yleensä toistoista.
Nyt Tufte valmistelee uuta kirjaa. Projektin nimi on ”The
Thinking Eye”, ajatteleva silmä. NPR:n mainio ”Brain Candy” julkaisi hiljan
haastattelun. (www.npr.org)
Tufte kertoo, miten hän tässä kerrankin lähti kävelylle
tuttavansa kanssa ja sanoi, että ollaanpa 10 minuuttia ihan hiljaa. Ei puhuta
mitään. Sillä tavalla näkee paremmin ja enemmän.
”Suuri tehtävä on omistaa merkittävä osa aivojen
prosessointivoimasta näkemiseen.”
Hän selittää ja viittaa kokemuksiin esimerkiksi kännykkään
puhumisesta ja auton ajamisesta. Puhuessaan ihmiset eivät näe paljonkaan.
Kun ei puhu, tapahtuu ihme. Kaikki edessä oleva on kohta
kuin varta vasten huolellisesti näkemistä varten valaistu. Yksityiskohdat
erottuvat ja sävyt säestävät toisiaan.
Paul Cézanne oli taidemaalareista ensimmäinen. Hän aavisti,
ettei todellisuutta eräässä mielessä ole olemassa. Hermostoon ja aivokuoreen
ensimmäisenä tulevat aistimukset esimerkiksi tämän jutun kuvasta, Chateau Noirin
louhikosta, ovat väriläikkiä ja etenkin viivoja. Pitkien aikojen kuluttua –
siihen voi mennä jopa kymmenen millisekuntia, aivot ovat hakeneet muualta
mallit ja oletukset, jotka prosessoidaan yhteen ärsykkeen kanssa. Väriläikkien
ja viivojen sekamelska näyttääkin esittävän kiviä ja puita ja taivasta takana.
Tämä sinänsä hiukan yllättävä selitys on todistettu
kokeellisesti pitävästi, ja neurobiologia tietää kaikenlaista itse
prosesseistakin. Ainoa mitä ei tiedetä eikä saada koskaan tietää on sisäisen,
koetun eli elämyksellisen kuvan muodostuminen.
Tietysti – jos katsomme toista Cézannen maalausta, näemme
kolme omenaa. Yhtä totta olisi kuitenkin sanoa, että näemme erivärisiä maaleja,
joita on sivelty kankaalle. Useimmat katsojat käsittävät myös, että vaikka he
näkevät omenoita, niitä ei voi syödä.
Sama maalari alkoi käyttää tauluissaan myös käsittelemätöntä
pintaa. Joissain kohdissa on vain kangasta. Hahmopsykologia ei riitä
selittämään, miten ja miksi aivot täyttävät maalauksen aukot.
Useimpien ihmisten hallusta tai kuolleiden jäämistöstä löytyneet
valokuvat ovat samanlaisia, erittäin huonoja. Niistä näkee heti, mitä on jäänyt
tavoittamatta.
He eivät ole kuvanneet sitä, miniä näkevät eivätkä sitä,
minkä luulevat näkevänsä, vaan sitä, minkä he luulevat kuuluvan näppäilykuvaan –
siis tusinatavaraa, viihdettä. Monet panevat varmuudenvuoksi silmänsä kiinni
ennen kuvan laukaisemista. Kova ammattimies tuijottaisi viisitoista minuuttia
paljasta seinää, kunnes äänet katoavat ja kuvat alkavat kulkea.
Aistihavainnot kielen ehdoilla on sama kuin ihmiskunnan perisynti. Se oli myyttisen hyvän ja pahan tiedon hedelmän syömisen seuraus. Se on perimmäinen asia kaikissa uskonnoissa. Siitä irti pääseminen on kaiken uskonnollisen kilvoittelun taustalla. Suorimmin ja perusteellisimmin käsitteiden merkityksen kokemisen esteenä lienee ymmärtänyt zenbuddhismi.
VastaaPoistaKielen merkitys ja sen kaikkivoipaisuus on loputtoman kiehtova aihe. Semantiikkaa on ollut helppo pitää avaimena ainakin ulommaisiin oviin.
Tuften lähestymiskulma on kuitenkin virkistävän uusi kunnianhimoisuudessaan. Ehkäpä hänen johdollaan kykenemme jonakin päivänä murtamaan jopa brandien diktatuurin.
Kävellessäni metsässä aistin myös tuoksut ja tuulenvireen ihollani. Tämänkin menettää jonkun höpöttäessä vieressä. Pelkkä näkeminen ei siis muodosta kokonaisuutta.
VastaaPoistaToisaalta kaikki maailman musiikki voidaan kuvata viivoina ja pisteinä paperilla. Nautinko hiljaisesta musiikista paperilla?
Vasta äänen päästessä paperista valloilleen on kokemus toisenlainen.
Erittäin huono valokuva on kuin ruma lapsi. Sitäkin oppii rakastamaan.
http://www.youtube.com/watch?v=GhOS5btEmyw
Viimeiset kymmenen-viisitoista vuotta, ainakin, Beethoven oli tilassa, jossa hän ei kyennyt korvillaan kuulemaan musiikkia. Hän saattoi vain nähdä ne pisteet ja viivat. Sitä emme tiedä, mitä hän mielessään kuuli, uskoisin, että niin paljon, ettei se, mitä pystyn kuvittelemaan siihen riitä. Ainakin hän sinä aikana sai aikaan maailman hienointa elävää musiikkia niillä pisteillä ja viivoilla, kuulematta itse ääntäkään.
PoistaKas oli mieli joka teki! Teki mieli.
PoistaJaahas, pitää tulla ulkomailta Edward Tufte kertomaan, että ikiaikaisessa umpisuomalaisessa tavassa vaieta kahdella kielellä voi olla jotakin hyvääkin.
VastaaPoistaElikkä sivistyseurooppalainen tapa puhua pälpättää smalltalkia joka hetki joka paikassa, mitä suomalaistollot eivät osaa eivätkä edes opi, onkin juuri niin ääliömäistä touhua kuin miltä se vaikuttaakin.
"Hän aavisti, ettei todellisuutta eräässä mielessä ole olemassa."
VastaaPoistaJo 2500 vuotta ovat buddhalaiset kertoneet saman jokaiselle, jolla on halua kuulla.
"Ollaan hiljaa, saadaan saalista", sanoi vanha kansa kun oltiin metsällä tai kalassa. Kenties tästä viisaudesta johtuu suomalaisten ajoittainen haluttomuus small-talkiin. On aivan totta, että suun höpötellessä silmän kyky välittää informaatiota vähenee. Täytyypä perehtyä tähän Tufteen. Kiitos vinkist!
VastaaPoistaSamaa teemaa käsittelee ranskalainen Maurice Merleau-Ponti ihanassa pienessä kirjassaan " Silmä ja mieli"
VastaaPoista